Tämä kertomus, jossa nainen voitelee Jeesuksen ei ole ainutlaatuinen. Kertomukset Markuksessa, Matteuksessa ja Johanneksessa (Mark.14:3-9; Matt.26:6-13 ja Joh.12:1-8) voidaan yhdistää toisiinsa, sillä kaikki ne kertovat voitelusta, joka tapahtui Betaniassa ennen Jeesuksen kärsimistä. Kaikissa niissä naista syytetään tuhlauksesta, mutta puolustaessaan naista, Jeesus sanoo tämän tehneen hyvän työn hänen ”hautaamistaan varten.” Johannes tietää kertoa, että tuo nainen oli Maria, Martan ja Lasaruksen veli.
Mutta Luukkaan kertomus on erilainen. Tämä voitelu tapahtuu hyvissä ajoin ennen Jeesuksen kärsimystä, ehkäpä Nainin kaupungissa, jossa Jeesus oli vähän aiemmin herättänyt kuolleista erään lesken ainoan pojan, kun hänen ruumistaan oltiin jo viemässä hautausmaalle (7:11-17).
Tätä voitelemista edeltää kertomus, jossa Johanneksen opetuslapset tulevat Johanneksen lähettäminä kysymään, onko Jeesus se, jonka oli määrä tulla, vai tuliko odottaa vielä jotakuta muuta. Vastaus oli yksinkertainen: Kertokaa, mitä näette Jeesuksen tekevän – ”sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.” (v.22).
Näiden lähdettyä Jeesuksella riittää puhuttavaa Johannes Kastajasta, ja ehkä tärkein tämän päivän lukukappaleen näkökulmasta on loppuhuomio siitä, että Johannes ei kelvannut fariseuksille ja lainopettajille, vaikka hän ei syönyt eikä juonut; heille ei kelvannut myöskään Jeesus. Hänestä he sanoivat: ”Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä.” (v. 34). Heille eivät siis kelvanneet surulliset valittajaiset, mutta ei myöskään huilun säestämä iloinen tanssi.
Voisiko näiden asioiden perästä mikään muu teksti sopiakaan paremmin kuin juuri tämä kertomus syntisestä naisesta. Jeesus on syntisten ystävä. Sitähän tämä kertomus alleviivaa.
Tässä on syntinen nainen fariseuksen kodissa. Hänestä esimerkkiä itsellemme usein rukoilemme, kun hänestä sanomme: ”ja niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin.” Rakastaa Jeesusta kaikesta sydämestään. Sitähän tuo nainen teki.
Tätä kertomusta ei voi ymmärtää, jos ei huomaa, että tämä nainen ei tässä ole ensimmäistä kertaa tekemisissä Jeesuksen kanssa. Jeesus on syntisten ystävä. On varmaa, että Jeesus on tuon naisen kohdannut jo aiemmin seurustellessaan ”publikaanien ja syntisten kanssa.”
Jeesus ei erotellut ihmisiä. Tuo nainen, jonka kaikki olivat leimanneet syntiseksi, huonoksi naiseksi, oli Jeesuksen kohdattuaan saanut kokea, että Jeesus ei tuominnutkaan häntä, ei syyttänyt, eikä leimannut häntä miksikään, vaan kohteli häntä arvokkaana, tasavertaisena ihmisenä. Jeesuksen kohdattuaan hän vapautui siitä leimasta, joka häneen oli painettu. Mikä sen sitten olikaan aiheuttanut.
Raskas taakka oli kirvonnut harteilta. Ja nyt hän oli tulossa kiittämään miestä, joka oli antanut hänelle elämän takaisin. Hänen arvonsa tuntui edelleenkin olevan vain Jeesuksen varassa. Mitä tapahtuisi, kun Jeesus lähtisi kaupungista? – palaisiko tuomio ja häpeän leima hänen ylleen?
Ei! Hänen oli pakko päästä Jeesuksen luo testaamaan, oliko tuo mies oikeasti sanojensa mittainen myös Fariseus Simonin kodissa? Vai kieltäisikö kaiken – olisiko todella syntisten ystävä, uskaltaisiko sanoa synninpäästön sanat myös siinä seurassa? – kaikkein kovimmassa seurassa, siellä, missä tuomion katseet olivat kaikkein kovimmat, syytöksen sanat kaikkein viiltävimmät?
Jeesus on sanojensa mittainen mies. Kun Simon mutisee tuomioitaan ja itsekseen mumisee mantraansa siitä, että Jeesuksen tulisi profeettana tietää, minkälainen ihminen häneen koskee, Jeesus aloittaa puheensa kahdesta velallisesta.
Kun kaksi velallista saa anteeksi velkansa, kumpi rakastaa rahanlainaajaa enemmän: se, joka saa häneltä anteeksi 50:n denaarin velan vaiko se, joka saa anteeksi 500 denaarin velan? Simon osaa vastata: se joka saa enemmän anteeksi. Denaari oli tyypillinen sen ajan maatyömiehen päiväpalkka. Suomen rahaksi muutettuna on meillekin päivän selvää, että, jos toinen saa sinulta anteeksi 6.000€, ja toinen 60.000€, on jälkimmäisen kiitollisuus suurempi.
Tuo nainen oli saanut Jeesukselta koko elämänsä takaisin. Simon fariseuksen kiitollisuus oli pienempi. Ei hän ollut tuonut vettä jalkojen pesuun, ei ollut tervehtinyt Jeesusta asiaankuuluvalla suudelmalla, ei voidellut päätä öljyllä, kuten olisi ollut tapana. Hänhän rakasti vähän.
Mutta tuo nainen – hän oli kastellut Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivannut ne hiuksillaan – rauhansuudelman sijaan tuo nainen oli suudellut Jeesuksen jalkoja; päätä hän ei voidellut, kuten Markuksen ja Matteuksen evankeliumeissa kerrotun kertomuksen nainen teki, mutta jalat hän voiteli tuoksuöljyllä.
Miksi hän teki tämän kaiken? – kiitollisuudesta – ääretön velka oli annettu anteeksi, häpeä poispyyhitty, taakka laskettu harteilta. Hän oli saanut paljot syntinsä anteeksi, siksi hän rakasti paljon (v. 47).
Kun Jeesus tässä sanoo naiselle, että kaikki hänen syntinsä on annettu anteeksi, ei hän tee sitä vain naisen takia, vaan kaikkien niiden, jotka olivat kuulemassa. Tuo nainen tiesi sen jo. Siksihän hän tuli osoittamaan kiitollisuuttaan. Jeesus sanoi sen pöytävieraiden ja kaikkien talossa olevien sekä koko kaupungin tähden, jotta hekin antaisivat anteeksi, eivätkä enää jatkaisi tuon naisen leimaamista.
Yhteisön tulisi nähdä tuo nainen ihmisenä, jolta Jeesus on poistanut syntisen leiman. Hän ei ole arvoton kuulumaan joukkoon. Hän on yksi meistä.