”Jouluyö – juhlayö – paimenill’ yksin työ.” Näin lauloimme tässä kirkossa jo jokin aika sitten. Tuo laulu, jos mikä kuuluu jouluun. Nyt on ollut se yö, yö, jolloin olemme laulaneet paimenista työssään, yö, jolloin monet meistä ovat valvoneet. Lapset ovat saaneet valvoa pidempään, uusia leluja on kasattu ja niillä on leikitty. Ei ole tarvinnut mennä nukkumaan kuten tavallisesti.
Paimenet ovat tottuneet valvomaan. Yön pimeinä tunteina heidän silmänsä eivät herpaannu. He vartioivat laumaansa, pitävät suvun lampaista huolta, jotta pedot eivät pääse viemään karitsoita laumasta. On kylmää ja pimeää, mutta he valvovat. Yöllä valvominen on jännittävää – mitä vain voi tapahtua. Mutta eivät kai paimenetkaan odottaneet näkevänsä ja kokevansa sitä mitä he näkivät ja kokivat ensimmäisenä jouluyönä.
Enkeli ja taivaallinen sotajoukko ilmestyivät heille – me olemme jo enkeleihin tottuneet, sillä Raamatun kertomukset ovat meille tuttuja. Joosef ja Maria näkivät enkeleitä; Joosef nukkuessaan, unissaan, Maria taas ihan valveilla ollessaan. Talvella me teemme lumienkeleitä hankeen. Jouluna enkeleitä on aseteltu moniin paikkoihin. Ne ovat kauniita, ja monet keräävät niitä. Joissakin kristillisissä perinteissä tähden sijasta enkeli ripustetaan kuusen latvaan – varmaankin kuuluttamaan sitä, mitä enkeli paimenille ilmoitti:
”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.”
Tämän lisäksi he näkivät vielä suuren taivaallisen sotajoukon, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.
Viesti oli selvä. Niin selvä, ettei epäröintiin jäänyt aikaa – Nyt Betlehemiin, oli heidän vastauksensa. He kiirehtivät. Lähtivät siltä istumalta, saman tien. Mistä he tiesivät minne mennä?
He olivat kuin salapoliiseja. Vihjeinä olivat: Daavidin kaupunki, siis se kaupunki, josta Daavid, Israelin legendaarinen kuningas, oli kotoisin: Betlehem. Daavid oli itsekin ollut aiemmin paimen. Myöhemmin hänestä monien vaiheiden kautta tuli Israelin kuningas. Hänen jälkeläistensä joukosta odotettiin Daavidin Poikaa, suurta pelastajaa, kuningasta, joka palauttaisi valtakunnan suuruuden ajan ja vapauttaisi Israelin roomalaisten ikeen alta. Ensimmäinen vihje selvitetty: Daavidin kaupunki on Betlehem. Betlehem tarkoittaa muuten ”leivän taloa.” Olisikohan siinä viittaus siihen, että Jeesus on elämän leipä?
Toinen vihje oli: tänään syntynyt lapsi. Pitäisi siis löytää sieltä Betlehemistä vastasyntynyt lapsi. Syntyiköhän Betlehemissä sinä yönä muitakin lapsia, vai oliko Jeesus ainoa?
Kolmas vihje liittyy tuohon lapseen. Hänet on kapaloitu. Lapsi on niin pieni, että hänet on kääritty kankaaseen. Hän on tiiviinä pakettina nukkumassa – siten, että kädet ja jalat eivät pääse heilumaan sinne sun tänne, ja lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.
Neljäs vihje kertoo paimenille paljon. Lapsi on pantu makaamaan seimeen. Seimi löytyy sieltä missä on suoja karjaa varten. Usein seimet olivat kiveen koverrettuja kaukaloita, joihin härille ja aaseille laitettiin ruokaa. Jesajan kirjassa sanotaan, että ”härkä tuntee omistajansa, ja aasi isäntänsä seimen” (Jes.1:3). Paimenille ei ollut vaikeaa seurata vihjeitä.
Jollakin tavalla tosi tuttuun paikkaan he siis lähtivät, ja he löysivät etsimänsä. Emme tiedä kuinka kauan etsinnässä meni, mutta he todellakin löysivät tuon lapsen: myös hänen äitinsä ja Joosefin. Mutta miksi ihmeessä he lähtivät niin kiireesti? Miksi ihmeessä lähteä etsimään vastasyntynyttä lasta, joka makaa eläinten syöttökaukalossa?
Enkeli oli ilmoittanut heille, että tuo lapsi on Vapahtaja, Kristus ja Herra. Kristuksen me tiedämme. Siitä on tullut melkein kuin Jeesuksen sukunimi. Syntynyt lapsi on siis Kristus. Se on kreikankieltä ja tarkoittaa voideltua, hepreaksi Messiasta eli siis kuningasta. Hän ei siis ollut kuka tahansa lapsi, vaan juuri tuo kauan odotettu Kuningas. Kuninkaan me ymmärrämme hyvin – hän on hallitsija, ja se oli Herodekselle liikaa. Hän ei halunnut jakaa valtaansa kenenkään kanssa. Mutta miksi enkelit sanoivat myös, että hän on VAPAHTAJA, ja miksi myös HERRA?
Tuo sana ”Vapahtaja” on myös ikään kuin vakiintunut meillä Jeesuksen nimeksi. Jeesusta kutsutaan usein Vapahtajaksi, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Jos luemme alkutekstiä, kreikkaa, huomaamme, että kyseessä on sana SOOTEER, joka tarkoittaa PELASTAJAA. Siis, jos vaikka olet hädässä, joku pelastaa sinut. Hän on pelastajasi.
Nimitystä PELASTAJA käytettiin myös Rooman keisareista. Heistä puhuttiin myös Jumalan poikina ja herroina. Keisari Augustus sai valtakunnassaan aikaan rauhan (PAX ROMANA). Hän kukisti verisesti ja kovalla kädellä ne, jotka kapinoivat Rooman valtaa vastaan. Näin hänestä tuli Rooman valtakunnan PELASTAJA – RAUHA palautui, ja sitä kesti pitkään. Kaikki oli ulkonaisesti hyvin, mutta rauhan hintana oli vahva armeija ja kovia otteita tarvittiin jatkuvasti.
Kristinusko oli syntyessään vastakulttuuria. Luukas tahtoo sanoa, että joku muu kuin keisari on kuningas, joku muu on pelastaja, joku muu on Herra. Enkelit puhuvat myös rauhasta maan päällä.
Rooman keisari sai aikaan rauhan väkivalloin ja verisesti kukistamalla kaiken kapinoinnin. Tämän uuden kuninkaan ajatus on erilainen. Hänkin pelastaa meidät, ja hänkin saa aikaan rauhan, mutta ei taistelemalla eikä sotimalla. Hän tuo rauhan saattamalla oikeuden voimaan. Todellinen rauha ei voi koskaan syntyä miekoilla ja väkivalloin, kapinoita aseellisesti kukistamalla. Todellinen rauha syntyy vain siten, että vääryydet korjataan, ja oikeus voittaa.
”No justice – no peace” on ollut tänä vuonna kaikkien huulilla. ”Jos oikeudenmukaisuutta ei ole, ei ole myöskään rauhaa.” Sitähän se tarkoittaa. Silmä kovana olemme seuranneet mitä Yhdysvalloissa tapahtui George Floydin väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Kuinka suhtauduttiin tästä tragediasta alkaneisiin rauhanomaisiin mielenosoituksiin? Rauha ja vakaus syntyvät siitä, että kaikilla on ihmisarvoinen elämä, että ketään ei syrjitä eikä jätetä ulos yhteisestä hyvästä.
Tätä kuningasta ei löydetty palatsista, ei herraskartanosta, ei edes talosta. Hän syntyi eläinten suojaan, vailla ulkonaista turvaa, köyhille vanhemmille, joilla ei ollut varaa maksaa paremmasta paikasta. Ja häntä tuli yön pimeydessä katsomaan paimenia, nuoria poikia yötyönsä keskeltä – arpisin käsin ja ahavoitunein huulin – hekin työnsä vuoksi yhteisön marginaaliin heitettyjä.
Meille tämä kaikki on niin idyllistä, niin kaunista ja herkkää, mutta ajatelkaapa Joosefia ja Mariaa sekä näitä paimenia – on vaan pitänyt selviytyä – on purtu hammasta ja menty eteenpäin. Ei siinä mitään sädekehiä ole ollut, on saatettu ärräpäitäkin lausua ihmisten kovuuden vuoksi: ”eivät edes raskaana olevaa Mariaa säälineet.”
Vai koskettaako meitä joulussa juuri tämä köyhyys, elämän haavoittuvuus? Onko niin, että tässä onkin juuri joulun ydin, se joka saa meidät liikkeelle, rohkaisee meitä taistelemaan, ettei kenenkään tarvitsisi elää toimeentulonsa äärirajoilla – että oikeus ja kohtuus toteutuisivat meidänkin maailmassamme, että Jumalan valtakunta ja hänen tahtonsa toteutuminen saisivat yhä enemmän sijaa keskellämme.