Kuulemme päivittäin pahuudesta maailmalla. Ihmettelemme, voivottelemme, kauhistelemme. Saatamme toki tehdä jotakin pahuuden pysäyttämiseksi tai auttaa sen vuoksi kärsiviä. Mutta uutiset tulevat ja menevät. Pahuus jää useinkin etäiseksi. Toisin on, kun pahuus koskettaa itseä, läheisiä tai yhteisöä, jossa elämme. Pahuus voi jättää pitkäaikaisia jälkiä. Etsimme apua ja turvaa.
Mutta käsitämmekö oman tilamme? Vakavinta on, että synti vie eroon Jumalasta ja usein lähimmäisistäkin. Mutta miten suhtaudumme? Vanhat kutsuivat välinpitämätöntä asennetta suruttomuudeksi. Korkeintaan etäisesti aavistamme, että kaikki ei ole kunnossa. Mutta huomaammeko, miten toiset kärsivät pahuutemme vuoksi, ja saatammehan itsekin kärsiä. Joskus koemme olomme epämääräisen levottomaksi. Adamin ja Eevan tavoin pakenemme maailman nautintoihin, vaikka kukaan ei aja takaa. On myös helpompaa ”ulkoistaa” oma syyllisyys kuin tunnustaa se. Milloin syytämme toisia ihmisiä, milloin epämääräistä, ulkoista pahaa. Teeskentelemme hyväntekijää ”ketunhäntä kainalossa” tai ansion toivossa Jumalan edessä. Mutta kun Jumala saa pysäyttää ja nuhdella meitä, nousee sydämelle murhe. Kadumme, mitä olemmekaan tehneet. Mistä löytäisimme avun, turvan ja rauhan?
Päivän evankeliumi antaa meille esimerkin siitä, miten saatamme suhtautua omaan ja toisen syntiin. Kertomuksella on onnellinen päätös. Tämän saa Jeesus aikaan.
Fariseukset noudattivat omasta mielestään Jumalan lakia täydelleen. He lisäsivät käskyihin pikkutarkkoja säädöksiään, ja vaativat kansalta niiden noudattamista. He puuttuivat hanakasti muiden tekemiin rikkomuksiin. Päivän tekstissä he toivat Jeesuksen eteen kuudetta käskyä rikkoneen naisen ja tivasivat Jeesuksen kantaa langetettavasta tuomiosta. Naisen syyllisyydestä ei ollut epäilystä – ei hänelle itselleenkään. Jeesus osoitti hänen syyttäjänsä syntisiksi. Mutta naisen hän armahti ja kehotti tätä elämään tekemättä enää aviorikoksia.
Meitä saattaa ihmetyttää naisen syyttäjien vaatiman rangaistuksen ankaruus. Tosin Mooseksen laista löytyy tuo kivittämistuomio: ”Jos mies tekee aviorikoksen toisen miehen vaimon kanssa, molemmat avionrikkojat, sekä mies että nainen, on surmattava” (3.Moos. 20:10). Toisaalla Mooseksen laissa on säädetty, että tuomio pannaan täytäntöön kivittämällä. Naisen syyttäjät nostivat esille kysymyksen kivittämistuomiosta. Mutta pohjimmiltaan heillä oli juonena panna Jeesus koetukselle, josko saisivat tämän sekoamaan sanoissaan.
Kivityskäskyä on kuitenkin tulkittava, niin kuin Vanhaa testamenttia usein muutenkin. Käsky avautuu Kristuksesta käsin – niin pelastuksen kuin tuomionkin osalta.
Kivi on Raamatussa yleisesti käytetty vertauskuva. Kiven ominaisuudet ja käyttö ovat samankaltaisia kuin synnin: Kivi painaa kuin synti. Sydän on eloton ja kova kuin kivi. Kiven särmät haavoittavat kuin synti omaatuntoa ja lähimmäistä. Tuomio langetetaan – kivi heitetään.
”Synnin palkka on kuolema” (Room.6:23). Mutta Raamatussa on kuolemallakin eri merkityksiä: ruumiillinen ja hengellinen kuolema, epäusko ja Jumalan tahdon vastainen elämä. Jos tämä tilanne jatkuu loppuun saakka, seurauksena on ikuinen kuolema eli ikuinen ero Jumalasta – kadotustuomio.
Kuinkahan monesti kivittämistuomio pantiin täytäntöön? Ehkäpä monen kivenheittäjän mieleen nousi ajatus: Mitä minulle itselleni kuuluu? Entä kuka uskaltaisi aloittaa kivien heittämisen?
Naisen syyttäjät syyllistyivät itse seuraaviin synteihin: He unohtivat ottaa aviorikoksen toisen osapuolen, miehen, mukaansa – he käyttivät ”vahvemman valtaa”. Toiseksi, he toivat naisen esille kesken julkisen tilaisuuden. Matteuksen seurakuntajärjestyksen mukaanhan ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken” (Matt. 18:15). Sitten vasta otettaisiin mukaan lisätodistajia ja lopulta seurakunta, jos tarvitaan. Kolmanneksi, ennen kuin voi puuttua toisen rikkomuksiin, on tutkittava oma tila: ”Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä” (Matt. 7:4-5). Kuinka helppoa onkaan rikkoa kuudetta käskyä jo ajatuksissa!
Tästä kaikesta Jeesus muistutti fariseuksille sanattomalla tavalla, kirjoittamalla maahan. Ei sanota suoraan, mitä Jeesus kirjoitti. Jeremia kirjoittaa: ”Kaikki, jotka hylkäävät sinut, saavat onnettoman lopun, jotka luopuvat sinusta, häviävät kuin tomuun kirjoitetut nimet” (Jer.17:13). Jumalan edessä olemme kuin tomu ja tuhka, syntiemme tähden kelvottomia – yhtä lailla jokainen meistä.
Kun nyt naisen syyttäjät luopuivat aikeestaan ja poistuivat paikalta, kohtasivat Jeesus ja nainen kahden kesken. Jeesus vakuutti, ettei hän eivätkä syyttäjätkään tuominneet. Jeesuksella oli ja on tänäänkin valta antaa maan päällä syntejä anteeksi.
”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen” (Joh. 3:17). Jeesus teki pelastavan työnsä maan päällä kärsimällä kuoleman ristille naulittuna, nousemalla kuolleista ja sitten astumalla ylös taivaaseen. Näin hän voitti synnin ja kuoleman vallan. Tämän kaiken hän teki koko ihmiskunnan puolesta. Hänen siunauksensa, kasteen lahja, sisältää syntien anteeksiantamuksen, pääsyn taivaaseen ja elämän uudistuksen jo täällä ajassa.
Tämä kasteessa lahjoitettu armo tulee siunaukseksi niille, jotka uskovat. Viimeisenä päivänä Jeesus ilmestyy uskoville lopullisena Vapauttajana synnistä ja kuolemasta. Mutta niille, jotka loppuun saakka torjuvat Jeesuksen, hän ilmestyy tuomarina viimeisellä tuomiolla.
Kuten luemme evankeliumeista, Jeesus ei missään vaiheessa antanut lupaa tehdä syntiä. Paatuneita hän jopa nuhteli, ankarastikin. Mutta tässäkin hänellä oli päämääränä saada armahtaa. Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1.Tim.2:4).
Miten sitten on ymmärrettävä Jeesuksen lausuma ”Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh.8:11)? Se, joka on saanut syntinsä anteeksi, tuskin heti kohta lankeaa samoihin synteihin. Yritys vastustaa syntiä omin voimin on kuitenkin raskas taakka eikä lopultakaan onnistu. Mutta Jeesus on luvannut uskoville Pyhän Hengen uudistamaan elämää Jumalan tahdon mukaan. Meidän tuleekin täyttyä Pyhällä Hengellä, jatkuvasti. Tässä on puolestaan kutsu jokapäiväiseen parannukseen: katumaan syntejä ja uskomaan lupaus Jumalan anteeksiannosta, Jeesuksen tähden. Tämän uskon myötä elämä uudistuu. Näin synti ei saa meissä valtaa, varjellumme uskossa ja meillä säilyy toivo kerran päästä sinne, missä ei enää ole mitään vajaata tai väärää. Näin olemme eläviä kiviä, omalla paikalla ja tehtävässä, siinä rakennuksessa, joka on seurakunta. Sen kulmakivenä on Jeesus Kristus, uskomme perustus.
”Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä” (1. Tim. 1:15). Hän armahtaa meitä ja antaa voiman armahtaa muita.