Namibian evankelisluterilaisen kirkon (ELCIN) johtavan piispan, teologian tohtori Shekutaamba Väinö Väinö Nambalan (59) työhuone sijaitsee kirkon keskuksessa Oniipassa, Pohjois-Namibiassa. Alue muistetaan parhaiten Ambomaana, ajalta, jolloin maa eli Etelä-Afrikan tiukassa otteessa, ja jolloin ambokansa alkoi nousta puolustamaan oikeuksiaan.
Valtaosa maan väestöstä asuu edelleen maaseutumaisessa Pohjois-Namibiassa, mutta kaupungistuminen liikuttaa ihmisiä myös Afrikassa. Tulevaisuus on täynnä ennen kokemattomia haasteita.
Puskien pojasta piispaksi
Shekutaamba syntyi 18-lapsisen perheen toiseksi viimeisenä. Hän sanoo olevansa puskien poika, joka on varttunut kaukana kaikesta, jopa koulusta. Ensimmäisen luokan hän aloitti 10-vuotiaana ollessaan tarpeeksi vanha pitkälle koulutielle.
Shekutaamban äiti, Frida, oli jo kolmas Frida-vaimo isälle muiden kuoltua sitä ennen. Isän nimeä on perinteisesti käytetty Ambomaalla sukunimen asemasta. Piispan nimessä ensimmäinen Väinö on omaa nimeä, jälkimmäinen tulee isän nimen mukaan.
Koska Shekutaamba on saanut perheen lapsista ainoana myös koulutusta, hänelle on ollut välttämätöntä ottaa käyttöön myös sukunimi, Nambala.
Kirkko julistaa ja palvelee
Nambalan johtama kirkko elää aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Piispa luettelee monia yhteiskunnallisia tehtäviä joissa kirkko on mukana:
– Meillä on Onandjokwen sairaala, joka on synnytyksillä mitattuna maan toiseksi suurin. Meillä on kaksi korkeatasoista lukiota, Oshigambo ja Nkurenkuru. Meillä on vammaiskeskus, joka hoitaa ja kuntouttaa. Meillä on kirjapaino, jossa valmistamme painotuotteita koko maahan. Toimimme monissa yleisissä ohjelmissa, jotka liittyvät aids-työhön, diakoniaan, sosiaalipalveluihin ja niin edelleen.
Myös kirkon varsinaisen tehtävän, julistamisen, Nambala näkee yhteiskuntaa palvelevana.
– Kannustamme ihmisiä pitämään kiinni moraalista ja olemaan hyviä kansalaisia, olemaan varastamatta tai vahingoittamatta toisia. Vain korkean moraalin omaava yhteiskunta voi pysyä järjestyksessä.
Kirkon opetus ei siis tähtää vain tuonpuoleiseen, vaan rohkaisee ihmisiä nauttimaan elämästään jo maan päällä. Pitämään huolta toisista ihmisistä, ympäristöstä ja koko luomakunnasta.
Lähetyksen juurilta omaksi kirkoksi
Nambala kertailee kirkkonsa historiaa, jossa näkyy lähetystyön vahva vaikutus koko maan kehitykseen.
Suomalaiset lähetystyöntekijät tulivat Ambomaalle vuonna 1870, ja se merkitsi monipuolisen kehityksen alkamista alueella. Ambomalle alettiin rakentaa kouluja, klinikoita ja kirkkoja, joista merkittävä osa on edelleen käytössä. Ensimmäisten joukossa saapunut Martti Rautanen kehitti amboille oman kirjakielen, ndongan, käänsi Raamattua ja kirjoitti oppikirjoja.
Ensimmäisen suomalaisen lähetyslääkärin Selma Rainion perustama Onandjokwe on puolestaan vakiinnuttanut paikkansa satavuotisen historiansa aikana eräänä Pohjois-Namibian merkittävimpänä sairaalana.
Sairaala nostettiin viime vuonna sairaalaluokituksen toiseksi korkeimpaan luokkaan, mikä merkitsee yhä paranevia mahdollisuuksia muun muassa erikoislääkäripalveluihin. Tällä hetkellä sairaalassa eletään voimakkaan lisärakentamisen aikaa. Siitä on tulossa myös lääketieteen opiskelijoille virallinen koulutussairaala.
”Kännykkää en halua käyttää vieläkään”
Namibian evankelisluterilainen kirkko itsenäistyi Suomen Lähetysseuran helmasta vuonna 1954. Tänään, lähes kuusi vuosikymmentä myöhemmin, kirkko kamppailee yhä monien perusongelmien kanssa.
– Emme ole kirkossa saavuttaneet sitä tasoa, jolla meidän pitäisi olla. Hallinnollisesti olemme itsenäisiä, mutta henkilöresursseihin tarvitsemme vielä ulkopuolista apua, samoin talouteen, Nambala kertoo.
Piispan mukaan kirkossa ja koko maassa tarvitaan nykyaikaista, laadukasta koulutusta ja käytännön taitojen opetusta uusille aloille. Työttömyys Namibiassa on yli 50 prosenttia, mutta samaan aikaan kärsitään työvoimapulasta erityisesti hyvin koulutetuilla ammattialoilla. Piispalla itselläänkin on esimerkkejä jatkuvan kouluttautumisen tarpeellisuudesta.
– Itse en juuri käyttänyt tietokoneita ennen kuin tulin kirkon johtavaksi piispaksi reilu vuosi sitten. Kännykkää en halua käyttää vieläkään, vaikka se useimpien namibialaisten varustukseen kuuluukin, Nambala naurahtaa.
Opiskelin nuorena teologian ohessa myös automekaanikoksi. Niillä taidoilla ei vain enää ole juurikaan käyttöä, kun autot sisältävät nykyään niin paljon elektroniikkaa.
Ihmisen ikävä toisen luo
Suomalaisen emokirkon nykyistä tilaa piispa pohtii tovin ja tarkastelee asiaa leveällä perspektiivillä.
– Kristinusko on Euroopassa ollut jo pitkään, osassa Eurooppaa lähes 2000 vuotta, apostoli Paavalin matkoista alkaen. Mikä tahansa pitkään kestävä asia alkaa jossain vaiheessa menettää kiinnostavuuttaan ja saattaa tulla väsymystä. Kristinusko on Euroopassa kuitenkin hengissä, vaikkei ehkä niin voimakkaana kuin monet haluaisivat. Yksilöllisyys on kasvanut länsimaissa varsin voimakkaaksi. Henki on silti olemassa.
Suomessa esillä olleet kysymykset naispappeudesta tai samaa sukupuolta olevien rekisteröinnistä ovat ajankohtaisia myös Namibiassa. ELCIN:n ensimmäiset naispapit asetettiin virkaan vuonna 1992, ja heidän asemansa on vakiintunut alun vaikeuksien jälkeen. Ruohonjuuritasolla kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää harmoniaa.
Homoseksuaalisuudesta kirkolla ei vielä ole virallista kantaa. Aihe on noussut julkiseen keskusteluun vasta länsimaista puhaltaneiden tuulien nosteessa. Tämän vuoden alussa kirkko asetti työryhmän pohtimaan asiaa.
Eurooppaan verrattuna kristillisyys elää Nambalan kirkossa hiukan eri sykkeellä.
– Sanoisin, että jumalanpalveluksessamme ainoa tärkeä asia kokoontua ei ole itse toimitus, vaan myös toisten tapaaminen, yhteisöllisyys. Jumalanpalvelus on meille monimerkityksinen.
Miten piispa sitten toimisi pappina Suomessa, jossa jumalanpalvelukseen tullaan yksilöinä, sivuilleen pahemmin vilkuilematta?
– Luulen, että keskittyisin enemmän kotikäynteihin. Lähtisin tapaamaan seurakuntalaisia heidän koteihinsa, rukoilemaan yhdessä ja keskustelemaan esimerkiksi siitä, miksi he käyvät tai jättävät käymättä kirkossa. Onko syynä laiskuus, onko kirkko liian kaukana vai jotain muuta? Kun ihmiseltä kysyy suoraan, saa myös suoria vastauksia. Eikä vierailuja suinkaan tarvitsisi lopettaa, vaikka henkilö ei kirkossa kävisikään.
Hengellinen elämä on jatkuvaa kasvua
Luterilaisuus on maailmalla eurooppalaisten tuontitavaraa. Vähitellen omaa kulttuuria on omaksuttu myös ELCIN:n kirkolliseen elämään, mutta kaikille vauhti ei riitä. Maahan on syntynyt monia pienkirkkoja, joiden toimintakulttuuri vastaa paremmin afrikkalaista, ehkä vähän amerikkalaistakin elämäntyyliä.
– Uudet hengelliset liikkeet tekevät monia asioita paremmin kuin me. Afrikkalaiset haluavat esimerkiksi liikkua, taputtaa käsiään ja käyttää ääntään. Me emme juuri tee sitä omassa kirkossamme, messumme ovat aika eleettömiä. Ihmiset haluavat koskettaa ja tulla kosketetuksi. Meillä olisi tässä paljon opittavaa.
Eräänä ongelmana piispa Nambala näkee kuitenkin sen, että uudet kirkot vetävät useimmiten kastettuja, jo valmiiksi kristittyjä ihmisiä toimintaansa, eivätkä niinkään kristillisyydestä vieraantuneita. Tämä voi toisaalta kertoa hengellisen elämän syvyydestä tai sen kaipuusta.
– Meillä on ELCIN:ssä isoja seurakuntia ja paljon kirkossa kävijöitä, mutta epäilen, että aika harvoja seurakuntalaisia voidaan kohdata henkilökohtaisesti. Ihmisillä on suurta janoa hengelliseen kasvuun, mutta jos emme tavoita omia jäseniämme, he menevät muualle voidakseen puhua uskosta ja Jeesuksesta Kristuksesta.
Pappispula on suuri huoli
Monet seurakuntalaiset eivät piispan mukaan välitä niinkään tarkasta opista. Tärkeintä heille on saada tutkia Raamattua, laulaa ja rukoilla. Ihmiset menevät sinne mistä saavat hengellistä ravintoa tai missä heitä kuunnellaan.
– Jos pystymme saamaan kirkkoomme lisää henkilökuntaa, moni näistä pienemmistä kirkoista katoaa luonnollisesti. Ihmiset eivät halua jättää omaa kotikirkkoaan aivan vähällä, Nambala arvelee.
Kirkon pappispula onkin piispan suurimpia huolia. Seurakunnilla ei ole varaa kouluttaa itselleen pastoreita, ja jos onkin, papin palkka ei ole kilpailukykyinen moneen muuhun työhön verrattuna.
– Jos on paljon sairaita ihmisiä ja vain yksi lääkäri, kuinka ihmisiä voi kieltää hakemasta apua muualta.
Nambala näkee erääksi mahdollisuudeksi tiiviimmän yhteistyön karismaattisten kirkkojen kanssa. Hän korostaisi vuorovaikutusta sen sijaan että erilaisuus eristettäisiin pois.
– Monet saarnaajat noissa kirkoissa ovat vailla teologista koulutusta, he eivät ole oikeasti pastoreita. Jotkut tekevät sitä rahasta, he keräävät kolehdin ja käyttävät sen itse. Voisimme auttaa pieniä kirkkoja esimerkiksi koulutuksessa.
Luterilaisuus on kolmen kauppa
Luterilaisuus jakaantuu Namibiassa kolmeen eri kirkkoon, joista piispa Nambalan edustama ELCIN on kirkoista suurin lähes 700 000:lla jäsenellään. Toinen mustien kansoittama kirkko on reiniläisen lähetyksen perustama ELCRIN. Pienin kirkoista on saksalainen, jonka seurakunta koostuu valkoisesta väestöstä. Kirkkojen yhdistymisestä on puhuttu pitkään, mutta tuloksia on vielä vähän
– Asia on edelleen auki, emme ole saaneet yhteistä päätöstä siitä, milloin tai miten voisimme yhdistyä. Kysymyksiä on paljon. Jaamme yhteisen kotimaan, mutta meillä on monia erilaisia kieliä, jotkut niistä yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja heprea. Myös kulttuurit ovat moninaiset. Emme ehkä ole vielä tottuneet toisiimme tarpeeksi hyvin.
Kirkkojen yhdistymisessä on paljolti kysymys heimojen ja rotujen erilaisista taustoista ja valmiudesta, ehkä jopa uskalluksesta yhteistyöhön. Mikään ryhmittymä ei saisi dominoida toista.
Kirkkojen yhteistyönä on syntynyt yksi englanninkielinen seurakunta, Inner-City. Se on kokoontunut pääkaupungissa Windhoekissa jo parikymmentä vuotta. Jäsenet ovat keskiluokkaa, siis keskimääräistä huomattavasti paremmin toimeentulevaa väestöä.
Inner-City syntyi eräänlaiseksi kokeiluksi, ja piispa Nambala näkee seurakunnan roolin edelleen vähän sekavana. Ei ole esimerkiksi määritelty mihin kirkkoon Inner-Cityyn liittyvät ihmiset pitäisi rekisteröidä, elleivät he vielä ole missään?
– Minun on helppo nähdä yksi yhdistynyt luterilainen kirkko. ELCIN olisi siihen valmis, mutta ehkä muut pelkäävät meidän jyräävän heidät alleen. Tarvitsemme vielä aikaa.
Sillanrakentajan tärkeä rooli
Piispa pohtii yhteistyön tulevaisuutta myös suomalaisten kanssa. Historia on pitkä ja merkittävä.
– Suomen Lähetysseuran olemassaolo täällä on rakentanut siltaa kirkkojemme, kansojemme ja maidemme välille kaikkien näiden vuosien aikana. Monenlainen yhteistyö on tänäänkin mahdollista, koska Lähetysseura on aikanaan rakentanut sillan.
– On tärkeää, että pidämme liikettä yllä tuolla sillalla. Ihmisiä voi tulla vierailemaan, ja tulla jopa työhön tänne. Kirkkojen ja muiden toimijoiden on helppo luoda myös suoria suhteita Lähetysseuran kautta, koska siellä tiedetään missä maasto on helppokulkuista, tai missä on hankalimmat kuopat. Sillanrakentajalla on edelleen merkittävä rooli.
Piispa näkee arvokkaana, että ylläpidetään ja luodaan jatkossakin ohjelmia, joissa Lähetysseura on mukana joko Suomessa tai Namibiassa. Hän iloitsee erityisesti taloudellisesta tuesta, jota Suomesta saadaan pappien koulutukseen.
– Mielestäni tärkein apu jonka tällä hetkellä saamme, on tuki teologien koulutukseen Paulinumin pappisseminaarissa.
Piispasta olisi myös mielekästä harkita uudelleen suomalaisten pappien rekrytoimista pappispulasta kärsivään Namibiaan.
– Kieli ei ole enää oleellinen kysymys. Toisen asteen kouluissa, lukioissa, yliopistossa tai kaupunkiseurakunnissa käytetään tänä päivänä virallista kieltämme englantia.
Hän kaavailee, että esimerkiksi Windhoekin seurakunnissa voisi sunnuntaisin olla kaksi jumalanpalvelusta, joista toinen olisi englanninkielinen, vaikkapa suomalaispapin pitämänä. Toinen suuri aukko olisi täytettävänä yliopistolla, josta puuttuu opiskelijapappi.
– Joku voi ajatella, että taannumme näillä ajatuksilla vanhoihin aikoihin, mutta minä näen sen haluna pitää liikettä yllä, Nambala toteaa.
Kirjoittaja Ari Koivulahti työskentelee Namibian evankelisluterilaisen kirkon tiedottajana Suomen Lähetysseuran lähettämänä.
Ilmoita asiavirheestä