Ensi maaliskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun näyttelijä Sara Paavolainen, 52, päätti liittyä kirkkoon. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta tapahtumasta.
– Jotkut kokevat sellaisen hetken, jolloin ihminen valaistuu ja täyttyy uskosta. Se on hurmaavaa, mutta minulle ei käynyt niin. Liityin kirkkoon ajattelun, filosofisen prosessin seurauksena, Paavolainen kuvaa tapahtunutta.
Päätöksen taustalla vaikuttivat myös hänen kokemansa kriisit ja muutokset. Paavolaisen 24 vuotta kestänyt avioliitto oli päätynyt pari vuotta aikaisemmin eroon. Menossa oli siihen liittyvä surutyö, vaikka hän oli itse tehnyt päätöksen erosta. Näyttelijä teki pätkätöitä ja oli välillä työttömänä.
Paavolaisella on kolme lasta, joista vanhin, pian kolmikymppinen Saimi, on kehitysvammainen. Eron aikoihin Paavolainen oli hänen omaishoitajansa. Paavolainen tunsi suurta epävarmuutta ja huolta, miten selvitä elämässä eteenpäin.
– Olen pelokas ja huolestunut ihminen. Siinä elämäntilanteessa tunsin itseni kuitenkin niin hyvin, että pystyin tunnustamaan tarvitsevani armoa. Tuntui ihanalta ajatella, että saa jäädä armon kannateltavaksi eikä selviytyminen ole pelkästään oman itsen varassa.
”Uskon ihmiseen”
Paavolainen oli kastettu, mutta hänen lapsuuden kodissaan uskonnolla ei ollut sijaa. Lapsille ei opetettu edes iltarukousta. Ensimmäisen kokemuksensa uskonasioista hän sai koulun uskontotunnilla. Opettaja puhui niistä tavalla, joka innosti Saran ja hänen serkkutyttönsä rukoilemaan ja katselemaan Jeesuksen kuvaa kyyneleet silmissä.
– Kotona tiukkasin sitten vanhemmiltani, miksi he eivät usko Jumalaan, vaikka kuuluimme kirkkoon. Äiti käski kysyä isältä. Isä katsoi minua silmiin ja vastasi: ”Sen takia, koska olen kauan sitten ymmärtänyt, että on hirveän paljon tärkeämpää yrittää uskoa ihmiseen”, Paavolainen kertoo.
Se oli hänestä niin komeasti sanottu, että hänen uskovaisuutensa loppui siihen. Usko tuntui tyhmältä ja siinä oli sadun leima.
Isänsä sanat nuori Sara tulkitsi niin, että ihmisen täytyy oman järkensä varassa arvioida tekojaan, elämäänsä ja moraaliaan ja kantaa vastuunsa. Uskon taakse ei saa mennä perustelemaan tekojaan.
Kirkosta Sara Paavolainen erosi, kun hän oli 13-vuotias. Myös muu perhe jätti kirkon.
Ainainen etsijä
Paavolainen luonnehtii itseään ainaiseksi etsijäksi. Usko on kiinnostanut häntä, mutta hänen lähipiirissään ei ollut ketään, joka olisi pyytänyt häntä vaikkapa jumalanpalvelukseen. Hänen puolisonsakaan ei kuulunut kirkkoon.
Kirkoissa Paavolainen on kuitenkin käynyt lapsesta lähtien. Arkkitehtuurista kiinnostunut isä esitteli hänelle kirkkoja ja niiden tyylisuuntia. Äiti vei kirkkokonsertteihin. Kyse oli länsimaiseen kulttuuriin liittyvästä arvostuksesta.
Parikymmentä vuotta sitten Paavolainen näki kauppamatkallaan Tikkurilaan Vantaan Pyhän Laurin kirkon. Hän päätti kokeilla, onko sen ovi auki. Se oli. Sen jälkeen hän on käynyt siellä usein, istunut hiljaa ja koonnut itseään. Kesäisin hän on pistäytynyt perheen automatkojen varrella sijaitsevissa tiekirkoissa.
Paavolaisen kehitysprosessissa myös kirjoilla on ollut tärkeä sija.
– Martti Lindqvistin kirja Toivosta ja epätoivosta oli minulle käänteentekevä lukukokemus. Kirja on minulle edelleenkin tärkeä opaskirja aloittamallani matkalla, Paavolainen sanoo.
Rippikoulu innoitti
Lopullinen päätös kirkkoon liittymisestä syntyi Paavolaisen ystävän lapsen rippikoulun innoittamana.
– Kerroin ystävälleni, etten kuulu kirkkoon enkä ole käynyt rippikoulua. Selvitin, miksi niin oli. Kun läksin hänen luotaan, tajusin puhuneeni entisestä itsestäni ja vanhoista motiiveistani. Ymmärsin, etten enää ajattele asioista samalla tavalla.
Vielä samana päivänä Paavolainen soitti kotiseurakuntaansa, joka on Helsingin Oulunkylän seurakunta.
Päivystävä pappi kysyi, oliko kirkkoon liittymisellä ja rippikoululla kiire. Oliko tulossa esimerkiksi ristiäiset tai häät?
– Naurahdin ja sanoin, että toivottavasti ei ole kiire. Olen tajunnut, että haluan aikanaan tulla siunatuksi haudan lepoon.
Toive oli kypsynyt Paavolaisen mielessä vähitellen hänen lähipiirissään sattuneiden kuolemantapausten seurauksena. Hautaan siunaamiseen sisältyy Paavolaisen mielestä lohdullinen ajatus kotiin pääsemisestä.
Hyvä yhteys
Yksityisrippikoulunsa pitäjäksi Sara Paavolainen sai naispapin, jonka kanssa syntyi hyvä yhteys.
– Hänkin on äiti ja tehnyt pätkätöitä. Kävimme rippikoulun kuluessa pitkiä filosofisia keskusteluja. Sain paljon tehtäviä, kirjoitin esseitä ja kokosin Martin Lönnebon rukoushelminauhan, Paavolainen kertoo.
Hänet konfirmoitiin talvisena arkipäivänä Oulunkylän vanhassa puukirkossa.
– Pakkanen oli huurruttanut ikkunoihin kuvioita. Minun ja rippipappini lisäksi läsnä oli kanttori ja ystävättäreni, joka tuli siunaamaan minua, kun paikalla ei ollut kummeja. Konfirmaatio oli valtavan voimallinen ja ihana kokemus.
Tilaisuuden kunniaksi hän oli kutsunut äitinsä ja sisarensa kotiinsa kahville. Myöhemmin hän kävi ostamassa itselleen kultaisen ristin.
Kiinni juuriin
Taiteilijapiireissä Paavolaisen liittyminen evankelis-luterilaiseen kirkkoon herätti joissakin henkilöissä ihmetystä. Taiteilijat kun usein hakeutuvat ortodoksikirkon helmoihin.
– Ortodoksisessa uskossa taiteilijoihin vetoaa sen runollisuus. Minuakin se kiehtoo. En kuitenkaan olisi voinut liittyä ortodoksikirkkoon, koska se ei hyväksy naispappeutta. Pidän myös kirkon selibaattisäännöksiä ongelmallisena asiana, Paavolainen toteaa. Hänen mielestään kaikkien pitäisi voida toteuttaa terveellä tavalla seksuaalisuuttaan.
Evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyminen tuntui Paavolaisesta kotiin paluulta.
– Otin kristillisiin juuriini yhteyden yhden sukupolven yli ja sain tilaisuuden kasvaa niihin kiinni. Minulle kirkosta ja seurakunnasta on tullut yhteisö ja koti.
Miten ollaan messussa?
Paavolainen käy nykyisin ahkerasti jumalanpalveluksissa.
Alussa hän ei tiennyt, miten käyttäytyä messussa, milloin istutaan ja milloin noustaan seisomaan. Virretkin olivat vieraita, mutta vähitellen messu on tullut tutuksi.
Hän on kiinnostunut Raamatun teksteistä ja saarnoista. Kaikki saarnat eivät kosketa, mutta hyviä saarnoja kuulee hänen mukaansa kuitenkin usein.
Jumalanpalveluksen kohokohta on Paavolaisesta ehtoollinen.
– Ehtoollisella koen syvää rauhaa ja kosketuksen näkymättömään maailmaan, kun alttarin sisäpuolella ovat ikään kuin läsnä menneet sukupolvet.
Paavolainen on käynyt myös Tuomasmessussa. Kirkon herätysliikkeitä hän sanoo opettelevansa vasta tunnistamaan. Lisäksi hän on ollut muutaman kerran helluntaiherätyksen kokouksissa ja Salemissa.
Aktiivinen vaikuttaja
Viime seurakuntavaaleissa Paavolainen valittiin Sosiaalidemokraattisen seurakuntaväen listalta Oulunkylän seurakunnan seurakuntaneuvostoon ja Helsingin seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon. Niiden toimikausi alkoi vuoden alussa.
Paavolaisesta on mielekästä ja mieluisaa olla seurakuntaneuvostossa päättämässä oman seurakunnan asioista.
Kirkkovaltuustossa työskentely tuntui hänestä tutulta, koska sen toimintatavoissa on paljon samaa kuin kaupunginvaltuuston toiminnassa. Paavolainen korostaa kirkkovaltuuston päätösten olevan myös yhteiskunnallisesti merkittäviä.
– Viihdyn kirkkovaltuustossa yhtä hyvin kuin kirkon penkissä. On palkitsevaa olla tekemässä muutosta. Ainoita harmillisia asioita työssä on, etten pääse kaikkiin kokouksiin, koska työni on usein iltatyötä.
Kannatusjäsen on arvokas
Helsingissä yhteiseen kirkkovaltuustoon tuli paljon uutta väkeä, joukossa oli muun muassa Tulkaa kaikki -liikkeeseen kuuluvia. Myös Paavolainen kuuluu tähän liikkeeseen, jonka tavoitteena on ajaa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa kirkossa.
Paavolainen on selvillä kirkon ongelmista, kuten kirkon talouden tiukkenemisesta, kirkosta eroamisista ja herätysliikkeiden keskinäisistä ristiriidoista. Hän ei jaksa ymmärtää, miten ihmisiä jaotellaan seksuaalisuuden suuntautumisen perusteella hyviin ja pahoihin ja tuomitaan syntisiksi.
– Kaikkein voimakkaimmin Raamatusta nousee rakkauden kaksoiskäsky. En löydä Raamatusta kohtaa, jossa käsketään syrjimään toisia ihmisiä. Lisäksi lähden siitä, että Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen, Paavolainen selvittää näkemyksiään.
Kirkko on Paavolaisesta mainettaan parempi. Hän toivoo kirkosta eroamista harkitsevien miettivän, kannattaisiko sittenkin pysyä kirkossa vaikka ”kannatusjäsenenä”.
– Kirkko tekee tärkeää ja hyvää työtä monella alueella, esimerkiksi sosiaalityön, kasvatuksen ja kulttuurin alueella. Toistaiseksi kirkon palvelut ovat myös maksuttomia.
”Jumala on tässä”
Paavolainen ei arvannut, mille matkalle kirkkoon liittyminen ja rippikoulun käyminen hänet vievät. Kyseessä on hänen mukaansa syvenevä prosessi, jonka aikana on jo syntynyt oivalluksia ja monet ajatukset ovat kiteytyneet aikaisemmasta.
– Yksi suuri oivallus oli, ettei Jumalaa tarvitse etsiä. Jumala on jo tässä. Taivasten valtakunta on näkymättömänä meidän keskellämme. Sen voi vain antaa tapahtua, ottaa vastaan, Paavolainen kertoo.
Toinen suuri oivallus oli, ettei armoa tarvitse ansaita, vaan että kyseessä on todellakin ansioton rakkaus. Rukouskin on avautunut hänelle uudella tapaa.
– Rukoilla voi missä ja milloin vain, vaikka raitiovaunussa, kun jännittää jonnekin menemistä. Tai sitten voi olla pitkiä ajatuksia ja mietiskelyä. Iltarukouksessa voi käydä läpi kaikki läheiset ihmiset, joita ajattelee ja joille toivoo jotakin.
Johdatus tuntuu
Paavolainen näkee monissa elämänkäänteissään johdatusta. Ollessaan muutama vuosi sitten kirkon arvojen akatemiassa, häntä kannustettiin lähtemään mukaan politiikkaan. Viime kunnallisvaleissa hän oli ehdokkaana ja pääsi kaupunginvaltuustoon. Kunnallisvaaliteltasta löytyi mies, jolla on samat arvot. Nyt Jukka Järvinen ja Sara Paavolainen ovat kihloissa.
Elämä ei Paavolaisen mukaan ole muuttunut onnen auvoksi, mutta hän tuntee silti olevansa oikealla tiellä.
– En tiedä, miten olisin selvinnyt työttömyyskriiseistä ja muista ilman kirkkoa, kirkosta löytämiäni hyviä ihmisiä ja uskoa. Minulla on nyt myös paljon kivempaa kuin aiemmin, Paavolainen tiivistää kokemuksiaan.
Kuka?
Sara Paavolainen, 52
Näyttelijä. Helsingin kaupunginvaltuuston, Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston ja Oulunkylän seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen.
Toimi aktiivisesti hankkeessa, jolla saatiin aikaan kehitysvammaisille nuorille tarkoitettu talo, jossa he voivat elää tuettuna itsenäistä elämää.
Lapset: Saimi, 27, Eino, 24, ja Väinö, 13, avioliitosta näyttelijä Kari Heiskasen kanssa.
Kihloissa ja avoliitossa päihdetyöntekijä Jukka Järvisen kanssa.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaan aikakauslehdessä Suolassa.
Ilmoita asiavirheestä