Moniammatillinen kuntoutus on antanut lukuisista kroonisista kivuista kärsivälle Tanja Järvikylälle toivoa ja työkaluja arjesta selviämiseen. Siihen pääsy kesti kuitenkin yli kaksitoista vuotta.
Koulunkäynninohjaaja Tanja Järvikylä, 39, tulee haastatteluun Kuopion Matkuksen kahvilaan suoraan töistä. Hän valitsee pehmustetun tuolin, silmistä välittyy kipu. Edelliset kaksi päivää hän on ollut sairauslomalla kovien vatsakipujen takia.
– Haluan tehdä työtä, mutta kroppani ei oikein kestä, mitä siltä vaaditaan. Sitä on vähän vaikea myöntää. En edes muista, miltä tuntuu, jos mihinkään ei koske, Suonenjoella asuva Järvikylä kuvailee.
Vuonna 2011 työskennellessään ravintola-alalla hän nosti painavan vuoan alauunista. Kipu oli niin kova, että hän jäi makaamaan lattialle. Sairauslomakierre alkoi.
Vuoden päästä magneettikuvasta löytyi rappeumia ja kaksi välilevyn pullistumaa, joista toinen painoi iskiashermoa. Pullistuma leikattiin 2013. Fysioterapiasta ei ollut juurikaan apua. Nyt pullistuman kohdalle on tullut uusi.
Järvikylä valmistui koulunkäynninohjaajaksi 2015. Neljä vuotta sitten hänellä todettiin ärtyvän paksusuolen oireyhtymä. Keväällä 2022 olkapäässä alkoi tuntua rintaan asti säteilevä kova kipu, jonka aiheuttajaksi ilmeni hauisjänteen repeämä ja kalkki.
– Kukaan julkisen puolen lääkäri tai fysioterapeutti ei yli kahteentoista vuoteen ehdottanut minulle minkäänlaista kipukuntoutusta.
”Olen opetellut olemaan itselleni armollinen.”
Järvikylä herää monta kertaa yössä. Vatsa ei kestä särkylääkkeitä. Varsinkin olkapääkipu on rajoittanut kotitöiden tekemistä ja harrastuksia. Aviomies tekee lumi- ja pihatyöt. Pahinta on eri kipujen aktivoituminen yhtä aikaa.
– Pienikin puuhastelu saattaa aiheuttaa hirveät kivut. Kävin aiemmin laskettelemassa, mutta en uskalla enää.
Vihdoinkin ymmärrystä
Viime keväänä työterveyshuollon fysiatri teki Järvikylälle vihdoin lähetteen KYSin kuntoutuksen päiväosastolle. Järvikylä pääsi kahden viikon jaksolle, jonka aikana hänen asioihinsa paneutuivat toimintaterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, fysiatrian erikoislääkäri ja psykologi.
– Kaikki työntekijät olivat aivan ihania. He tuntuivat olevan juuri minua varten. Myös vertaistuki oli ehdottoman tärkeää. Omassa ystäväpiirissäni ei ole ollut ketään, joka olisi kokenut vastaavanlaisia kipuja.
Kun Järvikylä keskusteli psykologin kanssa oman äitinsä kuolemasta rintasyöpään vain 54-vuotiaana ja muista menetyksistään, hän mietti, miten paljon henkinen puoli vaikuttaa kipuun. Hän on kiitollinen saatuaan tyttärensä jo nuorena ennen kipumatkaa.
Kuntoutuksessa hän ymmärsi myös jumpanneensa liikaa. Rentoutumisen merkitys kivunhoidossa korostui. Kuntoutus kannusti eteenpäin, ja pahimmat hermosäryt hellittivät.
– Olin saanut vuosien varrella fysioterapeuteilta niin paljon jumppaohjeita, että olin jo aivan sekaisin, mitä minun pitää tehdä. Nyt olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Yritän tehdä asioita, joista saan voimaa ja iloitsen.
Järvikylän töitä on järjestelty uudelleen. Hänellä on käytössä satulatuoli ja hyvät kengät, sekä autossa tyyny selän takana. Vaikka kipuja edelleen on, toivoa on näkyvissä ja uusi kuntoutusjaksokin tuloillaan.
Hän kokee erityistä iloa tyttärestään ja oravien syöttämisestä. Puoliso hemmotteli häntä vastikään hankkimalla ison pähkinäsäkin.
Identiteetti kriisissä
Miksi toisilla ihmisillä kipu lievittyy ja toisilla pitkittyy? Tätä kysymystä Anu Ylijoki pohti työskennellessään HUSin Kipuklinikalla. Myös nykyisessä työssään Mehiläisen työterveyspsykologina hän kohtaa kivun kanssa kamppailevia.
”Kivun pitkittyessä ihminen yleensä hätääntyy, ahdistuu ja alkaa käydä kierroksilla.”
– Kivun kohdalla aika monen tietämys loppuu kesken, jos tulehduskipulääke ei auta. Kivun pitkittymistä ei välttämättä ymmärretä, Ylijoki sanoo.
Vahva pärjäämisen kulttuuri vaikuttaa Suomessa Ylijoen mukaan kivun kanssa elävien arkeen. Moni sinnittelee viimeiseen asti töissä ja pyrkii näyttämään parempikuntoiselta kuin onkaan.
– Kivun pitkittyessä ihminen yleensä hätääntyy, ahdistuu ja alkaa käydä kierroksilla. Siihen voimavarat riittävät jonkin aikaa. Kun ne alkavat ehtyä ja esimerkiksi takaiskuja kertyy useita, se voi tuottaa identiteettikriisin.
Ylijoki peräänkuuluttaa moniammatillista ja -kanavaista kivun hoitoa, mikä pitäisi aloittaa paljon nykyistä nopeammin. Ihminen tulee nähdä kokonaisuutena, kuunnellen ja kunnioittaen.
Kipu on voimavaroja kuluttava kuormitustekijä. Ylijoki painottaa oman voinnin kuuntelemista ja siihen reagoimista. Yhdelle auttaa kävely tai päiväunet kesken työpäivän, toinen voi tarvita lyhyttä sairauslomaa.
Ylijoki muistuttaa kivun olevan biopsykososiaalista. Kivun pitkittyessä voi joutua luopumaan itselleen tärkeistä asioista, jolloin kyse on myös sopeutumis- ja suruprosessista.
– Mitä enemmän ihminen sinnittelee ja tekee väkisin, sitä yksinäisempää elämästä tulee. Aika monet ovat väsyttäneet itsensä. Jos tilanne pitkittyy, voi tulla tunne, ettei kukaan tajua tai ymmärrä.
Tavoite auttaa kivunhoidossa
Ylijoki korostaa kivusta kuntoutumisessa toivon ja tavoitteiden tärkeyttä. Riittävä aktiivisuus, lepo ja oma suhtautuminen ovat olennaisia.
– Kivunhoidossa tarvitaan aina joku tavoite. Se voi olla työelämässä pysyminen tai vaikkapa uuden harrastuksen aloittaminen.
Oletukset, toisen puolesta tietäminen ja neuvojen tarjoaminen eivät Ylijoen mukaan tue kipukuntoutujaa. Ihmisillä on hyvin erilaisia mahdollisuuksia käyttää vaikkapa terveydenhuollon palveluita.
– On esimerkiksi tosi vaikeaa kuntouttaa itseään pitkäjänteisesti, jos joutuu koko ajan miettimään, onko varaa ottaa sairauslomaa tai ostaako ruokaa vai lääkkeitä.
Pitkäaikaisesta kivusta toipumiseen ei yleensä ole yksinkertaisia kikkoja.
– Meillä hoitopolut on tehty usein sillä ajatuksella, että kaikki menee kuin oppikirjassa. Voi olla, että ihminen jää aivan yksin, jos niin ei tapahdu. Nämä ovat tärkeitä pelipaikkoja, jolloin ihmisestä tulisi ottaa koppi. Vaikka kivuttomuutta ei olisi mahdollista saavuttaa, parempi toimintakyky on.
