Epävarmuus ja raskaat kokemukset ovat seuranneet Janne Pulkkista lapsuudesta asti. Nyt rikosten tekeminen ja vankila ovat vaihtuneet huoleen toimeentulosta ja terveydestä. Viikonloppuisin Pulkkinen kohtaa kaduilla nuoria ja kannustaa heitä miettimään vakavasti elämänsä valintoja ja suuntaa. Hän muistuttaa, että apua kannattaa hakea matalalla kynnyksellä ja uusi mahdollisuus on aina olemassa.
Janne Pulkkinen, 52, katsoo silmiin ja kättelee lujasti. Hän kiirehtii avaamaan oven ja kaataa teevettä toimittajan kuppiin Jyväskylän vapaaseurakunnan Ahjon tiloissa. Pulkkinen suorittaa siellä syksyllä aloittamaansa kuntouttavaa työtoimintaa kolmena päivänä viikossa.
Erikoispuuseppänä hän on tehnyt erilaisia korjaustöitä ja äänieristeitä seiniin sekä auttanut keittiössä.
– Sängyn pohjalla maatessa tuntuu joskus, etten pääse enää täältä pois. Mutta kun tiedän, että pitää tulla työtoimintaan, lähden kokeilemaan.
Maaliskuun 20. päivä tulee viisi vuotta siitä, kun Pulkkinen jätti vankilaelämän taakseen. Sitä ennen hän istui vankilassa lukuisia kertoja väkivaltarikoksista ja aseellisesta ryöstöstä, yhteensä lähes parikymmentä vuotta.
– Kun elin rikollista elämää, joka päivä saattoi olla vangitsemispäivä. Jos ei ollut, täytyi lähteä tekemään huonossakin olossa rikoksia saadakseen päihteitä.
”Äiti neuvoi, että jos huomaat jonkun tarvitsevan apua, älä mieti vaan auta.”
Pulkkisen isä oli väkivaltainen alkoholisti. Koskaan ei tiennyt, missä kunnossa hän tuli kotiin.
– Minusta on valokuva, jossa olen kolmen vanha ja juon kaljaa. Missään tapauksessa en ollut paha lapsi, vaan tosi villi. Aikuisena sain add-diagnoosin.
Poika riensi koulusta kotiin ehtiäkseen siivota ja ilahduttaakseen töistä tulevaa äitiään.
– Äiti neuvoi, että jos huomaat jonkun tarvitsevan apua, älä mieti vaan auta. Jo nuorena kossina kysyin vanhuksilta, voinko kantaa kauppakassin.
Äitiä suojeleva kuopus
Kun kaksi vanhempaa veljeä muutti pois kotoa, nuorimmaisen tilanne ei parantunut.
– Kotiin jäi äiti, isä ja yksitoistavuotias Janne, joka meni aina riitoihin väliin.
”Vaajakosken Baptistiseurakunta oli turvasatama äidille ja pojalle.”
Isä kohdisti julmaa väkivaltaa myös lapseensa ja joi perheensä rahat. Omista urheiluvälineistä ei voinut edes haaveilla. Pulkkinen purki pahaa oloaan viiltelyyn ja päihteisiin. Alkoholiin yhdistyi kolme-neljätoistavuotiaana rauhoittavat lääkkeet ja sitten kannabis.
Vaajakosken Baptistiseurakunta oli turvasatama äidille ja pojalle. Lapsenusko syttyi. Kesärannan leireiltä Pulkkisella on hyviä muistoja.
Ensimmäisen kerran Pulkkinen meni vankilaan aikuisten sekaan kuusitoistavuotiaana tehtyään väkivaltarikoksen. Vankilassa kuvioihin tulivat amfetamiini ja heroiini. Siellä hän kävi kuuntelemassa kristittyjä puhujavieraita, mutta myös kyseenalaisti uskonasioita.
Takana on myös avioero lasten äidistä 2002 ja myöhemmin avopuolison itsemurha. Varsinkin jälkimmäinen vei Pulkkisen vuosiksi syviin vesiin.
Työtä tivolista
Ensimmäinen vuosi vapautumisen jälkeen oli kaikkein vaikein. Pulkkinen on antanutkin itselleen tunnustusta selvittyään siitä. Varsinkin henkinen riippuvuus päihteistä painoi. Tietty pesuaineen tuoksu saattoi tuoda mieleen amfetamiinin ja sai Pulkkisen oksentamaan. Hän ei edelleenkään vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin.
– Äiti aina kysyi päästessäni vankilasta, että joko riittää. Kun tulin viimeisen kerran sieltä, vastasin hänelle, että nyt riittää.
Äiti vaikutti paljon Pulkkisen päätökseen lopettaa rikollinen elämä. Vuosia aiemmin myös hänen keskimmäinen veljensä oli lopettanut rikosten tien.
– Mietin, että jos veli siihen pystyy, miksi minä en pystyisi. Se oli yksi motivaattori.
Pulkkinen näki paljon vaivaa päästäkseen siviilissä Suomen Tivoliin töihin. Siellä jokainen aamu alkoi puhallustestillä. Hän kertoi avoimesti taustastaan ja pyysi mahdollisuutta näyttää kykynsä. Pulkkinen sai päivittäin hyvää palautetta.
Uusia murheita ja ystävällisiä poliiseja
Kaksi ja puoli vuotta sitten punkki puri Pulkkista ja hän sairastui borrelioosiin. Pian seurasi nivelreuma, fibromyalgia, sidekudossairaus ja migreeni. Työt tivolissa oli pakko unohtaa. Myös asianmukaisen hoidon saaminen kesti varsin pitkään.
– Olisin ollut halukas kunnolla työelämään, mutta se ei ollut enää mahdollista.
Rahankäyttö, laskujen maksaminen ja päivärytmi on pitänyt opetella alusta.
– Joudun nykyisin tosissaan laskemaan joka sentin. Edelleenkin ihmisillä on sellainen käsitys, että varastan kaupoista ja minulla on rahaa jossain piilossa.
Lämmin ruoka työtoimintapäivinä on iso etu. Joskus Pulkkinen joutuu lainaamaan rahaa veljiltään tai äidiltään, mutta kertoo maksavansa heille takaisin. Ulkopuolelle sulkemista Pulkkinen on kokenut erityisesti viranomaisten taholta.
– Kaikissa virastoissa joudun vieläkin selittämään, että en minä ole enää se sama Janne, mikä olin ennen. Kohtelu on välillä tosi jäätävää. Tuntuu, että lähtökohtaisesti he ajattelevat minun valehtelevan.
Yllättäviäkin kokemuksia on: joskus tutut poliisit ovat pysäyttäneet kadulla ja kysyneet kuulumisia.
– Se on tuntunut hyvältä.
Lohtua karvaisesta ystävästä
Janne Pulkkisen arjen ilo on kaksivuotias sekarotuinen koira Rocky, joka asuu vuoroviikoin Pulkkisen ja tämän ex-naisystävän luona. Isäntä miettii ensin, onko Rockylle ruokaa, vasta sitten on oma vuoro.
Paniikkihäiriö on ollut Pulkkiselle tuttu seuralainen vuosia. Monet kerrat hän on joutunut kesken matkan hyppäämään linja-autosta ulos.
Huonona päivänä Pulkkinen vetää hupun syvälle päähänsä. Parempina päivinä hän auttaa äitiään ja hoitaa rästiin jääneitä asioita.
Pulkkinen on suorittanut neljä kertaa ensiapukurssin, jotta olisi hyvässä valmiudessa auttamaan muita. Viikonloppuiltaisin Pulkkinen käy Vaajakosken keskustassa kohtaamassa nuoria. Hän on saanut hyväksynnän heidän parissaan. Pulkkinen on kehottanut nuoria miettimään oikeasti omia ratkaisujaan.
– On mukavaa, kun nuoret tulevat sanomaan, moi Janne. En brassaile tuomioillani. Olen ollut idiootti, kun olen tehnyt tällaisia asioita, tosin joitakin myös pakon sanelemana.
Hän rohkaisee nuoria hakeutumaan avun piiriin.
– On paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Kaikilla on uusi mahdollisuus. Kukaan meistä ei ole ajatusten lukija, apua pitää rohkeasti pyytää.
Kahteen aikuiseen lapseen Pulkkisella katosi yhteys vuosia sitten. Tyttären viesti Vapaaseurakunnan Alfa-kurssin jälkeen tuntui loppuvuodesta isolta rukousvastaukselta. Alfa-kurssi vahvisti muutenkin uskoa. Pulkkisella on tapana rukoilla vaikkapa nikkaroidessaan. Myös esirukous on kantanut.
– Minulla on ollut varjelus matkassa, monta kerran hengenvaarassa ollut Pulkkinen summaa.
Pulkkinen on luterilaisen kirkon jäsen. Harvakseltaan kirkossa käydessään hän istuu takapenkkiin.
Pulkkinen haaveilee kokonaan omasta koirasta ja osallistumisesta kokemusasiantuntijakoulutukseen.
– Olen miettinyt, että olisi tosi kiva viedä äiti jollekin hemmottelureissulle. Toivon, että äidillä riittää ikää sen verran, että voisin sen vielä toteuttaa.
Pienikin askel voi kääntää suunnan nousuun
Erityisesti hintojen nousu ja hyvinvointialueiden myötä muuttunut palvelujärjestelmä on saanut monen ihmisen tilanteen kiristymään entisestään, sanoo Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon lähikirkkoalueella diakonina työskentelevä Niina Torikka.
– Kun ihmisillä on paljon eri haasteita, ajatukset keskittyvät siihen, miten selvitä tästä päivästä.
Jälkiä 1990-luvun lamasta on yhä näkyvissä. Joku on saattanut tehdä silloin konkurssin, eikä ole pystynyt palaamaan työelämään. Turvattuunkin elämään tottunut voi pudota epävarmuuden kuiluun.
Pitkään epävarmassa elämäntilanteessa sinnitelleiden voimavarat usein ehtyvät. Torikka voi käydä silloin asiakkaan kanssa vaikkapa laskupinoa läpi tai soittaa hänen puolestaan, etteivät asiat menisi entistä huonompaan suuntaan. Diakoni kulkee rinnalla ja hoksauttaa näkemään myönteisiä asioita.
– Voi olla, ettei ihminen tunne ketään, joka käy töissä. Ylisukupolvisiin ongelmiin on älyttömän hankala saada muutosta.
Torikka painottaa, että vuosikausia epävarmassa elämäntilanteessa olleenkin tilanne saattaa lähteä pienestä askeleesta nousuun.
”Kaikilla luoduilla ja elämällä on itseisarvo.”
– Jollekin ryhmään osallistuminen tai naapurin kanssa lenkille lähteminen voi olla väylä uusiin asioihin omassa elämässä. Oma kupla voi aueta, kun sinne tulee toinen ihminen.
Kristillinen vakaumus ja käsitys ihmisarvosta voi olla iso voimavara selviytymisen pakossa eläneelle. Se auttaa myös diakonia työssään.
– Kaikilla luoduilla ja elämällä on itseisarvo. On ihan sama, mistä olet tullut ja mitä teet. Vaikka et voisi tehdä mitään, olet yhtä arvokas kuin muutkin.
– Eriarvoisuus on lisääntynyt ja lisääntyy koko ajan. On myös tietämättömyyttä, mutta kilpailun ja vastakkainasettelun korostuminen ei ole kristillistä, Torikka sanoo.
Kristilliseen vakaumukseen kuuluu olennaisena ajatus siitä, että kaikella on tarkoitus. Vaikeuksien keskellä voi nähdä myös hyvää ja olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin.
–Yksin ei tarvitse jäädä. Kirkon diakoniatyöstä saa apua. Olemme täällä kaikkia, myös kirkkoon kuulumattomia varten. Usein asiat ovat ratkaistavissa, vaikka yksin ei siihen pystyisi, Torikka sanoo.
Vaihtoehtojen katoaminen ruokkii epävarmuutta
Arki on monelle epävarmassa elämäntilanteessa olevalle jatkuvaa selviytymistä ja kamppailua. Tämä ajatus vahvistui kirjallisuudentutkija ja esseisti Vesa Kyllösen mielessä, kun hän työsti pitkään yhdessä Mika Pekkolan kanssa viime vuoden lopulla ilmestynyttä kirjaa Epävarma elämä (Vastapaino).
Myös yhteiskunnan ilmapiiri ja julkinen keskustelu ovat muuttuneet sosiaalisen median, äärioikeiston nousun, eriarvoistavan politiikan ja epävarmemman työelämän myötä.
– Hallituksen leikkauslistat näyttävät kohdistuvan nimenomaan heikommassa asemassa oleviin ja eri tavoin marginalisoituihin ihmisiin, Kyllönen sanoo.
”Epävarmaa elämää elävät ihmiset eivät ole yksin.”
Koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, Israelin ja Gazan sota, sekä maamme itärajan tilanne eivät ole ainakaan vähentäneet epävarmuuden kokemusta. Kasautunut uhka vaikuttaa Kyllösen mukaan siihen, miten me kohtelemme muita ihmisiä. Yksilöllisyys ja yksin pärjäämisen eetos ovat entistä vahvempia.
Julkisessa keskustelussa menestyvän ihmisen ajatellaan usein hallitsevan hyvin omaa elämäänsä. Menestykseen kuuluu myös terveys- ja hemmottelukulttuurin vaaliminen, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.
– En voi olla ajattelematta, että nykyisin ihmisarvo johdetaan työstä ja hyvästä asemasta yhteiskunnassa tai varallisuudesta. Tiettyjä ihmisryhmiä, kuten työttömiä, saatetaan jättää huomiotta.
– Me emme todellakaan lähde samoista lähtökohdista. Jos omaan elämään on jo varhaisessa vaiheessa tullut selviytymisen pakko, tilanne on paljon raskaampi kuin etuoikeutetuilla.
Jokaisella on oma historiallinen taakkansa. Jos kokee tulevansa ulossuljetuksi oman historiansa takia, se voi Kyllösen mukaan synkistää näkymiä. Konkreettisten vaihtoehtojen katoaminen luo epävarmuuden tunnetta ja ruokkii sitä. Vakaamman aseman löytäminen voi olla työlästä.
Kyllönen korostaa jaetun kärsimyksen näkyväksi tekemistä: olennaista on, miten puhumme ihmisistä ja millaisia arvoja vaalimme.
– Tämä ilmenee konkreettisesti siinä, että julkiseen keskusteluun tulee monipuolisempia ääniä.
Hoivan roolin korostuminen eri muodoissaan sekä marginalisoitujen selkeämpi huomioonottaminen kaventavat Kyllösen mukaan kuilua ihmisten välillä. Epävarmuustekijöiden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä elämänpiirin laajentaminen ovat tärkeitä.
– Epävarmaa elämää elävät ihmiset eivät ole yksin. Selviytymisen tunto on jaettu. Jos kohtelisimme ja huomioisimme toisiamme paremmin, toinen toisiimme nojaaminen voisi purkaa yksin jäämisen tunnetta.
