Olen mieltynyt nykytaidetta esitteleviin näyttelyihin, vaikka en aina ymmärrä, miten kuvia, valokuvia ja esineitä pitäisi tulkita. Tunnekokemus ja aistien herkistyminen tuntuvat tärkeämmiltä kuin selitykset.
Aikalaistaide laajentaa usein raikkaasti käsitystä taiteen rajoista ja samalla demokratisoi käsitystä siitä, kuka voi tehdä taidetta. Lupa luovuuteen ei lopulta riipu koulun päättötodistuksen kuvaamataidon numerosta, niin kuin pitkään luulin.
Kotona tuskailen tavaroiden kaaosta piharakennuksissa ja nurkissa. Nykytaiteen näyttelystä kotiin palattuani katselen seuraavat viikot kotipiirin arkisia, unohtuneita tai rikki menneitä esineitä myötätuntoisella uteliaisuudella.
Kiikarissa esineiden elämäntarinat
Äskettäin tutustuimme kuopukseni kanssa Kiasmassa tanskalaisen Nina Beierin teoksiin. Näyttelyhuoneen nurkassa kyhjötti kaksi täyteen sullottua muovikassia, toinen pinkki, toinen sini–vihreä. Ne toivat erehdyttävästi mieleen lattialle unohtuneet roskapussit, ja ilahduimme taiteilijan oivalluksesta.
Kotona kun tulee toisinaan sanomista siitä, kenen vuoro on viedä roskat jäteastiaan ja muovipusseja tulee katsottua pelkästään jätteinä. Beierin käsissä kodin harminaiheesta oli tullut taidetta.
Beierin töiden taustaa esittelevän tekstin luimme vasta pois lähtiessä. Teksti tuntui antavan luvan myös mielessä syntyneelle roskapussimielikuvalle: ”Beieria kiinnostavat esineiden elämäntarinat ja niiden matka raaka-aineista tavaroiksi ja hyödykkeiksi. Esineitä valmistetaan, kuljetetaan mantereelta toiselle, kopioidaan, ostetaan ja myydään. – – Taiteilija kerää esineitä, jotka ovat muovautuneet yhteisöllisesti aikojen saatossa. Niihin on kiinnittynyt symbolista arvoa, josta neuvotellaan jatkuvasti uudelleen.”
Jumala on kaikessa
Ajatuksessa esineisiin kiinnittyvistä symbolisista arvoista saattaa kuulla kaikuja 1500 vuoden takaa, vaikka vaikutussuhdetta lienee mahdoton osoittaa.
Läntisen luostarilaitoksen isänä pidetyn Benedictus Nursialaisen luostarisäännössä ei jaettu todellisuutta hengelliseen ja maalliseen tai pyhään ja epäpyhään. Benedictukselle myös aineelliset asiat olivat pyhiä, koska ne tulevat Jumalan kädestä, joka luomiskertomuksessa katsoo kaikkea luotua ja se on hyvää. Benediktiinistä hengellisyyttä läpäisee ajatus: Jumala kaikessa.
Vallitseva kokemus esineistä lienee kuitenkin lähempänä virolaisen runoilija Jaan Kaplinksin säkeitä kuin benediktiinistä hurskautta.
Viikatteen panet
räystään alle. Haravan
pois. Heinät lakkaan.
Mutta ruoho kasvaa taas
ei enää muista mitään.
Keittiön kattila kuin alttariastia
Arkea leimaa lukemattomien tarvekalujen käyttö, toisinaan kiireessä tai hajamielisenä, eikä mitään muistijälkeä synny, paitsi silloin, kun sattuu haaveri tai laiterikko. Useimpien esineiden jättämä vaikutus mielessä vertautuu runon ruohoon: ”ei enää muista mitään.”
Jos laitat silmille Benedictuksen silmälasit, näkösi tarkentuu ja alat vähitellen tunnistaa Jumalan hyvän luomistyön jälkiä yllättävissä paikoissa.
”Mitään arkista esinettä ei saanut pitää vähäpätöisenä, sillä kaikessa näkyy Jumalan hyvän luomistyön jälki.”
Benediktiiniluostareissa tämä merkitsi käytännöllisiä asioita. Luostarin apotin tuli uskoa tarve-esineistä huolehtiminen kaikkein luotettavimmille luostarin asukkaille. Oli pidettävä kirjaa siitä, kenelle tarvekalut oli jaettu ja katsottava, että ne palautettiin käytön jälkeen siisteinä takaisin.
Yhteisön ruokahuollosta vastaavan puolestaan tuli pitää luostarin kattiloita ja kaikkea sen tavaraa ikään kuin ne olisivat alttarin pyhiä astioita. Mitään arkista esinettä ei saanut pitää vähäpätöisenä, sillä kaikkein vähimmässäkin näkyy Jumalan hyvän luomistyön jälki.
Isoäidin leipälapio
Tänään menin tutkimaan Benedictuksen silmälasit nenällä pihapiirimme notkollaan olevaa vanhaa puuvajaa. Sieltä lautakasaan unohtuneena löytyi ehkä sata vuotta vanha leipälapio, jonka muistin lapsuudesta isoäitini käsissä.
Leipälapio oli leipojan arkinen mutta välttämätön työväline. Se oli myös käsin kosketeltava merkki siitä, että pelto oli antanut satonsa, mylläri oli jauhanut kallista Jumalan viljaa, polttopuita oli riittänyt leivinuuniin ja kaiken vaivannäön jälkeen huoneeseen levisi paistuvan leivän suloinen tuoksu kuin merkkinä hiljaisesta armosta.
Joihinkin kotisi tai huoneesi esineisiin on tarttunut muistoja ja merkityksiä. Mitä tapahtuu, kun kosketat esinettä, muistelet ja kuuntelet esineen kantamia kertomuksia?
Jaan Kaplinskin runo on teoksesta Ilta tuo takaisin kaiken (suom. Anja Salokannel ja Pauli Tapio). Kustannusliike Parkko 2021
