Syksyinen ilta leijuu ympärillä. Vaahtokarkkia muistuttava kuu ilveilee taivaalla hymyillen. Ticon ja minun kolmas ryöstöilta on kohta asettumassa käsiin, taskuihin ja isoon muovipussiin. Omenavarkaus!
Kirkon kiinteistöjen pihoilla on lukuisia omenapuita, joista kukaan ei ihme kyllä poimi hedelmiä, paitsi me. Tico syö yhden ja loput ovat sitten hänen mielestään palloja.
Tico pomppii iloisesti edessäni hieman jäisellä polulla. Itse kuljen varovaisesti, mutta olen varma, että otsassani lukee isoin kirjaimin ROSVO. Ticolla on pipo, joka tekee siitä – no vähän tunnistamattoman.
”Tunne on nolo. Aikuinen ihminen on tosissaan ja jopa innoissaan omppuvarkaissa!”
Tämäniltainen kohteemme on kirkon vieressä jämäkästi seisova puutalo. Kauniin sininen, aidatulla alueella. Se toimii päivisin jonain lastentarhana, tai sinne päin.
Nostan Ticon piikkilanka-aidan yli varovasti. Porttikin olisi vieressä, mutta sen avaaminen muistuttaa Tuomion kellojen kumeaa sointia. Samassa pieni häpeä juoksee pitkin kroppaa. Kuin salmiakkipallot kiertäisivät verenkierrossa. Tunne on nolo. Aikuinen ihminen on oikeasti, tosissaan ja jopa innoissaan omppuvarkaissa!
Juuri kun olen astumassa piikkilangan ylitse, puolituttu karjalaismummo täräyttää kirkonkylän kovimmalla äänellä: ”Mitäs työ täällä puuhailette tähän aikaan, tässä olis porttikin.” Tämä herttainen mummo on tuttu kaikille kylällä. Ikää yli 80 ja aina menossa. Näytän kasvoillani, että puhutaan hiljempaa. Mummo räjähtää nauramaan! Samassa repäisen lahkeen irti verkkareistani.
”Omenavarkaisiin te olette menossa”, hän sanoo niin kovalla äänellä, että Vantaalle saakka kuuluu. Ja jatkaa sitten kertomalla tarinaa parista evakkoreissusta Karjalasta.
Pääsemme taskulamppuni valossa lähimpien puiden luokse. Talvilajikkeet saavat omenapuun oksat taipumaan melkein maahan. Ticolle iso osa iloa on, että se keksi, kuinka voi itse hypätä ja napata omenan puusta.
Maistan palan omenasta, näinhän teki myös joku tyyppi aikojen alussa ja seurausten luvattiin olevan kauheat. Sitten iskee paha muistikatko. Eeva vai Aatami? Joku matelijakin liittyy saagaan.
Lampun patterit ovat huonot. Vauhdilla mätän omenoita taskuihin, jätesäkkiin ja housujen taskuun. Näytän Michelin ukolta. Pimeys ympärillä on sakeaa ja vähän pelottavaa. Lapsuuden kummitukset hyppivät muistista ulos rellestämään. Onneksi vaahtokarkin päällä osin seisoskellut pilvi päättää jatkaa matkaa. Pisara valoa lisää.
Heittelen Ticolle omenoita ja sanon, että kohta on lähdettävä pakomatkalle. Tico taas aidan yli ja itse perässä.
Vaisto kuiskailee korvaan, että kaikki ei ole kunnossa. En näe ketään, en kuule mitään, mutta… Kävelen kumarassa muutaman hitaan varjoaskeleen. Ja sitten, valtava valonheitin syttyy ja valaisee meidät, kuin olisimme Barbadoksen rannalla keskellä päivää.
”Millä asioilla”, kuuluu synkkä huuto. Vastaan, että iltalenkillä. Otettiin pari omenaa tuosta puusta.
Ticolla on omena suussa ja kaiken huipuksi piikkilanta on tehnyt armottoman viillon syntiseen jätesäkkiin ja myös taskustani pullahtaa pari omenaa.
Oli pakko tunnustaa näkymättömälle valonkantajalle. Kaveri oli tuttu kirkon työntekijä, tai ainakin sinnepäin. Ja selvisi, että joka puolella on valvontakameroita.
Tämä kiinnijääminen olikin siis osin vitsi. Selvisimme lievän pehmeällä nuhtelulla ja huumorilla. Mutta vinkiksi muille: Älkää varastako Nurmijärveltä omenoita.
Laahustamme kirkon vierestä, omenat putoilevat säkistä jättäen syntien jäljet. Portaiden kohdalla Tico hyppää kirkon luokse ja pudottaa omenansa oven eteen. Kaivan säkin pohjalta kaksi omenaa ja laitan ne Ticon omenan viereen. Jumalalle aamiaiseksi.
