Kirkosta eroamisen syissä on tapahtunut viime aikoina yllättävä muutos, totesi erään suuren seurakunnan kirkkoherra. Aiemmin moni sanoi eroavansa säästyäkseen kirkollisveron maksulta. Viime kuukausina useat ovat kuitenkin hänen mukaansa kertoneet kirkosta eroamisensa syyksi jumalauskonsa katoamisen sen vuoksi, mitä ihmisille tapahtuu meneillään olevissa sodissa.
Kirkkoherran havainto liittyy ehkä elämäämme aikakauteen laajemminkin. Syvenevä tietoisuus yksittäistä ihmistä, ihmiskuntaa ja luontoa koettelevista kärsimyksistä ja uhista haastaa hyvinvoinnin aikoina syntyneen pullantuoksuisen leppoisan jumalakuvan.
Vaikka vertauskohta ei ole täysin vastaava, tämän päivän henkisten ja hengellisten etsijöiden pohdinta jumalauskon mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta muistuttaa tilannetta toisen maailmansodan jälkeen.
Ankara ja hoivaava Jumala
Vuonna 1926 syntynyt Jürgen Moltmann – yksi 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävä reformoitu teologi – tiivisti sukupolvensa kokemuksen kirjansa Der Gekreuzigte Gott (Ristiinnaulittu Jumala) alkusanoissa: ”Särkyneinä ja murtuneina sukupolveni henkiin jääneet palasivat sitten leireiltä ja sairaaloista luentosaliin. Teologialla, jolla ei olisi ollut sanottavaa Jumalan hylkäämästä Ristiinnaulitusta, ei olisi ollut silloin meille mitään sanottavaa.”
Juutalaisuuteen ja kirkon historiaan nivoutuu yhä uudelleen vastausta vaativa kysymys siitä, missä Jumala on kärsimyksen keskellä.
Vanhan testamentin jumalakokemuksen radikaalisuus ilmenee siinä, että monijumalaisessa, jumalien ja jumalattarien hallitsemassa kulttuuriympäristössä, alkaa yhä voimakkaampana kaikua vaatimus palvoa vain yhtä Jumalaa: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” (5. Moos. 6:4)
”Kaipaamme kärsimyksessä toisen ihmisen myötätuntoista läsnäoloa, ystävällistä kosketusta ja lämmintä katsetta.”
Ainoan Jumalan kuvassa ilmenee myös jännitteisyyttä. Toisaalta Jumala on ankara tuomari. Toisaalta hänessä koetaan olevan perinteisesti naisellisina pidettyjä ominaisuuksia. Niitä ei mainita kovin usein, mutta silloin kun mainitaan, ne ovat merkittäviä. Jumala on hoivaaja, jonka erityisen huolenpidon kohteina ovat kaikkein heikoimmat: ”Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet.” (5. Moos. 10:18)
Yksi voimakkaimmista Vanhan testamentin vertauskuvista ihmisen elämään sitoutuneesta Jumalasta sisältyy hiljaisen viikon Psalmiin 22. Siinä Jumalaa verrataan kätilöön, joka on läsnä ihmiselämän ratkaisevilla ensihetkillä: ”Herra, sinä minut päästit äitini kohdusta ja annoit minulle turvan äitini rinnoilla. Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi, sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen.”
Jumala kärsii ihmisen kanssa
Uudessa testamentissa kokemus lähelle tulleesta Jumalasta syvenee entisestään. Ihmisen vuoksi Jumala luopuu kunniastaan ja tulee itse kuolemalle alttiiksi ihmiseksi. Ensimmäisten sukupolvien kristityt lauloivat jumalanpalveluksessaan:
”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan hän luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)
Pauli Annala, pitkän yliopistouran varhaisen kristillisen ajattelun ja Franciscus Assisilaisen tutkijana tehnyt teologi toteaa edellä lainatusta Kristus-hymnistä, että tulemalla ihmiseksi kolmiyhteisen Jumalan toinen Persoona on kutsunut mukaansa Jumalan kaksi muutakin Persoonaa tuntemaan ja ymmärtämään, mitä inhimillinen kärsimys on.
Kun meitä siis pyydetään vastaamaan kysymykseen, kärsiikö Jumala ihmiskunnan kanssa, yksiselitteinen vastaus on Annalan mukaan myönteinen: Jumala kärsii ihmiskunnan rinnalla ja kanssa.
Hämärää kirkkautta
Ymmärrystä ja luottamusta etsivän uskon lisäksi kaipaamme kärsimyksessä toisen ihmisen myötätuntoista, hiljaista läsnäoloa, ystävällistä kosketusta ja lämmintä katsetta. Jonakin sellaisena hetkenä tavallinen ihminen saattaa olla lähimmäiselleen Kristus.
Tavallisena sunnuntaina ehtoollispöydässä ja ehkä voimakkaimmin sairasvuoteen äärellä jaetussa siunatussa leivässä ja viinissä ruumiillistuu kokemus Jumalasta, joka on sitoutunut ihmisen osaan. Pimeyteen murtautuu häivähdys siitä, mitä merkitsevät sanat Immanuel, Jumala meidän kanssamme.
Talvi on piirtänyt vanhan navetan ikkunoihin kuurankukkia. Menen viemään iltapäivän heiniä lampaille. Kesken arkisen työn ikkunasta heijastuva valo kiinnittää huomion. Valo karjasuojan ikkunassa on heijastunutta ja kuuran hämärtämää. Tulee mieleen Jumalan kirkkaus tässä elämässä. Sekin on heijastunutta, kuin pakkasen murtamaa. Se hohtaa meille keskimmäiseen ristinpuuhun naulitun, rikotun ihmisen läpi.
