Vanha indoeurooppalainen lainasana marras viitannee kuolleeseen tai kuolemaisillaan olevaan. Siksi marraskuussa täytyy kirjoittaa toivosta.
Syksyllä seitsemäntoista vuotta sitten toivoin itse kuolevani. Kannoin vapisevin käsin siihenastisen elämäni painavinta kirjekuorta. Ensimmäinen avioliittoni oli ajautunut umpikujaan. Kirjekuoressa oli käräjäoikeudelle osoitettu avioerohakemus.
Ennen eropaperin täyttämistä olin sekä pelännyt että toivonut avioliiton päättymistä. Välillä toivoin kuolevani, jottei tarvitsisi kohdata eron aiheuttamia tunteita ja ratkaista käytännön kysymyksiä. Toisinaan toivoin, että puoliso kuolisi ensin. Tai mietin, että olisi kenties parasta, jos kuolisimme molemmat yhtä aikaa ja loppuselvittely jäisi jälkeenjääneiden huoleksi.
Eropaperiaamuna keittiön radio sattui olemaan auki. Kuulin odottamatta hartaudenpitäjän sanat. Hän lainasi keskiajan Englannissa vaikuttanutta mystikkoa Juliana Norwichlaista: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”
Tunnin kuluttua seisoin naapurikaupungin kadunkulmassa ja odottelin valon vaihtumista vihreäksi. Käräjäoikeuden julkisivu näkyi jo risteyksen takana. Käteni tärisivät. Toistelin äiti Julianan sanoja kuin rukouslausetta: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”
Kaiken menettänyttäkin kannetaan
Ero tuli ajallaan voimaan, kukaan ei kuollut, pankki antoi lainaa pienviljelystilan lunastamiseen kokonaan itselle, ja paljon hyvääkin seurasi siitä, mikä aluksi näytti katastrofilta. Niinpä päättelin Juliana Norwichlainen tahtoneen sanoillaan välittää toivoa kaikille ahdingossa oleville. Joissain tilanteissa jaoin hänen ajatuksensa rohkaisuksi toisille pelokkaille.
Elämänkokemuksen karttuessa oli kuitenkin myönnettävä: ei tässä elämässä kaikki käänny hyväksi. Kaikkien erehdysten, vahinkojen ja väärien valintojen seurauksia ei voi pyyhkiä pois. Eivätkä kaikki sairaudet parane, vaan toisinaan johtavat kuolemaan.
Äiti Julianan sanojen horisontti siirtyi mielessäni vähitellen tämän elämän tsemppipuheesta viittaukseksi tulevaan elämään, iankaikkisuuteen, jossa kyyneleet pyyhitään eikä kuolemaa enää ole. Mietin silti edelleen mystikon viestiä. Luultavasti iankaikkisuustulkintakaan ei tehnyt täyttä oikeutta hänen viisaudelleen.
Viime syksynä kohtasin Norjassa tämän ajan naismystikon. Hän oli Yhdysvalloista, episkopaalikirkon pappi nimeltään Cynthia Bourgeault. Hänkin puhuu toivosta, mutta käyttää termiä ”mystinen toivo” erotuksena toivosta, joka viittaa arkiseen toiveikkuuteen tai myönteiseen ajatteluun.
Kirjassaan Mystical Hope (2001) Bourgeault kuvaa mystistä toivoa kokemuksena, joka syttyy pimeydessä, tuolla puolen sellaisen optimismin, joka ”halkaisee meren ja kiskoo kaniinit taikurinhatusta”.
Perheenjäsen, rakastaja, työpaikka, koti tai kotimaa ovat menneet, eikä menneeseen ole paluuta. Tapahtuneen vääjäämättömyyden valjetessa mielelle, toivottomuus täyttää sisimmän.
Mystinen toivo koetaan juuri köyhässä sydämessä, kaikkein tärkeimmistä ulkoisen lohdutuksen lähteistä luopumaan joutuneen ihmisen elämässä, kun mikään tai kukaan ei lupaa, että muutosta vallitsevaan ahdinkoon olisi odotettavissa.
Ehkä kaikkein syvällisin kiteytys pimeydessä viriävästä toivosta sisältyy Vanhan testamentin Jobin sanoihin. Kaiken menetettyään hän sanoo:
”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan.”
Yhteys tuo iloa ja auttaa elpymään
Toivo, joka ei ole sidoksissa odotettavissa olevaan suotuisaan lopputulokseen, näyttää elävän kuin omaa elämäänsä, ulkoisista olosuhteista riippumatta. Siksi sitä voi kuvata sanaparilla mystinen toivo.
”Yllättävä toivo valtaa myös tämän ajan ihmisiä keskellä tavallista arkea.”
Mystiseen toivoon liittyy voimakas läsnäolon aistimus, kokemus siitä, että on tullut kokonaan kohdatuksi ja toisen läheisesti puhuttelemaksi. Bourgeaultin kuvaama intiimi läheisyys mystisen toivon yhtenä piirteenä tuo mieleeni imeväisen tai taaperon ja äidin välillä vallitsevan yhteyden. Myös sisin elpyy ja ihminen kokee vahvistuvansa. Hän tuntee iloa ja tyytyväisyyttä. Olemassaolo virtaa ylitsevuotavan keveänä, mutta keveys ei johdu ulkoisen elämän kepeydestä, vaan kumpuaa sisältäpäin.
Mystisen toivo ei virinnyt vain Raamatun lehdillä muinaisuudessa, tai menneiden aikojen pyhimysten sydämissä. Yllättävä toivo valtaa myös tämän ajan ihmisiä keskellä tavallista arkea. Kirjailija C. S. Lewis kuvasi keskelle elämää murtautuvia odottamattomia lohdutuksen hetkiä termillä ”ilon yllättämä”.
Sisältäpäin kumpuava ilo on lahja, jota ei voi itsestä puristaa tai Jumalalta vaatia. Jotain ihminenkin voi tehdä: opetella elämään hengellistä elämää tässä hetkessä, asettua sanattomana Jumalan läsnäoloon, välttää hätäilyä kohti tulevaa tai pakenemista menneeseen. On tarpeellista kiinnittää katse siihen, mikä on arkista ja lähellä, sillä mystinen toivo koetaan tavallisessa arjessa.
Ehkä jonain elämän marraskuun päivänä sydämessä viriää kaikesta huolimatta toivo, mystinen toivo – lahjana. Ja näin tulevat eletyiksi Paavalin sanat Filippiläisille: ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”
