katselen hymyillen, kun Tico sukeltaa vielä jäljellä oleviin pieniin lumikinoksiin. Taitavasti se kaivaa itselleen lumikasan läpi tunnelin, jonka toisesta päästä se pulpahtaa esiin.
Olotila on myös kummallinen. Jotenkin hyväntuulinen ja kepeä. Mielessä ei kierrä piikikäs raketti, joka pommittaisi minua kysymyksillään. Tila on hyvä. En jaksaisikaan miettiä, mistä oletetun alkuräjähdyksen tarvittavat aineet sitten olisivat peräisin. Miettikööt astrofyysikot.
”En jaksa enää kysellä, etsiä syitä tai oikeutta olla olemassa. Hassu tunne ja samalla vapauttava.”
Itseasiassa olen ”tuhlannut” suuren osan elämästäni tuhansiin kysymyksiin, joista vain harvoihin olen saanut vastauksen. Olen käynyt läpi lapsuuttani ja hakenut sieltä selityksiä, miksi milloinkin käyttäydyn näin tai toisinaan noin. Hassua siinä on se, että vaikka ymmärrän joitakin käyttäytymismallejani, ymmärtäminen ei ole muuttanut minua. En silti tarkoita, että olisi turha tutkistella itseään, juosta terapiassa tai rukoilla voimaa. Tai huolestua maailman tilasta, terveydestä ja siitä, riittävätkö rahat.
Puhun vain omista kokemuksistani. En jaksa enää kysellä, etsiä syitä tai oikeutta olla olemassa. En jaksa enää hakea tukea ajatuksilleni. Ne saavat olla, olivatpa ne kuinka kierossa tahansa. Olen löytänyt sellaisen reggaevaihteen, jossa leijun ”kevyessä tyhjyydessä”. Olen vähän kuin muukalainen maailmankaikkeudessa. Hassu tunne ja samalla vapauttava.
Ehkä kysymys on ikääntymisestä. Turhat kysymysmerkit valuvat tarpeettomina poluille. Elämä saa itsestään merkityksen, ja sitä myös tajuaa selvästi katoavaisuutensa tässä hivenen sekavassa maailmassa. Tässä mielessä polku kevenee.
Nuorempia sukupolvia käy jotenkin sääliksi, maailman laitamilla hyppii liikaa mustia peikkoja, luoden epävarmuutta ja toivottomuutta. Pahimmillaan näkymä tulevaisuudesta leikataan ikään kuin pois.
Aurinko saa silmät siristymään. Kävelemme Ticon kanssa järven reunamia kiemurtelevaa polkua. Vastaan tulee vanhahko mies. Hän taiteilee routaisella polulla hieman ontuen ja hymyilee yhdellä hampaalla. Hän osoittaa sormellaan järven päätyä ja saa suustaan sanan: lintusia.
Käännymme Ticon kanssa sormen suuntaan ja näemme kahden joutsenen ilakoivan. Näky on vangitseva. Hypnoottinen. Tuijotan joutsenia. Tico syö käpyä jossain takanani.
On kulunut ehkä tunti, kun huomaan että pimeä yllättää. Kaiken lisäksi usva yltyy järvellä. Pieni epätoivo herää, kun kompastelen polkua takaisin päin. En juurikaan näe eteeni. Yritä saada Ticon kulkemaan edelläni, että sen valkoinen turkki auttaisi vähän. Mutta hän haluaa kulkea perässä.
Olen kävellyt tätä polkua tuhat kertaa, mutta nyt tuntuu, etten muista yhtään käännöstä. Pieni pakkanen on tehnyt polusta jäätien. Yritän valaista tietä tupakansytyttimellä. Ei auta. Tuuli puhaltaa liekin sammuksiin.
Reggaefiilikset ovat kadonneet. Samassa näen heiluvan valon, joka on tulossa meitä kohti. Meitä lähestyy tumma hahmo. Puuttuu vain viikate olalta, niin kuvitelma olisi täydellinen. Hahmo kuitenkin osoittautuu samaksi mieheksi, jonka tapasimme aiemmin. Hänellä on taskulamppu ja myrskylyhty.
Hän viittoo meitä seuraamaan. Aikamme käveltyämme pääsemme autolle. Tarjoan miehelle kyytiä, mutta hän heiluttaa hyvästiksi ja katoaa.
Istumme Ticon kanssa kuistilla. Sytytämme tuikun rauniokirkkoomme. En yritäkään miettiä, mistä vanhus tiesi tulla hakemaan meidät polulta pois. Tiedän vain, etten kulje polkuani koirani kanssa kahden.
