Rakastan tarkkailla luomisvoimaisen toukokuun kasvun ihmeitä. Se mikä vielä hetki sitten oli pienten siementen sisällä kätkössä olevaa toivoa, alkaa saada täyttymyksen ja puhjeta kukkaan. Luonto täyttyy toinen toistaan kauniimmista kasvutarinoista, suurista ja pienistä ihmeistä sekä raikkaan tuoreesta vihreästä.
Samalla talven muisto on hetkessä hävinnyt muistin alimpiin kerroksiin. Siitäkin huolimatta, että kaikkeen kasvuun tarvittiin juuri syksyn riisumista ja kuolemaa, talven pimeää ja pysähtymistä sekä vähitellen pieninä annoksina palaavaa kevään herättelevää valoa.
Menneen talven moni koki liiankin pitkänä, kun talven tuntu alkoi jo syyskuukausina ja jatkui pitkälle kevään hetkiin. Mutta niin vain kevät on vaihtumassa kesäksi, linnut ovat aloittaneet pesänrakentamisen ja taukoamattoman laulunsa. Ja voikukat nostavat ahkerasti keltaista kukintoaan vallattomasti missä ikinä tahtovat.
Monelle mennyt talvi oli pitkä myös sydämessä. Eteen on tullut muutoksia, joista ei vielä vuosi sitten ollut tietoa. On ollut surua, menetyksiä, sairastumista, pettymystä, uupumista, uuden suunnan etsimistä, rajojen välttämätöntä asettamista. On ollut pelkoa, epävarmuutta, rauhattomuutta. Sydän on kaivannut rauhaa, lohdutusta ja lepoa.
”Mistä asioista olet sittenkin selviytynyt, vaikka etukäteen luulit, ettet selviytyis”
Mutta sen kaiken keskellä on tapahtunut myös kasvua. Sellaistakin, mitä et vielä ole edes huomannut. Kun seuraat kevään etenemistä, pysähdythän samalla hetkeksi miettimään, millaista kasvua pimeän ajanjakson myötä on tapahtunut omassa sydämessäsi. Kirjoita havaintosi vaikka ylös paperille.
Onko joku vielä hetki sitten liian raskaana painanut asia muuttunutkin perhosenkeveäksi? Onko kivun kautta syntynyt jotain sellaista uutta, joka nyt kannattelee elämääsi ja antaa merkitystä? Mistä asioista olet sittenkin selviytynyt, vaikka etukäteen luulit, ettet selviytyisi?
Puhun itse mielelläni hyvistä hedelmistä, joita elämän vaikeudet ovat meille antaneet ja kypsyttäneet pimeässä ja sen jälkeisessä valossa. Niitä ovat muuan muassa taito nähdä kauneutta elämän pienissä asioissa ja haltioitua niistä.
Yksi tärkeistä hyvistä hedelmistä omassa elämässäni on ollut uudenlainen luottamus, joka on noussut siitä, että olen saanut olla vaikeuksien keskellä kannettuna. Surujen matkassa on elämään saapunut myös vapautunut kiitollisuus. Se on seurausta siitä kokemuksesta, että elämässä ei ole itsestäänselvyyksiä, vaan kaikki on lopulta lahjaa.
”Jumalan puutarhassa ei kysytä ikää. Jokaisella on lupa kasvaa, iästä ja elämänkohdasta riippumatta.”
Nyt taakse jääneen talven tärkein kasvukohtani on ollut uudenlainen halu ymmärtää läheiseni tarinaa – niitäkin kohtia, jotka tuntuvat itselle vierailta. Opettelen sitä, etten tulkitse toista omien ennakkokäsitysteni mukaan, vaan oikeasti häntä ja hänen lähtökohtiaan kuunnellen.
Tästä on lähtenyt liikkeelle jo monia uusia orastavia taimia. Samalla se on haastanut tutkimaan, missä asioissa minun olisi hyvä kasvaa seuraavaksi. Kasvunvaraa riittää kyllä läpi elämän.
On lohdullista tietää, että vaikka moni elämämme kasvukohta on varmasti yltänyt jo täysikasvuisen puun mittaan, koskaan ei ole liian myöhäistä olla elämänsä asioiden kanssa vasta pieni taimi. Jumalan puutarhassa ei kysytä ikää. Jokaisella on lupa kasvaa, iästä ja elämänkohdasta riippumatta. Ja laulaa tutun virren sanoin: Mä taimi olen sun tarhassas ja varten taivasta luotu …
