PiispaMari Parkkisen jumalasuhde on mutkaton. Välillä hän kiukuttelee Jumalalle, välillä kiittää ja ylistää – ja aina rakastaa. Aktiivisena ja elämälle uteliaana maailmanparantajana Parkkinen on käynyt myös uupumuksen rajoilla. Nykyään elämän tärkeysjärjestys on selvä: Jumala ja perhe ovat tärkeimmät. Parkkinen vakuuttaa, että jokaisella on lupa levätä Jumalan armossa juuri sellaisena kuin on.
Mikkelin tuomiokapituli näyttää ulospäin kuin miltä tahansa 1980-luvulla rakennetulta virastorakennukselta. Kun sen ovista astuu sisään, tapahtuu kuitenkin erikoinen aikamatka.
Aulassa tulijaa tervehtivät jykevät huonekalut perintönä ajalta, jolloin tuomiokapituli sijaitsi Viipurissa. Seinillä on suuria tummanpuhuvia maalauksia hiippakunnan entisistä piispoista. Ikivanha kirjoituskone nököttää seinän vieressä kuin odottaen, että joku vielä ryhtyisi hakkaamaan sen näppäimiä.
Piispan työhuoneessa puhaltavat kuitenkin raikkaat tuulet. Värikkääseen ponchoon pukeutunut Mikkelin hiippakunnan tuore piispa Mari Parkkinen, 52, toivottaa tulijan tervetulleeksi ja istahtaa nojatuoliin.
Miten hänestä tuli hän ja Mikkelin piispa?
Aktiivinen ja energinen lapsi
Mari Parkkinen syntyi syyskuussa 1971 Jyväskylässä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Tampereen seudulla. Hänen isänsä oli pitkään kehitysyhteistyössä Väli-Amerikassa Nicaraguassa. Äiti työskenteli hoitoalalla.
Perhe ei ollut uskonnollinen, mutta Mari muistaa kuitenkin käyneensä seurakunnan kerhossa, josta sai tarroja.
Parkkisen vanhemmat erosivat hänen ollessaan 6-vuotias. Tuolloin avioero ei ollut aivan tavallinen asia.
– Kyllä se toi ulkopuolisuuden tunnetta. Kotini on kuitenkin aina ollut kannustava. Äiti kannusti tutkimaan rohkeasti maailmaa.
”Nuorena minussa roihusi oikeudenmukaisuuden palo.”
Mari Parkkinen oli aktiivinen ja energinen lapsi. Hän teki jo alakouluikäisenä näytelmiä, joihin pyysi kavereitaan mukaan.
Nuoren Marin rakkain harrastus oli tanssi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan sen melko varhain, koska selkä ei kestänyt.
– Silloin selkävaivoihin suositeltiin lepoa, nykyään olisi toisin.
Musiikkiopiston pääsykokeissa pianotunneille ei enää mahtunut enempää lapsia, joten Marin käteen annettiin oboe ja alttonokkahuilu.
– Kysyttiin, kumpaa haluan soittaa. Nokkahuilu tuntui lapsen käteen mukavammalta. Kävin sitten läpi koko musiikkiopistojärjestelmän. Luen sujuvasti nuotteja, mutten ole muusikko. Oudompaa virttä veisatessa nuotinlukutaidosta on iloa.
Maailmanparantaja
Tiedonhaluinen ja kyselevä auttajaluonne. Sellainen Mari Parkkinen kertoo olleensa aina.
– Tykkäsin käydä koulua. Lapsesta sakka olen halunnut tehdä maailmasta paremman paikan. Nuorena minussa roihusi oikeudenmukaisuuden palo. Olin mukana kehitysmaatoiminnassa ja boikotoin ylikansallisia yhtiöitä.
– Kyllä maailmanparannus tuli minuun kodin perintönä. Heikommista pidettiin meillä aina huolta ja äiti opetti tasa-arvoisuutta.
Vaikka hengelliset asiat jäivät Mari Parkkiselle lapsuudessa vieraiksi, hän muistaa joitakin välähdyksenomaisia, kokemuksellisesti vahvoja ”Jumalan hetkiä” jo elämänsä alkutaipaleelta. Yksi tällainen oli Ambomaalta tulleen lähetystyöntekijän vierailu Marin koululla.
– Kun hän kertoi työstään, pienen tytön päässä syntyi haave: voi kun minäkin pääsisin joskus lähtemään.
Jumalan käsi ei kosta
Rippikouluiässä uskonasiat alkoivat mietityttää Maria enemmän. Hän tenttasi pappia ja nuorisotyöntekijää ankarasti. Erityisesti häntä vaivasi, että uskonnon nimissä on tehty niin paljon pahaa. Myös kristinuskolla on oikeutettu toisten alistamista, orjuutta ja hirmutekoja.
Seurakunnan rippileiri 1980-luvulla jätti hyvät muistot. Saaressa uitiin, pelattiin lentopalloa ja istuttiin nuotiolla. Oli tilaa ja aikaa pysähtyä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä.
Ehkä vahvimman tunnejäljen Mariin jätti laulu Jumala rakastaa maailmaa. Tuossa ikiklassikossa kysellään, kuinka kukaan koskaan voisi rakastaa pimeyden maailmaa tai uudistaa sitä, ja päädytään lopputulokseen: Jumala yksin voi.
– Minuun kolahti laulun ajatus täydellisestä Jumalan rakkaudesta. Sitä vahvisti vielä rippivirteni Herra kädelläsi, jossa Jumalan käsi ei kohonnut kostamaan. Jumalan armo on niin suurta.
Mari Parkkinen ei kuitenkaan hakeutunut isoseksi tai jäänyt mukaan seurakunnan nuorten toimintaan riparin jälkeen.
– Nuoruusvuosina piti jotenkin periaatteessa vastustaa kaikkia ja kaikkea. En antanut itselleni lupaa olla uskovainen. Varsinainen etsikkoaikani koitti vasta kolmenkympin kieppeillä.
Aamujuontoja ja asiajuttuja
Lukioikäisenä Mari Parkkisella ei ollut selkeää haaveammattia. Oppilaita kannustettiin käymään ammatinvalintapsykologilla.
– Hän sanoi, että minulla olisi hyvät edellytykset toimittajaksi. En edes tiennyt, mitä toimittajat tekevät. Mutta sitten hain ja pääsin Laajasalon kristilliseen opistoon radiolinjalle.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Parkkinen – parantumaton maailmanparantaja – vietti kuitenkin ensin jonkin aikaa vapaaehtoistöissä hondurasilaisessa lastensairaalassa. Oikeastaan hänen uransa radiotoimittajana alkoi jo siellä vuonna 1991.
Suomalaisille radionkuuntelijoille Mari Parkkisen ääni tuli ensi kertaa tutuksi 1995 perustetulla Kiss FM kanavalla. Se oli Suomen ensimmäinen puolivaltakunnallinen kaupallinen nuorisoradio. Parkkinen juonsi suosittua aamushowta yhdessä Henkka Hyppösen kanssa, mutta viihtyi kanavalla vain vuoden ja siirtyi sitten Yleisradion palvelukseen. Kotkan, Kouvolan ja Mikkelin aluetoimituksissa vierähti 15 vuotta.
– Halusin tehdä mieluummin asiajuttuja tavallisten ihmisten näkökulmasta ja siirryin Ylelle. Toimittajavuodet siellä kasvattivat yleissivistystä ja pitivät minut laaja-alaisesti kiinni yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Hetken aikaa työskentelin myös Radio Deissä, mutta emme halunneet perheen kanssa muuttaa pääkaupunkiseudulle.
Parkkinen toteaa, että papin ja radiotoimittajan työssä on lopulta paljon samaa.
– Puheammattilaisiahan molemmat ovat. Tykkäsin toimittajanakin olla ihmisten kanssa ja kuulla heidän elämästään.
Elämänvirtaa perheestä
Toimittajavuosinaan Mari Parkkinen sai miehensä Samin kanssa kaksi lasta. Keskellä ruuhkavuosia perhe vietti jonkin aikaa Väli-Amerikan Belizessä. Pelkäksi lomailuksi sekään reissu ei jäänyt. Mari käynnisti kehitysyhteistyöhankkeen, jossa perustettiin koulu mayaintiaanien lapsille.
”Kun saa pienen nyytin käsivarsilleen, alkaa loppuelämän rakkaus ja huoli.”
Perhe on Mari Parkkiselle äärimmäisen tärkeä.
– Äitiys on osin ristiriitaista. Kun saa pienen nyytin käsivarsilleen, alkaa loppuelämän rakkaus ja huoli.
Nykyään Mari haluaa raivata kalenteriinsa tietoisesti tilaa puolisolle, lapsille ja lapsenlapselle. Koska mies asuu reilun 150 kilometrin päässä Imatralla ja viihtyy työssään kehitysvammaisten parissa, aktiivinen yhteisen ajan etsiminen on välttämätöntäkin.
– Edes piispan ei tarvitse olla joka paikassa tai aina tavoitettavissa. Perheen kanssa vietetystä ajasta ammennan elämänvirtaa. Lisäksi hyvään arkeen kuuluu kirjojen lukemista, mökkeilyä, saunomista ja elokuvien katselua.
Aina Mari Parkkisen ymmärrys ajankäytön tärkeysjärjestyksestä ei ole ollut samanlainen. Kun perhe palasi Belizestä Suomeen, Mari ryhtyi opiskelemaan työn ja lapsiperhearjen keskellä intensiivisesti teologiaa. Maisterin tutkinnon hän sai kasaan reilussa neljässä vuodessa ja valmistui 2010.
– Sielussani oli yhä täyttymätön kaipaus, jota lähdin tutkimaan. Nautin teologiaan syventymisestä, mutta oli se aika myös raskasta. Kävin uupumuksen partaalla ja olin kotona äksyilevä. Nykyään tiedän rajani.
– Toivon, että olen pystynyt antamaan lapsilleni hyvät arvot matkaevääksi. Niistä olemme jutelleet paljon aikuisinakin.
Jumala on rakastanut meitä ensin
Hengellinen etsikkoaika oli Mari Parkkiselle monen vuoden prosessi. Elämässä oli kaikki hyvin, mutta sielua kaihersi kysymys elämän tarkoituksesta ja merkityksestä.
Parkkinen vieraili erilaisissa seurakunnissa laidasta laitaan. Hän tutki, miten Jumala toimii vapaissa suunnissa, ortodoksikirkossa tai katolisen kirkon luostareissa. Hän piipahti lyhyesti myös uushenkisyyden parissa, muttei löytänyt sieltä etsimäänsä.
– Suurin oivallukseni oli, että kaikissa kristillisissä kirkoissa katsotaan samaan Jeesukseen, mutta eri painotuksin.
Yhdysvaltain megakirkkojen gospel puhutteli Mari Parkkista, mutta menestysteologia ei. Ortodoksikirkon ikonit, kokonaisvaltaisuus ja estetiikka vetosivat. Katolisten luostareiden hiljaisuus kosketti, mutta täydellinen vetäytyminen maailmasta ei tuntunut omalta.
– Kävin kyläilemässä muualla, mutta palasin aina kotiin. Lopulta luterilainen teologia veti eniten puoleensa luterilaiseksi kastettua. Se on lähimpänä sydäntäni ja ymmärrystäni, tuttu ja rakas.
Erityisesti Parkkista puhuttelee luterilaisuuden ydinajatus yksin uskosta, yksin armosta.
– Se on vallankumouksellinen viesti ja kutsuu lepäämään Jumalan armossa. Jumala on rakastanut meitä ensin, ja kun uskallamme kääntyä hänen rakkautensa puoleen, pelastumme. Jumalan rakkaus ja pelastus näkyvät ja vaikuttavat jo tässä elämässä, arjessamme.
Elämän tarkoitus on kiteytynyt Parkkisen mielessä vähitellen yksinkertaiseksi: löytää jotain itseään suurempaa ja elää rauhassa lähimmäisten kanssa. Rakastaa Jumalaa ja ihmisiä.
Jumalasta puhuessa olemme kaikki väärässä
Vuosituhansien saatossa kristillinen kirkko on hajonnut lukemattomat kerrat. Yhä edelleen niin uhkaa tapahtua, Suomessakin, esimerkiksi erilaisten avioliittonäkemysten vuoksi tai siksi, että joillekin ajatus naisista pappeina on opillisesti mahdoton.
– Mutta evankeliumin julistaminen jatkuu ja sanoma Jeesuksesta menee eteenpäin.
Parkkista harmittaa, jos jollain on kovin varma käsitys siitä, millainen Jumala on.
– Ajattelen, että olemme aina kaikki jossain määrin väärässä hänestä puhuessamme. Ihmisinä meidän kuitenkin tulee puhua Jumalasta, vaikka emme voi puhua hänestä täysin oikein.
Parkkiselle Jumala on yhtä aikaa sekä pyhä että rakas ja lähestyttävä. Jumalan pelko ei lähde laista, se ei ole rangaistuksen pelkoa. Pikemminkin kyse on siitä, että ihminen ei pysty tässä ajassa katsomaan kasvoista kasvoihin ja kestämään Jumalan valtavaa rakkautta.
– Teen väärin ja tarvitsen arkisissa asioissa Jumalan anteeksiantoa, mutta se ei synnytä minussa pelkoa vaan kiitollisuutta.
Parkkinen on tajunnut rakastavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kaikessa rosoisuudessaan. Siitä ei tule koskaan yksimielistä, ja ehkä niin on hyvä. Jokainen joutuu hiomaan kulmiaan, kun katto on korkealla ja seinät leveällä.
Toisaalta hän ajattelee, että kirkossa on vain yksi papin virka, joka ei liity sukupuoleen. Jotta kirkkoon saadaan työrauha, on virkakysymykseen löydettävä joku ratkaisu.
– Kirkko on kirkko, kun sen ihmisillä on alttariyhteys. Jos työyhteys ja ehtoollisyhteys puuttuvat, mitä jää jäljelle? Olemme vedenjakajalla, jossa kaikkien on mietittävä, mitä pappisvirka merkitsee kirkossa ja järjestöissä. Asioista on puhuttava rehellisesti. Haluan aktiivisesti etsiä yhteyttä myös heidän kanssaan, jotka ajattelevat toisin.
Teologia on loputon aarreaitta
Teologiaa opiskellessaan Mari Parkkinen tajusi, ettei ehdi elämänsä aikana kuin raapaista valtavan teologisen aarreaitan pintaa.
– Minua ennen on ollut sukupolvien ketju, ja he ovat miettineet näitä aivan samoja kysymyksiä. Mieluummin näen uskossa nyansseja ja eri näkökulmia kuin julistan, että tämä on totuus.
”Informaatiotulvan keskellä on hyvä vetäytyä välillä luontoon tai luostariin.”
Gradunsa Parkkinen teki läntisen kirkon kontemplaatiosta eli intensiivisestä hiljaisesta rukouksesta, jossa sanat menettävät merkityksensä ja syvenevä kokemus Jumalasta tulee tärkeäksi.
Jumalan läsnäolossa viipyily ja hiljaisuuden hengellisyys on Mari Parkkiselle läheistä myös henkilökohtaisesti.
– Informaatiotulvan keskellä on hyvä vetäytyä välillä luontoon tai luostariin. Hiljaisuuden liike lähtee rukouksesta, ja rukous yhdistää eri tavoin uskovia kristittyjä ja jopa eri uskontojen edustajia.
Maapallo on yksi
Mari Parkkinen asui miehensä kanssa Jerusalemissa vuosina 2015–2017. Joulukuussa 2021 hän väitteli teologian tohtoriksi Itä-Suomen yliopistossa palestiinalaiskristittyjen uskonnollisen kentän muutoksista.
Palestiinalaiskristityillä on Israelissa ja Palestiinassa vahvat juuret ja pitkät perinteet. He kuitenkin muuttavat pois alueelta kiihtyvällä vauhdilla. Parkkisen mukaan tämä on ymmärrettävää: kukapa ei haluaisi lapsilleen parempaa tulevaisuutta.
”On edesvastuutonta, että sodassa lapsilta viedään tulevaisuus kolmanteen ja neljänteen polveen.”
Koska kirkkojen koulut ovat tasokkaita, palestiinalaiskristityt ovat kielitaitoisia. Tämäkin helpottaa lähtemistä. Suurin osa diasporaan lähteneistä asuu nykyään Etelä-Amerikassa.
– Toivon niin rauhaa maailmaan. Sodassa minua surettavat erityisesti tulevat sukupolvet. On edesvastuutonta, että lapsilta viedään tulevaisuus kolmanteen ja neljänteen polveen. Sodan seuraukset ovat kauheat.
– Kaiken kauheuden keskelläkin luotan silti, että Jumala antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Luonnonkatastrofien jälkeen luonto uudistuu ja elämä jatkuu yllättävän nopeasti. Sodan kauheuksien jälkeenkin elämää lähdetään aina rakentamaan.
Parkkisen mukaan maailman voimakas kahtiajakautuminen nousee siitä, että jotkut kokevat itsensä uhatuiksi ja joutuvat puolustuskannalle.
– Meidän on ymmärrettävä, että lopulta maapallo on yksi toimija. Kaikki vaikuttaa nykyään maailmanlaajuisesti kaikkiin, olipa kyse ruuantuotannosta tai kriiseistä. Tehotuotanto kuluttaa lopulta loppuun sekä ihmisen että luomakunnan. Meidän on päästävä irti yksilökeskeisestä minä-kulttuurista.
Toisaalta Parkkinen painottaa, että maailmassa tapahtuu myös paljon hyvää. Esimerkiksi terveydenhuolto ja koulutus ovat maailmanlaajuisesti paljon paremmalla tolalla nyt kuin menneinä vuosisatoina.
Höpsähtänyt mummi
Iän myötä Mari Parkkinen on oppinut nauramaan itselleen. Nuoruuden mustavalkoisuus on sulanut ja tilalle on tullut levollisuutta. Maailmantuskan ja arkikiireiden keskellä rukous rauhoittaa mieltä.
– Elämä on aika mielenkiintoista kaikkine suruineenkin. Kun paimenpsalmin 23 antaa laskeutua sieluunsa, helpottaa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Erityisen suurta riemua Parkkisen elämään tuo 3-vuotias lapsenlapsi.
– En uskonut etukäteen, että mummiksi tulo höpsäyttäisi näin totaalisesti. Sydämeni pakahtuu rakkaudesta tuota pientä tyttöä kohtaan. Hän oli mukana piispanvihkimyskulkueessakin ja tekee mielellään kirkkotöitä mummin kanssa.
Isoäitinä Parkkinen ymmärtää, että aika menee nopeasti ja elämä on haurasta. Omien lasten kanssa monia asioita piti vielä luottavaisesti itsestään selvyyksinä.
– Mielessäni pyörii, miten tämä maailma ottaa nämä pienet ihmisemme vastaan. Isovanhempien tärkeimpiä tehtäviä on rukoilla lastenlasten ja kaikkien perheiden puolesta.
Toisinaan vanhempien ja isovanhempien välejä hiertävät erilaiset tavat ja arvot. Parkkisen mukaan on selvää, että lasten huoltajilla on päätösvalta. Isovanhempien tehtävä on tukea.
Entä jos isovanhempi suree, että hänen lapsenlastaan ei ole kastettu?
– Asiasta voi jutella avoimesti ja pyrkiä sanoittamaan kasteen merkitystä tämän ajan kielellä. Vanhempia ei kuitenkaan pidä painostaa. Jumalalla on valta toimia ajallaan ja tavallaan. Myös tämän asian voi jättää turvallisin mielin Jumalan käsiin.
