Helsingin Sanomien sivuilla käveli tänään vastaan mies valtavan paksut pohkeet kiltin alta vilkkuen. Hän oli skotlantilainen näyttelijä Matthew McVarish, joka on päättänyt kävellä 16 000 kilometriä herättääkseen keskustelua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Näyttelijä itse on veljineen joutunut lapsena enonsa hyväksikäyttämäksi. Hän kertoo selvinneensä, koska on puhunut asiasta.
Keskustelua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on käyty näilläkin palstoilla. Aika ajoin uskonnollisissa yhteisöissä muhineet skandaalit pamahtavat pommin lailla julkisuuteen. On niitä, jotka epäilevät uskonnollisuudessa olevan itsessään jotakin perversioihin kiihottavaa. On niitä, jotka haluavat ratkoa asian viemällä hyväksikäyttäjät saunan taakse ja lopettamalla heidän surkean elämänsä napakalla niskalaakilla. Ja sitten on se suurin osa, jotka voivottelevat hamaan ikuisuuteen hyväksikäytettyjen elämän kurjuutta.
On surullista, epäoikeudenmukaista ja huutavaa vääryyttä se, että aikuinen käyttää lapsen luottamusta niin hirvittävällä tavalla väärin. Mutta siitä huolimatta lapsen elämästä voi tulla hyvää. Hän voi saada elämässään aikaan paljon. Hänen kokemuksensa voivat tuoda hänen maailmankatsomukseensa syvyyttä ja ymmärrystä, jota ei toisilla ole. Hän on haavoitettu, mutta ei tuhottu.
Kukaan ei halua lukea toisten katseista: ”Sinä olet hyväksikäytetty. Sinun elämäsi on raunio. Voi sinua raukkaa.” Hyväksikäytöstä selviytyminen edellyttää ympärille riittävästi ihmisiä, jotka pystyvät käsittelemään asiaa kauhistelematta ja jotka kykenevät näkemään ihmisen eivätkä katso uhria. Hänessä on myös toisenlainen kertomus.
Hyvä kirjoitus.
Niin oli.
Pitänee kirjoittaa vielä jotain, koska herjaa, että kommentti olisi muuten liian lyhyt.
Häntä ei ehkä tuhota. Kokonaan.
Mutta jotakin hänessä tuhotaan. Lopullisesti.
Oikeassa on Arikin.
Tämä on kyllä niin vaikuttava ja mykistävä blogi, että tunnen ehkä jotain pyhää arkuutta. Viisauttahan meille tässä annetaan, koska nämä ovat niin vaikeita asioita (puhumattakaan ihmisistä) kohdata. Enkä oikeasti keksi mitään sanottavaa.
Sen vaan, että todellakaan ei pidä ketään minkään teorian, olkoonsa kehityspsykologiaa tai jotain, perusteella luulla ymmärtävänsä ja jopa tietävänsä toisen todellisuutta, nykyisyyttä ja tulevaisuutta dogmatisoiden. Ihminen on paljon enemmän. Ja Jumala vielä enemmän. En voi muusta sanoa kuin omista kokemuksista ja pohdinnoista. Ja se jatkuu.
Kiitos kommenteista itse kullekin.
Ajattelen tuosta lopullisen tuhoamisen asiasta niin, että jotta ympärillä olevat ihmiset pystyisivät olemaan rakentavasti rinnalla ja auttamaan esimerkiksi että hiljaisuus asian ympärillä loppuisi, heidän pitäisi nähdä jotain muuta ko. ihmisessä kuin se mikä on tuhottu. En tarkoita, että tapahtunutta pitäisi kieltää, mutta ovi on pidettävä auki myös toisenlaisen kertomuksen syntymiseen.
Muutamaan päivään on ollut hämmentävää seurata ajatustenvaihtoa hyväksikäyttötapauksiin liittyvästä ilmoitusvelvollisuudesta. Kun Luterilaisessa katumuksessa katumus ymmärretään synnintuntona ja taas sellaisella synnintunnolla olevan merkitystä, joka saa alkunsa uskosta, seuraa tästä moraalisia ongelmia ripittäytyjälle suhteessa omaan itseensä ja pappiin ja eettisiä ongelmia suhteessa kirkon takaamaan menettelyyn, johonka pappi suostuu päästäessään. On todella vaikea ymmärtää, ettei pappi voi kieltäytyä päästämästä, jos kyseessä on selvästi rikosoikeudellista vastuuta katsova teko. Jos kirkkomme ripissä ei pysty ymmärtämään oikeanlaisen katumuksen ja syyllisyyden merkitystä, ehkä myös niiden ratkaisevaa eroa, on todella aihetta huoleen. Kun tiedämme, että epäuskon synti on kovin tavallinen, haluaako kirkkomme opettaa, että katumus on yhtä pysyvää kuin uskokin. En halua palattavan äitikirkkomme hyvityksiin, mutta katumuksen ja syyllisyyden oikea ymmärtäminen kuuluu ihmisarvoon. Jos kirkkomme laiminlyö tai ei halua tarkistaa käsityksiään ja opetustaan ripistä, mitä moraaliin tai etiikkaan liittyvää opetusta kirkolla on annettavanaan jäsenilleen.
Pekka Väisänen, en saanut täysin kiinni mitä ajat takaa. Miksi niin pappi ei voisi pidättäytyä antamasta synninpäästöä? Missä näin sanotaan?
Ei sitä varmaan missään sanotakkaan. Ajatus on se, että kun käy ilmi olevan asiasta, josta selvästi seuraa rikosoikeudellisia sanktioita, asianomainen pappi jatkaa keskustelua sielunhoidollisena, ilmoittaa voivansa rukoilla asianomaisen puolesta ja olevansa henkisenä tukena siihen asti, kun asia on saatettu oikeaan vaiheeseen. Tämän jälkeen tulisi asian saattaminen rippinä päätökseen. Muutaman päivän takaisissa kommenteissa oli ajatusta, että pappi ei voisi kieltäytyä päästämästä.
Ahaa. Kyllä minun ymmärrykseni on, että tällaisessa (joskin erittäin hypoteettisessa) tilanteessa pappi voi olla julistamatta synninpäästöä. Joskaan synninpäästö ja rikosoikeudelliset seuraamukset eivät sinällään ole toisiinsa sidotut.