Oletko koskaan, lukijani, joutunut miettimään, millaista olisi vaihtaa paikkaa kuolemaantuomitun ihmisen kanssa? Tietysti se ajattelun tasolla on aivan eri juttu kuin jossakin poikkeustilanteessa, jossa ratkaisu on tehtävä salamannopeasti. Palataan asiaan seuraavan marttyyritarinan luettuasi:
Maximilian Kolbe oli Puolassa v. 1894 syntynyt katolilainen fransiskaanipappi. Helmikuussa 1941 hän joutui pahamaineiselle Auschwitzin tuhoamisleirille, jossa toisen maailmansodan aikana surmattiin noin puolitoista miljoonaa ihmistä.
Keskitysleirin kauhujen keskellä Kolbe piti esillä Kristuksen rakkautta. Kolbe jakoi ruokansa, luovutti toisille vuoteensa ja rukoili vanginvartijoiden sekä SS-miesten puolesta. Tällaisesta toiminnasta mies sai pian lisänimen Auschwitzin pyhimys.
Pappeutensa tähden Kolbeen kohdistettiin samaa vihaa ja väkivaltaa kuin juutalaisiin. Leirillä hän joutui kaatamaan ja kuljettamaan puita. Hänelle annettiin kannettavaksi kuorma, joka oli kaksi jopa kolme kertaa painavampi kuin muilla. Muut vangit näkivät hänen vuotavan verta ja horjahtelevan. Hän ei halunnut, että muut olisivat auttaneet ja panneet itsensä alttiiksi hänen puolestaan: ”Älkää vaarantako elämäänne puolestani. Perisynnitön Maria, auta minua, teen sen itse.” Yöllä parakissa joku kauhun valtaama vanki saattoi ryömiäMaximilianin luokse saadakseen häneltä lohduttavia sanoja:” Viha ei ole luovaa voimaa; vain rakkaus on luova voima”.
Heinäkuun lopulla 1941 yksi vangeista oli onnistunut pakenemaan keskitysleiriltä. Jokainen tiesi, mitä se merkitsi: Auschwitsissa oli tapana surmata kymmenen vankia jokaista paennutta kohti. Tätä varten kaikki vangit komennettiin ulos kentälle, missä komendantti sattumanvaraisesti valitsisi nimilistoista ne, jotka surmattaisiin näännyttämällä Valitut vangit suljettaisiin kuoleman bunkkerin ahtaaseen selliin odottamaan kuolemaa.
Komendantti Karl Frizsch aloitti nimien lukemisen. Jokainen nimeltä mainittu vanki otti askeleen eteenpäin. Kymmenes listalta luettu nimi oli puolalaisen Franciszek Gajowniczek’in. Kun SS-upseeri vielä tarkisti tuomittujen lukumäärän, Gajowniczek alkoi nyyhkyttää. “Älkää valitko minua, olen perheellinen mies. Minulla on vaimo ja kaksi poikaa.” SS-upseeri kääntyi vihaisena, ja vartija kohotti kiväärinsä, kun he kuulivat liikettä ja ääniä vankijoukosta. Vartijoiden susikoirat riuhtoivat ketjujaan valmiina hyökkäämään vankien kimppuun.
Rangaistusvanki numero 16670 pujotteli vankirivien läpi rivistön eteen. Tuo vanki oli pastori Kolbe. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pelkoa eikä epäilyä hänen tullessaan esiin. Vartija karjui pastori Kolbea pysähtymään tai hänet ammuttaisiin.
”Haluaisin puhua komendantin kanssa,” Kolbe sanoi rauhallisesti. Jostain syystä Kolbea ei ammuttu tai pamputettu hengiltä siihen paikkaan.. Koiriakaan ei usutettu hänen kimppunsa, vaan hän sai mennä rauhassa komendantin luo. Muutaman askeleen päässä komendantista Kolbe pysähtyi, katsoi saksalaista upseeria suoraan silmiin ja sanoi: ”Herra komendantti, saanko tehdä ehdotuksen? Haluan kuolla tuon miehen puolesta!” hän sanoi osoittaen nyyhkyttävää Gajowniczekia sormellaan.
Kolbe esitti erikoisen pyyntönsä levollisesti ja varmalla äänellä jatkaen: ”Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. Kaiken lisäksi olen vanha, enkä kelpaa enää juuri mihinkään. Hän on paljon paremmassa kunnossa tekemään työtä kuin minä.”
”Kuka te olette?” komendantti kysyi. ”Olen katolilainen pappi,” vastasi Kolbe. Kaikki hiljenivät. Komendantti ei ollut löytää sanoja. Hetken epäröityään hän karjaisi: ”Lupa myönnetty!”
Puhuminen oli kielletty vangeilta ankarasti. Gajowniczek kertoo tuosta tilanteesta: ”Saatoin kiittää Kolbea vain silmilläni. Olin aivan hämmentynyt. Tuskin edes ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hetki sitten minut oli tuomittu kuolemaan. Nyt sainkin elää, koska joku toinen oli vapaaehtoisesti tarjonnut oman henkensä minun, hänelle täysin vieraan ihmisen puolesta. Oliko tämä totta vai jotain unta?”
Sääntöjen mukaan leirin johtajan olisi pitänyt tuomita molemmat kuolemaan, sillä tässä oli rikottu isoja periaatteita vastaan. Tuhoamisleirissä nähtiin, miten inhimillisyys on vain pinnallinen asia, naamio, joka voidaan repiä ihmisestä pois milloin vain. Näin isä Maximilian päätyi yhdeksän muun vangin kanssa kuolemanbunkkeriin. Bunkkerista kuului virrenveisuutta ja rukousta, johon muut leirin vangit yhtyivät. Kolmen viikon kuluttua kaikki bunkkeriin suljetut vangit olivat kuolleet, isä Kolbea lukuun ottamatta. Hänet surmattiin fenolimyrkkypistoksella vasempaan käsivarteen. Ruumis poltettiin.
Julmaa ohtalonivaa karmeimmillaan edustaa tässä tapauksessa paljastus, että paenneeksi luultu mies löydettiin myöhemmin hukkuneena leirikäymälään.
Franciszek Gajowniczek selviytyi keskitysleiristä hengissä. Hän pääsi palaamaan takaisin kotikaupunkiinsa perheensä luo. Hän oli todistamassa v. 1981, kun paavi Johannes Paavali II julisti Maximilian Kolben pyhimykseksi. Gajowniczek kuoli 13.3.1995 Puolassa 95 vuoden ikäisenä, 53 vuotta sen jälkeen, kun Kolbe oli hänet pelastanut.
Johannes Paavali II sanoi saarnatessaan Auschwitzissa: ”Tässä paikassa, joka oli rakennettu uskon kieltämiseksi – uskon Jumalaan ja uskon ihmiseen – ja tallaamiseksi perin pohjin, ei ainoastaan rakkautta vaan myös kaikkia inhimillisen arvokkuuden merkkejä, tuo ihminen, isä Kolbe, on saanut voiton rakkauden ja uskon kautta. Isä Kolbe on näyttänyt, että ihminen voi luoda tuskan kuiluja, mutta ei voi estää sitä, että Ristiinnaulittu ja Hänen kärsivä rakkautensa asuu niissä.”
Kanonisoinnin yhteydessä Kolbe sai arvonimen Rakkauden marttyyri. Katolinen kirkko muistelee Kolbea tämän kuolinpäivänä 14.8. On meille luterilaisillekin laadittu jonkinlaisia pyhimyskalentereita, mutta ainakaan vielä niistä ei ole suuressa määrin innostuttu.
Kysymyksiä lukijoille:
- Minkä arvon annat isä Kolben valinnalle? Oliko kyseessä autuas vaihtokauppa?
- Mitä ajattelet Kolben saamista nimityksistä, Auschvitzin pyhimys ja Rakkauden marttyyri.
- Millä tavalla mielestäsi ihmiset tänä aikana uhrautuvat toistensa edestä, jos uhrautuvat?
- Mitä mieltä olet pyhimyskalentereista?
- Keitä sinä pidät uskosi esikuvina (poislukien Jeesus)?
Kuvat ylhäältä alas: Uhrautuja, Pelastettu, Kanonisoija (itsekin pyhimys) ja Elokuva.
* * * * * * * *
Palaan töihin tulevana maanantaina. Pakko myöntää, että työt vähän häiritsevät bloggaamista, mutta koska kun kerran olen luvannut blogata koko elokuun, niin toki lupaukseni pidän. Tekstit saattavat tosin lyhentyä, mikä ei varmaankaan ole ollenkaan vahinko. Tämä teksti on bloggaus nro 14 / 31.
BONUS: Elämä elämästä – Maximilian Kolbe (1991)
Elokuvaa ei tiettävästi ole esitetty suomeksi, mutta sen voisi kääntää Elämä elämästä – Maximilian Kolbe (Leben für Leben – Maximilian Kolbe /Zycie za zycie – Maksymilian Kolbe, 1991). Tarina Auschwitzin keskitysleirillä surmatun Kolben elämästä on jännittävästi rakennettu. Keskushahmona on Jan (Christoph Waltz), joka elokuvan alussa pakenee Auschwitzista, sattuman avustamana. Leirillä muut vangit saavat kärsiä paosta, ja ryhmä vankeja tuomitaan nälkäkuolemaan. Fransiskaanimunkki Maximilian Kolbe pelastaa yhden uhreista, tarjoutuu sijaiseksi ja kokee marttyyrikuoleman. Vähitellen paon seuraukset selviävät Janille, ja hän onkii tietoja niin Kolbesta kuin pelastetusta vangistakin. Kerronta on viitteenomaista, mutta ilmeistä on, ettei Jan koskaan vapaudu Auschwitzista. Leiriltä voi ehkä konkreettisesti karata, mutta traagisista tapahtumista irtipääseminen on elämänikäinen projekti. Loppukohtaus sijoittuu Yhdysvaltoihin, jonne Jan on muuttanut. Hän romahtaa nähdessään televisiosta, miten paavi Johannes Paavali II julistaa Maxmilian Kolben pyhimykseksi.
Arvioinut: Hannu Salmi
Vastaanpa tuohon uskon esikuva-juttuun:
Raamatusta läheisempiä ovat Iisak ja kaimapoika Elia. Iisak oli aina vain suhteessa toiseen, objektina toisten tarinoissa: uhrattavana, puolisovalinnan kohteena, huijattuna isänä… ja Elia taas (kaimansa tavoin) onnistui sössimään asiansa niin pahasti, että vain Jumala pystyi auttamaan. UT:n puolelta ehkä Laupias Samarialainen: hän sitoi haavat, kantoi pahoinpidellyn eikä saarnannut kristinuskosta vaan neuvotteli käytännön jutuista, että hoito onnistuisi.
Kirkon historiasta ehkä Thomas Hobbes, jota kukaan ei pitänyt oikeana kristittynä, koska hänelle katsottiin maistuvan vähän liikaa tämä elämän viihdepuoli. Vasta, kun vastustajat tappoivat hänet Canteburyn katedraaliin, he joutuivat toteamaan vastoin ”yleistä tietoa”, että hän olikin elänyt köyhää, vaatimatonta elämää ja auttanut kaikin tavoin toisia kristittyjä.
Olipa vaikuttava tosiitarina todellisesta vakaumuksen miehestä. Hieno artikkeli sinulta, Hannu.
Kaksi kertaa olen automatkoillani saanut käydä museoksi tehdyssä Auschwitzin keskitysleirissä, eikä sieltä kukaan hymyillen pois lähtenyt. Juutalaista syntyperää oleville olisi ollut ihan oma kierroksensa, meillä Jehovan todistajilla on myös oma merkkimme, violetti kolmio, vankisymboligalleriassa. Kirjallisuudessamme on paljon vastaavia henkilöhistorioita paitsi Auschwitzin myös muiden leirien elämästä. Kolkolla tavalla mielenkiintoisia.
Mutta mitä arvelet Hannu tästä: Miksi papiston joukossa oli niin kovin harvoja tuollaisia sankareita, joista sinä ansiokkaasti kerroit? Miksi lähes kaikki protestanttiset ja katoliset kollegasi olivat täysin rinnoin Hitlerin puolella täysin epäkristillisin periaattein?
No, kysymykseni voi olla liian kohtikäyvä, en halua olla loukkaava. Mutta kun sama meno jatkuu. Eräs ortodoksituttavani kauhulla seurasi, kun ortodoksipappi siunatulla vedellä vihmoi Yön Sudet-niistä venäläistä moottoripyräjengiä euroopanreissulle. Myös Etelä-Amerikan hallinnolla on mutkattomat suhteet kirkonmiehiin, olen lukenut. Ja aika monen vähemmän demokraattisen vallanpitäjän vanavedessä liikkuu kirkolliseen virka-asuun pukeutuneita esimerkiksi juuri tuolla Itä-Euroopassa.
Jos jokin Hitlerin kaltainen hirmumies nousisi nyt valtaan, mitä takeita olisi siitä, ettei maximiliankolbeja olisi taasen vain yksi tai kaksi? Sanoohan Raamattu: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen.Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.”(Ro13:1) Vai onko niin, että kyseisellä raamatunjakeella on sittenkin raamatulliset reunaehtonsa, Hannu?
Rauli: ”Miksi lähes kaikki protestanttiset ja katoliset kollegasi olivat täysin rinnoin Hitlerin puolella täysin epäkristillisin periaattein?”
Autsch, en mä vaan tiedä! Tai: Sen kun tietäisinkin! Olisiko niin, että aluksi Aatu sai ekan maailmansodan jäljiltä rojuna olevan Saksan kaoottisesta tilanteesta hyvän otteen ja pystyi mahtipontisella uhollaan hurmaamaan suurimman osan saksalaisista? Sitten kun pedon todelliset pyrkimykset alkoivat paljastua, oli jo liian myöhäistä irrottautua tuosta otteesta?
Ihan koko Saksan kirkko ei mennyt mukaan tuohon hurmaan. Ns. maanalaista kirkkoa johti Dietrich Bonhoeffer, jonka tarinan taidat myös tuntea? Keskitysleirille hänkin joutui ja hänet surmattiin vähän ennen tokan maailmansodan päättymistä.
Rauli Toivonen :”Miksi papiston joukossa oli niin kovin harvoja tuollaisia sankareita, joista sinä ansiokkaasti kerroit? Miksi lähes kaikki protestanttiset ja katoliset kollegasi olivat täysin rinnoin Hitlerin puolella täysin epäkristillisin periaattein?”
Käsitykseni mukaan se varsinainen syy oli Marxin filosofiasta kumpuava bolshevismi, joka halusi tuhota ja myös tuhosi uskon Jumalaan tuhoten samalla myös Jumalan kunniaksi rakennetut kirkot muuttamalla ne mm. elokuvateattereiksi.
Perheeni [ja avioliittonikin] kannalta surullisinta on, että kaikkien tästä alkujaan sosialidemokraattisesta ajattelusuunnasta eriytyneiden ja kumpuavien ideologioiden [fasismi, natsismi, kommunismi] mielestä suurimmat syylliset ihmiskunnan ahdinkoon ovat vapaamuurarit.
Tuula: Mä en perskohtaisesti enää jaksa uskoa siihen, että nimenomaan tai vain ja ainoastaan jonkinlaiset ideologiat ja ismit saisivat ihmiset tekemään erilaisia mielettömyyksiä. Syy on pikemminkin meissä itsessämme. Pelosta seuraa raivo, raivosta viha, vihasta väkivalta. Ja siis ensin yksilötasolla, vasta sitten joukkotasolla, jolle päästyään ihmiset eivät enää välitä kantaa vastuutaan tekemisistään.
Bloggaan Raivo-aiheesta illemmalla. Ja jatkan teemaa huomenna. Silloin voisi olla otsikkona vaikkapa: Kuinka äkäpussi kesytetään.
Hannu Kiuru ;”Mä en perskohtaisesti enää jaksa uskoa siihen, että nimenomaan tai vain ja ainoastaan jonkinlaiset ideologiat ja ismit saisivat ihmiset tekemään erilaisia mielettömyyksiä.”
En mäkään jaksa uskoa, enkä ole oikeastaan uskonut milloinkaan. Syy on mielestäni ns. perisynti, joka periytyy fyysisessä ruumiissa sanottakoon sitä DNA:ksi tai miksi tahansa, ja olen pahoillani siitä, että henk.koht. en hyväksy tuon ”kehityksen” vain fyysisten vaistojen ja viettien perässä juoksevaa ”kehitystä” vaikka sitä sanottaisiin ”solidaarisuudeksi” tai ”lähimmäisen rakkaudeksi”, jos se hylkää Raamatun rakkauden kaksoiskäskyn noudattamatta sitä kaikissa arkipäivän valinnoissaan ”teoin ja totuudessa”:
“Ensimmäinen on tämä: ‘Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.”
Moniin keskitysleirimuseoihin ml. Neuvostoliiton Saksassa Speziallager-nimellä keskitysleirien toimintaa Neuvostoliiton toimesta jatkaneet keskistysleirit, niin tässä vielä subjektiivista näkökulmaa yhden pääsiäisen ajatuksista:
”Kun aamun valjettua oli ensin tarkastanut
* ketun jäljet aamuisella tiellä
* saukon polun jäätyneessä ojassa ja liukumäen ojanpenkalla
* metsäjäniksen lumikenkähypyt
* ilveksen metsäpolunmenin alas rantaan,
tein jäälle lumipalloista pääsiäisjäniksen. Sitten istuin auringon lämpöön miettimään, mitä ihmisen pojat olivat parituhatta vuotta sitten tehneet Ihmisen Pojalle, joka kantoi itsessään viisautta ja rakkautta kuin matemaattista totuutta.
Sitähän se on ollut ihmisen pojan tie, kulkemista ristiltä ristille. Maailmassa on liikaa ristejä. Pieniä valkeita Normandiassa, Saksassa samanlaisia kyläteiden varsilla, Suomessa koruttomia laattoja sankarihautausmailla. Hiljaisia pieniä ristejä katsomassa kotia kohti niin runsain määrin, ettei aina jaksa uskoa sen paremmin ihmiseen kuin jumalaankaan. Epäuskosta huolimatta toivoo, että tuntemattoman Johnin tai Michaelin ristissä sanottu olisi totta : ”Through hell and fire, through sorrow and pain, God came, and called my name.”
– Parhaat meistä eivät koskaan selviytyneet, sanoi näistä asioista keskistysleirin kauhut kokenut Viktor E. Frankl.
Viktor E. Frankl, logoterapian isä, näki keskitysleirillä, miten häntä paljon vahvemmat miehet kuihtuivat pois, kun olivat noissa karseissa oloissa menettäneet elämänsä tarkoituksen ja mielen. Frankl otti elämäntehtäväkseen selviytyä tuhoamisleiriltä voidakseen myöhemmin kertoa ihmisille, millaista siellä todella oli.
Laitetaanpa tähän vielä tietoa pakkoluovutetulle alueelle rajan taakse jääneessä kotikylässään lapsiryhmässä 10-vuotiaana venäläiskoneen tulituksen kohteeksi joutuneesta ja sen seurauksena Suomen Suojeluskunnan sotilaspoikiin liittyneen isäni tänään vietetystä hänen entisen kotikylänsä kyläjuhlasta, johon en ”sattuneista syistä” osallistunut.
Lapsemme lauloivat ystäviensä kanssa isänsä säestäminä juhlassa mm. Sateenkaaresta, Tähdestä ja meripojasta ja sitten tästä
https://www.youtube.com/watch?v=tTsfK7Np8ss
Katselin videoidun esityksen, ajattelin isääni ja sitä mitä hän lapsena koki – enkä vieläkään voinut estää kyyneliä tulemasta silmiini.