Yhteispelillä se sujuu, valisti Liikenneturvan edeltäjä Talja meitä suomalaisia vuonna 1965. Muita historian romukopasta löytyviä liikennevalistussloganeita 1960-luvulta olivat mm. nämä:
- 1960: Aja ohi varovasti, päästä ohi sopuisasti
- 1964: Enemmän tietoa – vähemmän selityksiä
- 1966: Sopu vie eteenpäin
- 1969: Ennakoi tuleva tilanne
- 1970: Turha kiire pois
1960-luvulla Suomi oli liikenteen osalta lintukoto nykytilanteeseen verrattuna. Autoja oli vähän, ne olivat pieniä ja hitaita. Maantiet olivat usein kapeita ja mutkaisia, kuoppaisia hiekkateitä oli paljon. Matkanteosta oli aikaa nauttia.
Matkalla sukulaisiin Tapiolasta Hämeenlinnaan mekin pikkubroidin kanssa puuhasimme Neckar Jagst 770:n takapenkillä vaikka mitä: Luimme, söimme karkkia, lauloimme, kerroimme vitsejä, tappelimme, katselimme lehmiä ja hevosia, kilpailimme keskenämme vastaantulevien autojen väreistä: Toinen sai tarkkailtavakseen valkoiset ja mustat autot, toinen kaikki muun väriset. Voittaja on se, joka näkee ekaksi 10 omanväristään autoa. Ja sitten taas tapeltiin.
Jännin kohta vanhalla Hämeenlinnantiellä oli isossa kurvissa sijaitsevan ladon seinässä ollut jättimäinen teksti: VALMISTAUDU IÄISYYTEESI! Tuo viesti sai meidät aina mietteliäiksi. Vaan erään kerran koko perhe tuossa samassa kohdassa repesi nauramaan. Teksti oli vieläkin paikallaan, mutta siitä puuttui kaksi kirjainta jälkimmäisen sanan alusta. Teksti kuului: VALMISTAUDU ISYYTEESI! Hyvä muistutus sekin, vaikka ei Taljan kampanja ollutkaan.
Turha luulo, lukija: ei meidän tappelemisemme mitään tieraivoa ollut, pelkkää veljesrakkautta vain. Varsinainen tieraivo (road rage) on nykypäivän vitsaus, nähtävillä Helsingissä miltei päivittäin: Jalankulkijat pelkäävät liian lujaa ja liian läheltä ohi huristavia polkupyöriä, polkupyörät kavahtavat autoja. Bussit ja polkupyörät ovat aina silloin tällöin riidoissa keskenään liikennesäännöistä. Kaikki joutuvat pakosta kunnioittamaan ratikoita. Joka arvelee, että liikenteessä raivostuminen on vain viatonta paineenpurkua, saattaapi arvella väärin.
Varmasti jokainen ihminen hermostuu joskus liikenteessä. Mutta eivät suinkaan kaikki kaiken aikaa raivoa. Jotkut kuitenkin: todellinen tieraivoaja saattaa jopa ajaa autolla tahallaan toisen kulkupelin päälle, niin kuin hiljattain (ke 12. elokuuta) kävi Helsingissä Tukholmankadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Siinä kohdassa autoilija ja pyöräilijä joutuvat ajamaan samalla kaistalla, kun pyörätie puuttuu. Kun samaan suuntaan matkalla olleet autoilija ja pyöräilijä pysähdyksen jälkeen lähtivät liikkeelle, miesautoilija kiihdytti pyöräilijän eteen ilmeisesti tahallaan. Auto osui pyörään, jolloin pyöräilijä kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Oliko kyse autoilijan kostosta, kun pyöräilijä oli hetkeä aikaisemmin näyttänyt kiilailevalle röyhkimykselle kansainvälistä käsimerkkiä?
Jos ja kun kyse on toistuvista rattiraivokohtauksista, niin se on silloin ehdottomasti hoidon paikka. Tai kortti pois, auto samoin. Toistuvien raivokohtausten vallassa ihminen ei kykene hillitsemään väkivaltaisia yllykkeitään. Tämä vaiva ei rajoitu vain liikenteeseen, vaan tulee pidäkkeettömästi esiin myös muissa tilanteissa, vaikkapa kotona ja läheisten kanssa. Raivoaja saattaa esimerkiksi toistuvasti paiskoa tavaroita, rikkoa paikkoja ja käyttäytyä väkivaltaisesti toisia ihmisiä kohtaan. Apua voi saada kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, jossa ihminen opettelee olemaan ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti. Lääkkeeksi suositellaan masennuslääkettä, joka lisää onnellisuushormoni serotoniinia.
Näkövammaisena olen oppinut pelkäämään lisääntynyttä liikennettä ja piittaamattomuutta liikennesäännöistä. Välillä tuntuu, että Helsingin keskustassa eletään villin lännen säännöillä. Mutta sekaan on mentävä, ei muukaan auta. Ei auta itku markkinoilla, ei myöskään pelko liikenteessä. Sillä pelosta nousee viha, vihasta raivo, raivosta väkivalta ja väkivallasta seuraa aina kärsimystä. En välittäisi päästä iltapäivälehtien lööppeihin näkövammaisena liikenneraivoajapappina, joka liikenteessä huitoo valkoisella kepillään niin vastaantulevia jalkamiehiä, pyöräilijöitä kuin autojakin. Ja joka lopulta viedään putkaan apinan raivolla ratikan kimppuun hyökkäämisestä.
* * * * * * * *
Hyvät ihmiset sentään: Nyt ollaan elokuun blogikirjoituskuntokoulumaratonin puolivälissä. Kannustajia ja kirittäjiä tarvitaan lisää, jotta kirjoittaja jaksaa loppuun asti. Kiitos tähänastisesta kannustuksesta. Tässä bloggaus 16 / 31.
Hei kaikki,
Kannattaa ehdottamasti lukea emeritusakatemiaprofessori Heikki Räisäsen kirja! Varmaan moni tulee yllättymään siitä sensaatiosta, ettei siinä olekaan mitään – joiden odottamaa – sensaatiota. Kaikki perustuu vankkoihin dokumentteihin ja Räisänen tuo ilmi sen todella harvinaisen ja kunnioitettavan inhimillisen piirteen, että on mahdollista keskustella asioista an sich, vaikka se vaikeaa onkin. Itse olen lukenut myös Räisäsen kirjoja, muun muassa luin tarkkaan hänen opus magnuminsa ”The Rise… ”. Totean, että EN suinkaan ole samaa mieltä hänen esittämiensä tiettyjen opinkäsitysten kanssa. Mutta hänen tapansa tehdä tiedettä on varsin vakuuttavaa ja haastaa itse kunkin rehellisesti tutkailemaan omia näkemyksiään. Räisänen on kiistatta varhaiskristillisyyden kansainvälinen huippututkija, joka kuuluu alansa top teniin tai jopa top fiveen. Toivon myös, että kirja oikoo monia kuvitteellisia käsityksiä sekä Räisäsen että yleisemmin teologisesta, ennen muuta eksegeettisestä, tutkimuksesta ja sen tehtävästä ja mahdollisuudesta. Uskon myös, että Räisäsen teos valottaa suomalaista teologista ja kirkollista elämää ja sen monivivahteisia ja toisinaan varsin koskettavia ja hämmentäviäkin vaiheita.
Kirja kyllä varmaan puhuu puolestaan!
ystävällisesti Matti
Matti Taneli, detaljeita nyppimällä ei totuus välttämättä aukea. Semminkin kun ajoittain tietoisesti sulkee silmänsä faktoilta, jotka eivät omiin ajopuuteorioihin sovi. Tiukan tieteellisillä kriteereillä Jeesus Nasaretilaista ei ollut olemassa. Ota tämä huomioon, kun luet kirjaa, joka epätoivoisesti kuitenkin roikkuu historian Jeesuksessa kiinni.
Emeritus Räisäsen kirjojen kanssa painiskellessani ja niitä pohtiessani heikkoudet ovat ilmeiset. Taustalla saksalainen eksistenssiteologia, josta uudet teoriat ovat ajaneet ohitse. En väitä, että se olisi ainoa taustateoria mutta kuitenkin ilmeinen jo opintojen alusta. Samalla hän on persoonana mitä miellyttävin ihminen. Heikkoudet ovat inhimillinen ominaisuus ja niiden vuoksi ei sovi uhkailla. Samalla heikkoudet jäsentyvät maailmankatsomuksen paljastavaksi ja sitä myötä nostavat haavoittuvaisuuden näkyväksi. Järkälemäinen vaikutus suomalaisessa teologisessa keskustelussa vaikuttaa luultavasti vielä pitkään vaikka modernit tuulet jo puhaltelevatkin. Ehkäpä se on hyväksi. Aikansa kutakin.
Hei Kari,
Selvä, mutta en ole mitään puhunut totuudesta, vaan kirjasta
ja teologisesta, so. tässä tapauksessa, eksegeettisestä
tutkimuksesta.
ystävällisesti Matti
Matti Taneli, Sinä et ehkä puhunut totuudesta, mutta minä puhuin. Sillä jos tiede ja tutkimus eivät pidä totuutta (nimenomaan tieteellisessä mielessä) kaiken toimintansa perustana ja tavoitteena, ei niillä juurikaan ole arvoa.
Hei Kari,
Kiitos vastaamisestasi. Tieteessä pyritään tieteelliseen totuuteen.
ystävällisesti Matti
Heikki Räisänen on perustanut elämäntyönsä lohduttaakseen ateisteja, myös itseään. Ei tuota elämäntyötä tule sikäli vähätellä. Moni on oikeasti saanut siitä lohtua. Ja saa. Mutta tieteen tiukimpia kriteerejä tuo työ ei täytä. Se on tieteellisesti jo syntyessään kuollut. Sillä se tarkoituksella sivuuttaa nykytutkimuksen kysymyksistä ongelmallisimman, ja samalla hedelmällisimmän, historian Jeesuksen olemassaolon.
Keskusteluissa on viime aikoina moneen kertaan mainittu, että Räisäsen käsitykset ja menetelmät ovat vanhentuneita ja nyt ”puhaltavat uudet tuulet”. Kertoisitteko maallikolle, millainen on nykyteologiassa vallitseva käsitys asioista, joista Räisäsen tutkimukset siis antavat väärän kuvan?
Pitääkö tää nyt ihan paksuimmasta rautalangasta vääntää? Vaikka eksegeetit kautta maailman yksimielisesti torjuvat ajatuksen siitä, että Jeesusta ei ollut lainkaan olemassa, kaikki tutkimus tulee kuitenkin päivä päivältä kohti tuota faktaa. Asia on arka siksi, että niin liberaalit kuin konservatiivit kammoavat ajatusta. Olen omassa teologisessa ajattelussani lähtenyt juuri historiattoman Jersuksen teesistä, mutta tavalla, jota ei vielä ole uskallettu kohdata. Jeesus nimittäin kärsi ristinkuoleman ja kuoli ja nousi kuolleista Jumalan luo, se on historiallinen fakta, mutta samalla hist.-kriittisen tutkimuksen ulottumattomissa. Miten tämä on mahdollista? Lukekaa haastatteluni Vartija-lehdestä 2/2014, niin saatte vastauksen.
Kari, kiitän hieman alentuvasta kommentistasi ja pahoittelen turhautumistasi. Sinun teologiasi suuntaviivat ovat jo minullekin melko selvät. Koska ainakaan vielä Peitsamon teologiaa ei voine pitää teologian vallitsevana käsitykseksenä/teoriana, toivon kommentteja muiltakin.
Kirja Raamatuntutkimuksen uudet tuulet, toim. Raimo Hakola, Petri Merenlahti, antanee Riston kaipaamia vastauksia. Lyhyesti sanottuna kirjallisuuskriittiset, antropologiset ym. metodit ovat valtaamassa alaa. Historiallis-kriittinen metodi on tietääkseni ammentanut kaivon lähes tyhjiin eikä se vastaa nykyajan herättämiin kysymyksiin enää riittävällä tarkkuudella.
Huomautus vielä, että en ole eksegeetikko tai ammattiteologi. Tarkastelen alaa systemaattis-teologisesta näkökulmasta nykyisin harrastajapohjalta. Alalla olevat osannevat antaa tarkempia vastauksia.
Risto Korhonen, miksi pyydät kertomaan jotakin uutta, jos kerran väität asiaan jo tutustuneesi? Ja jos aidosti jotakin uutta haluat tietää, älä dissaa sitä vain siksi, ettet ole sitä ennen kuullut.
No Kari, väännetään siitä paksusta rautalangasta;) Koska olen maallikko, en ole opiskellut enkä tutustunut näihin teologian suuntauksiin, jotka nyt ovat vastakkain. Kaikella kunnioituksella, sinun teologiasi arvelen toistaiseksi olevan valtavirran ulkopuolella.
Mika tuossa vastasikin osaltaan juuri siihen, mitä kysyin. Minua kiinnostaisi tietää esim. se, onko Jeesuksen historiallisuudesta näillä kehittyneemmillä menetelmillä saatu selville jotain ennen tuntematonta? Jos on, onko esimerkkejä?
Risto, minulla on sellainen käsitys, että historiallinen aineisto on jo koossa selkeän kuvan muodostamiseksi ja sen pohjalta on vaikea kehittää enää uusia ratkaisuita. Tietysti jos jokin uusi löydös ilmaantuisi niin sillä voisi olla vaikutuksensa. Käytännössä tässä vaikuttaa myös se, että aiemmat teoriat ovat käyneet filosofisesti mielenkiinnottomiksi ja ehkä myös vanhoiksi, kun niissä on sitouduttu menneen ajan ajatusmalleihin. Tästä on haluttu päästä eteenpäin ja pohtia uusista näkökulmista avautuvia mahdollisuuksia. Joku eksegeetti voisi tietää minua paremmin mitä kaikkea on tapahtunut tutkimuksessa ja mitä se on vaikuttanut vallitsevin käytäntöihin.
Wolfhart Pannetberg on hahmotellut samansuuntaista teologiaa kuin omani, mutta en välttämättä allekirjoita kaikkia hänen ajatuksiaan. Kutsun omaani näkemisen teologiaksi. Se ei ole ristiriidassa tieteellisen metodin kanssa, mutta uudistaa käsityksemme epistemologiasta, tavalla, joka asettaa myös historiakäsityksemme kokonaan uuteen kontekstiin. Sen myötä myös historiallis-kriittisen metodin riittämättömyys ja puutteet käyvät ilmeisiksi.
Tuon mainitsemani Vartija-lehden haastattelun on muuten tehnyt Helsingin yliopiston testamentin eksegetiikan dosentti, TT Matti Myllykoski, joka kutsuu ajatteluani kiinnostavimmaksi ja merkittävimmäksi, mitä hän on kohdannut. Se on kunnioitettavaa sikäli, että minä en kiistä ylösnousemusta historiallisena faktana. Jeesuksen ylösnousemus on historian fakta. Samaa suvaitsevaisuutta toivoisin myös emeritusprofessori Heikki Räisäseltä esikuntineen sen sijaan, että ensi töikseen kävelevät luokseni ja sanovat: ”Olet outo!”
Kirjoitusvirhe. Po. Uuden testamentin eksegetiikan
On ihan kohtuullista kutsua sellaista henkilöä oudoksi, joka väittää Jeesuksen ylösnousemusta historian faktaksi.
Outo väitteesi vaatii poikkeuksellista näyttöä.
Henrik, olet asian ytimessä. Juuri jotain kokonaan uutta olen halunnut tähän teologian kenttään tuoda. Mutta kuten huomaat, se ei tietenkään ole kaikkien intresseissä. Aika näyttää, halutaanko ajatteluuni ennakkoluulottomasti paneutua. Kuten tuolla toisaalla mainitsin, dosentti Myllykoski ainakin aiheeseen innostuneesti tarttui. Siitä on ollut minulle suuri etu. Sydämellinen kiitos tässä hänelle siitä.
Itse uskon historiallisen Jeesuksen eläneen. Olen ymmärtänyt, että vuoden kuluessa siitä, kun kristinusko julistettiin Rooman valtakunnan uskonnoksi, luovuttiin adoptionaalisesta dokmista. Tästä eteenpäin Jeesus ja Jumala olivat yhtä. Tästä eteenpäin kehittyi myös kirkkolaitos, mikä sementoi tunnustuksin ja dokmatiikan lauselmin valtansa perustuksia, joita ei saanut kyseenalaistaa. Osaltaan tämä oli mahdollista siksi, että kirkkolaitos huomasi ottaa rakkaus sanan käyttöön siten, että kirkko puhui Jumalan rakkauden teosta, missä Jumala oli tullut Ihmisen tasolle pelastamaan Ihmistä. Vielä kun tähän pelastamisen ajatukseen liitettiin sikiämisen mukana siirtyvä perisynti ja sen Ihmiselle aiheuttama rappiotila, oli kirkon vallanhankinnan välineet Ihmisen sielusta luotu. On uskomatonta, että perisyntiä ei haluta ymmärtää toisin, vaikka Vanhassa Testamentissa annetaan asialle toisenkinlainen ymmärtämisen mahdollisuus. Joskus voisi katsoa sitä, miten paljon kirkkomme kaitselmukseen ja palvontamenoihin luottamalla ja uskomalla muistuttaa ateistin maailmankuvaa, missä luotetaan sosiaaliseen organisaatioon ja sattumaan. Rationaalisten yritysten tuomitseminen kirkon taholta, joilla koetetaan lähestyä Jumalaa aina irrationaalisiin haasteisiin saakka, osoittaa kirkolta ylpeyttä, mikä kuuluisi keskiaikaan, mutta mikä tänä päivänä osoittaa ylpeyttä, mihinkä ei ole minkäänlaista perustetta. Kirkon tulisi välittömästi suhtautua Jeesukseen hengellisenä tiennäyttäjänä ja opettajana. Lisäksi kirkon tulisi välittömästi alkaa antamaan Ihmisille sielun hoito-opetusta, mistä olen niin paljon puhunut. Näin professori Heikki Räisäsen työ on vienyt eteenpäin ymmärrystämme. Vielä kun kirkkomme haluaisi tästä jotakin ymmärtää.