Yhteispelillä se sujuu, valisti Liikenneturvan edeltäjä Talja meitä suomalaisia vuonna 1965. Muita historian romukopasta löytyviä liikennevalistussloganeita 1960-luvulta olivat mm. nämä:
- 1960: Aja ohi varovasti, päästä ohi sopuisasti
- 1964: Enemmän tietoa – vähemmän selityksiä
- 1966: Sopu vie eteenpäin
- 1969: Ennakoi tuleva tilanne
- 1970: Turha kiire pois
1960-luvulla Suomi oli liikenteen osalta lintukoto nykytilanteeseen verrattuna. Autoja oli vähän, ne olivat pieniä ja hitaita. Maantiet olivat usein kapeita ja mutkaisia, kuoppaisia hiekkateitä oli paljon. Matkanteosta oli aikaa nauttia.
Matkalla sukulaisiin Tapiolasta Hämeenlinnaan mekin pikkubroidin kanssa puuhasimme Neckar Jagst 770:n takapenkillä vaikka mitä: Luimme, söimme karkkia, lauloimme, kerroimme vitsejä, tappelimme, katselimme lehmiä ja hevosia, kilpailimme keskenämme vastaantulevien autojen väreistä: Toinen sai tarkkailtavakseen valkoiset ja mustat autot, toinen kaikki muun väriset. Voittaja on se, joka näkee ekaksi 10 omanväristään autoa. Ja sitten taas tapeltiin.
Jännin kohta vanhalla Hämeenlinnantiellä oli isossa kurvissa sijaitsevan ladon seinässä ollut jättimäinen teksti: VALMISTAUDU IÄISYYTEESI! Tuo viesti sai meidät aina mietteliäiksi. Vaan erään kerran koko perhe tuossa samassa kohdassa repesi nauramaan. Teksti oli vieläkin paikallaan, mutta siitä puuttui kaksi kirjainta jälkimmäisen sanan alusta. Teksti kuului: VALMISTAUDU ISYYTEESI! Hyvä muistutus sekin, vaikka ei Taljan kampanja ollutkaan.
Turha luulo, lukija: ei meidän tappelemisemme mitään tieraivoa ollut, pelkkää veljesrakkautta vain. Varsinainen tieraivo (road rage) on nykypäivän vitsaus, nähtävillä Helsingissä miltei päivittäin: Jalankulkijat pelkäävät liian lujaa ja liian läheltä ohi huristavia polkupyöriä, polkupyörät kavahtavat autoja. Bussit ja polkupyörät ovat aina silloin tällöin riidoissa keskenään liikennesäännöistä. Kaikki joutuvat pakosta kunnioittamaan ratikoita. Joka arvelee, että liikenteessä raivostuminen on vain viatonta paineenpurkua, saattaapi arvella väärin.
Varmasti jokainen ihminen hermostuu joskus liikenteessä. Mutta eivät suinkaan kaikki kaiken aikaa raivoa. Jotkut kuitenkin: todellinen tieraivoaja saattaa jopa ajaa autolla tahallaan toisen kulkupelin päälle, niin kuin hiljattain (ke 12. elokuuta) kävi Helsingissä Tukholmankadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Siinä kohdassa autoilija ja pyöräilijä joutuvat ajamaan samalla kaistalla, kun pyörätie puuttuu. Kun samaan suuntaan matkalla olleet autoilija ja pyöräilijä pysähdyksen jälkeen lähtivät liikkeelle, miesautoilija kiihdytti pyöräilijän eteen ilmeisesti tahallaan. Auto osui pyörään, jolloin pyöräilijä kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Oliko kyse autoilijan kostosta, kun pyöräilijä oli hetkeä aikaisemmin näyttänyt kiilailevalle röyhkimykselle kansainvälistä käsimerkkiä?
Jos ja kun kyse on toistuvista rattiraivokohtauksista, niin se on silloin ehdottomasti hoidon paikka. Tai kortti pois, auto samoin. Toistuvien raivokohtausten vallassa ihminen ei kykene hillitsemään väkivaltaisia yllykkeitään. Tämä vaiva ei rajoitu vain liikenteeseen, vaan tulee pidäkkeettömästi esiin myös muissa tilanteissa, vaikkapa kotona ja läheisten kanssa. Raivoaja saattaa esimerkiksi toistuvasti paiskoa tavaroita, rikkoa paikkoja ja käyttäytyä väkivaltaisesti toisia ihmisiä kohtaan. Apua voi saada kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, jossa ihminen opettelee olemaan ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti. Lääkkeeksi suositellaan masennuslääkettä, joka lisää onnellisuushormoni serotoniinia.
Näkövammaisena olen oppinut pelkäämään lisääntynyttä liikennettä ja piittaamattomuutta liikennesäännöistä. Välillä tuntuu, että Helsingin keskustassa eletään villin lännen säännöillä. Mutta sekaan on mentävä, ei muukaan auta. Ei auta itku markkinoilla, ei myöskään pelko liikenteessä. Sillä pelosta nousee viha, vihasta raivo, raivosta väkivalta ja väkivallasta seuraa aina kärsimystä. En välittäisi päästä iltapäivälehtien lööppeihin näkövammaisena liikenneraivoajapappina, joka liikenteessä huitoo valkoisella kepillään niin vastaantulevia jalkamiehiä, pyöräilijöitä kuin autojakin. Ja joka lopulta viedään putkaan apinan raivolla ratikan kimppuun hyökkäämisestä.
* * * * * * * *
Hyvät ihmiset sentään: Nyt ollaan elokuun blogikirjoituskuntokoulumaratonin puolivälissä. Kannustajia ja kirittäjiä tarvitaan lisää, jotta kirjoittaja jaksaa loppuun asti. Kiitos tähänastisesta kannustuksesta. Tässä bloggaus 16 / 31.
Ehkä Kirjapaja on julkaissut ko. kirjan siksi, että se sopii kustannusliikkeen linjaan?
Salme. Ajattelin ostaa tämän kirjan. Mitä pahaa se sinun mielestäsi eläkepapille edustaa?
Hyvä pointti. Voihan sitä ostaa vaikka M.A. Nummisen muistelmat vaikkei M.A. Nummisen laulusta tykkäisikään. Henkilö voi olla kiinnostavaa jo pelkästään aikakautensa ikonina. Ja onkin.
Kari. Suosittelen Martti Innasen kirjaa ”Lippa vinossa”. En ole koskaan nauranut niin paljon kuin sitä lukiessani. Toinen samalta kirjailijalta on ”Seikkailu viitakossa”. Valitettavasti vain ovat harvinaisuuksia, joista saattaa joutua maksamaan jopa 100 euroa..
Osmo, ei hätää. Mulla on ne molemmat! Tuttuja ovat niin Joe Smithin seikkailut viitakossa kuin myös se hyvin pitkä ja kuiva englantilainen vitsi, joka päättyy sanoihin: ”Sir, teillä on ilmeisesti vain yksi poika.”
Kiva Kari. ”Olen Tartsan, karvaisten apina-elikoiten kuninkas ja viitakon totellinen herra, sano.” Sitten Tartsan riisui matkapalttoon ja pukeutui karvaisen kansan lannevaatteeseen ja lähti viitakkoon, missä Jane ja karvainen kansansa häntä jo kovasti otottivat. Olet varmaan lukenut myös niistä tarinan ”Mieheni olikin nainen”, mikä sopii hyvin nykyiseen keskusteluun parisuhteista. Ostin äskettäin Fidan kirpparilta ”Lippa vinossa” kirjan 3 eurolla, vaikka mulla jo oli se. En voinut olla ottamatta, kun eivät ymmärtäneet sen hintaa.
Olitkos veli Osmo kuuntelemassa Kirjurinluotolla ”vikkelää neekerijatsia Kouvolan kuninkaspelillä soitettuna”???
Meikä oli.
Veli Kimmo. Pidän valtavasti ”mustasta vikkelästä neekerijazzista”, mutta olin silloin pikkupoikien luona (lapsenlasten kanssa) ihan muualla. Porin jazzit, joilla aikoinaan tuli aika paljonkin istuttua, ovat menneet siihen suuntaan, mistä en tykkää. Perinteistä jazzia kuulee enää lähinnä ilmaiskonserteissa, muu homma on kovin kaupallista ja kassamagneeteiksi otetaan ihan muita kuin jazzmuusikoita. Valitettavasti.
Osmo Kauppinen :”Perinteistä jazzia kuulee enää lähinnä ilmaiskonserteissa, muu homma on kovin kaupallista ja kassamagneeteiksi otetaan ihan muita kuin jazzmuusikoita. Valitettavasti.”
Porista on jäänyt mieleen Antti Sarpila, jonka bändin soittamaa jazzia olemme joskus kuunnelleet Porissakin ja mm. viime vuoden loppupuolella Helsingin musiikkitalossa. Nyt bändillä näyttää mainosten mukaan olevan ”50th anniversary concert” nimellä ”Swing Jubilee!”” Kulttuuritalolla Helsingissä 27.9. ”Jos olis valtaa niin kuin on mieli, niin menisin…” 🙂
Sarpilan Antti on nykyään Suomen paras jazz-muusikko. Hänen isänsä Kari oli aikoinaan perustamassa Porin jazzeja ja soittaa edelleen hienosti. Karin tunnen oikein hyvinkin ja Antin isänsä kautta. Olen saanut monissa yhteyksissä (epävirallisissakin) kuunnella heidän hienoa musisointiaan (myös isä ja poika yhdessä).
Kyllähän se ihmetyttää, että mitä kaikkea nämä Räisäsen tutkimukset ihmisissä liikuttaakaan, kun niiden vuoksi ollaan valmiit niin julmiin tuomioihin ja kiihtyneisiin vastalauseisiin. Jos vaikka olisikin aiheesta eri mieltä, niin mitä sitten? Argumentoikaa asioilla, älkää tuomitko. Kukaan ei ole ansainnut sellaista kohtelua kuin mitä Heikki Räisänen on saanut. Vaikka en kaikessa kenties ajattelekaan samoin kuin hän (kukapa meistä ajattelisi asioista identtisesti jonkun toisen kanssa?), itse en voi kuin syvästi kiittää Heikki Räisästä siitä, että hän on haastanut minut ajattelemaan ja tutkimaan Raamattua vielä enemmän, vielä kiinnostuneempana ja pitämään sitä vielä suuremmassa arvossa. Että kiitos vielä kerran Heikki, jos tämän luet.
No asioillahan tässä argumentoidaankin. Yritin jo siellä teologipäivällä sanoa, että idea vähittäisestä kristologian kehityksestä kohti jumaluutta v.70-100 Markuksesta Johannekseen romahtaa, kun otamme tarkasteluun Paavalin jo 50-luvulla kirjoittamat kirjeet. En ole saanut yhtäkään asiallista vastausta tähän kysymykseen, joka on koko Räisäsen tuotannon heikkous ja ongelma.
Kimmo, kunhan nyt kysyin. Mutta vastausta ei kuulu, sinultakaan. Miksei?
Kimmo Wallentin, toivon myös, että lopetat räyhäämisesi ja kirjoittelet tänne jatkossa siivommin tai pyydän poistamaan tuohtuneet purkauksesi. Jos aiheesta jotakin ymmärrät, luen mielelläni argumenttisi.
Kari Peitsamo, en oikeastaan tarkoittanut juuri sinua. Valitettavasti itsellä ei nyt aika ja kapasiteetti riitä paneutua tuohon sinun kysymykseesi, kun en tiedä mitä teologipäivillä on keskusteltu, millä tavalla Räisänen on kysymykseesi vastannut jne. Noin nopeasti mietittynä tuntuu kuitenkin siltä, että Paavalin toimintakenttä oli pragmaattinen eikä joku suuri teologinen mietintämyssykkä, missä on muodostettu dogmia. Itse asiassa tämä on asia, josta olen Heikki Räisäsenkin kanssa keskustellut. Kirjoittajalla on ehkä ollut hiukan käytännöllisemmät asiat mielessä kuin meillä, jotka pari tuhatta vuotta myöhemmin teemme teologiaa hänen kirjoitustensa pohjalta. Ts. Minusta vähittäinen kehitys on uskottavampi kuin yhtäkkinen. Ainakin kirjoituksissa. Toki teologisena ”juttuna” sen voidaan ajatella olleen jo ennen kirjoituksia, mutta siihen taas ei voi kirjoitusten perusteella ottaa kantaa. Kirjoitan tämän tiedostaen vajavaisen ymmärrykseni näistä. Moni eksegeetti varmasti voisi käydä tuohon keskusteluun kanssasi syvemmin.
Pekka Sahimaa, jos sinä tuomitset, niin se olet juuri sinä, joka tuomitsee. Jos haluat olla tuomitsematta, ja jättää Tuomon Jumalalle, voit ilmaista itseäsi näin: Tuomio on Jumalan, ei minun. Kommentistasi syntyy vaikutelma, että jonkin verran on ennakkoluuloa myös käsitettä ”liberaaliteologit” kohtaan. Minusta ei kannata leimata mitään ryhmää jollain leimalla, joka sisältää vain omia pelkoja ja ennakkoluuloja itsensä kanssa toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Se ei rakenna mitään.
Tuomonkin voi jättää Jumalalle, mutta myös tuomion 😀
Helena, kiitos kommentistasi. Juuri tuosta, mitä kuvasit on kysymys. Ja se onkin iso kysymys. Vaikka Paavalin ”kirjeet” sisältävät paljon käytännön ohjeita seurakunnille, laiton sanan kirjeet tarkoituksella lainausmerkkeihin, sillä esim. Heprealaiskirje on kypsä ja loppuun asti pohdittu teologinen tutkielma eikä mikään kirje, sanan perinteisessä merkityksessä. Paavalin kirjoitusten ydin on muutenkin ideassa kosmisesta Kristuksesta, joka on aikojen alusta lähtien ollut Jumalan luona. Nasaretilaisesta hän ei puhu halaistua sanaa yksinkertaisesti siksi, ettei häntä vielä ole. Se on Paavalin kristologiaa. Joten näissä riittää pohdittavaa. Ehkäpä siihen tulee joskus vielä teologipäivilläkin tilaisuus.
Ylläpidolle:
Aikooko ylläpito sallia näitä Sahimaan henkilöön käyviä valehtelu-syytöksiä?
Sallitaanko niitä muillekin?
Savela:
Äläpä suhteellista.
Jos joku valehtelee, niin hän valehtelee. Eih’mn se muuksi muutu. Eikä sen toteaminen ole syytös, vaan tosiasia.
Kari. Nyt mää kyll vallan kauhiast ihmettelen. En mää löytäny yhtään Kimmo Wallentinin kommenttia tästä ketjusta. Kimmo on minusta ihan asiallinen kaveri. Itse en pitäisi mhäntä ateistina tai agnostikkonakaan, vaan pikemminkin ”etsijänä.” Ihan symppis kaveri.
Kari Peitsamo:
Paavalin kirjoitusten ydin on muutenkin ideassa kosmisesta Kristuksesta, joka on aikojen alusta lähtien ollut Jumalan luona. Nasaretilaisesta hän ei puhu halaistua sanaa yksinkertaisesti siksi, ettei häntä vielä ole.
Kari, olen ihmetellyt tätä aikaisemminkin. Oman ymmärrykseni mukaan
Gal.4:4, Fil.2:7-8, 1.Tim.2:5 ja 1.Kor.11:23-25 puhuvat Jeesuksesta jonka täytyi olla lihaa ja verta oleva ihminen – ei pelkkä ”kosminen Kristus”.
Lisäksi en edelleenkään ymmärrä, että miksi ei ole mahdollista, että Paavali yksinkertaisesti katsoi kirjeidensä lukijoiden tietävän Nasaretilaisen maanpäällisestä vaelluksesta kaiken mahdollisen, suullisena perimätietona, jolloin noiden asioiden toistaminen kirjeissä olisi ollut turhaa.
Osmo, ylläpito poisti Kimmon Wallentinin pahimmat purkaukset. Ja hyvä niin, ihan hänen itsensä kannalta. Voitto, noinhan Paavalin tietämättömyyttä Nasatetilaisesta on perinteisesti puolusteltu. Argumentti on kuitenkin tieteellisesti täysin kestämätön. Mutta se ei ole suurin ongelma. Esim. evankeliumit ovat Markuksesta lähtien ilmiselvästi fiktiota. Esim. kuka kirjasi muistiin Jeesuksen pohdinnat Getsemanessa? Näistä voi väitellä maailman tappiin. Se on turhaa. Sillä Räisänen & co eivät ikinä myönnä mitään, tietenkään. Suuri eksegetiikan käänne antaa siis vielä odottaa, ehkä kauankin. Mutta sitten kun pato murtuu, on muutos hyvin nopea. Siihen asti joudumme sietämään puolitotuuksia, ja tutkimus jumittaa.
Kari Peitsamo. Kuka kuvaili ja kirjoitti 1Moss. kirjojen sisällön ja samaa varmaan voidaan sano monien vanhatestamenttien kirjoista. Täällä sanoi joku olevansa maallikko, minä puolestani edustan lisäksi vain kansakoulua käyneitä. Luulen silti että on monia joille Raamatun ilmoitukset ovat elävää todellisuutta ja tosia. Tälläisissä maalikoissa on uskovia joiden elämän todellisuus ja elämässä selviämiseen kuuluu usko että Raamattu on joka sanallaan Jumalan ilmoittamaa. Eikä meidän tarvitse paljon pohtia Raamatun todellisuutta koska se on meille elävää todellisuutta elettyä kokemusta. Kun usko alkaa horjua ja Sana hämärtyä saamme rohkaisua Raamatun lupauksista siitä että sana on minunkin kohdalla totta. Olen saanut kasteessa, minä syntinen, Kristuksen täytetyn työn, siihen katsomalla voin uskoa että olen saanut syntini ja heikkouteni anteeksi ja jaksan taas kilvoitella arkisen työn keskellä. Me maailman silmissä hullut ja typerät uskomme kerran pääsevämme kirkkauteen, eikä se ole kenenkää yksinoikeus vaan kakki jotka tahtovat uskoa Jumalan Sanat ja lupaukset
Eero Polsa. Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Raamattu on kokonaan totta. Mutta historiallis-kriittisellä metodilla tutkittuna se ei ole totta. Outoa, eikö vain? Mutta totta.
Kari Peitsamo:
Voitto, noinhan Paavalin tietämättömyyttä Nasatetilaisesta on perinteisesti puolusteltu. Argumentti on kuitenkin tieteellisesti täysin kestämätön.
Kari, voisitko mahdollisesti selittää diletantille kaduntallaajalle muutamalla sanalla että mikä tekee kyseisestä argumentista kestämättömän?
Siitä ei ole minkäänlaisia todisteita.
Peitsamo: ”Osmo, ylläpito poisti Kimmon Wallentinin pahimmat purkaukset.”
Ai poisti vai. Kas kun en ole huomannutkaan. Mitä se on mahtanut poistaa?
Ihmiset ovat huomionkipeää sakkia noin ylipäänsä. Erityisen huomionkipeitä ovat entiset julkkikset, kuten esiintyvät taiteilijat, joiden suosio alkaa jo huolestuttavasti hiipua. Eikä se mikään ihme ole, kun suosionsa kukkuloilla on saanut nauttia huomion hunajaa enemmän kuin kansalaiset keskimäärin. Tottuuhan siihen ja voihan kai siihenkin addiktoitua.
Kun huomionjano yltyy, eikä politiikassakaan pärjätä, viimeinen, mutta varma keino huomion herättämiseksi on alkaa uskovaiseksi. Eikä siinä mitään pahaa ole. Hymyilyttää vain se besserwisserismi, jonka voi saavuttaa vuoden tai parin yliopisto-opinnoilla ja joiden antamalla kompetenssilla haastetaan kansainvälisesti tunnettuja ja tunnustettuja, kymmenien vuosien akateemisen tutkimuksen parissa menestyksellisen elämäntyönsä tehneitä tiedemiehiä.
Peitsamo kirjoittaa ”totuuksia” sellaisella varmuudella, jonka vain täydellinen huomionkipeys voi aikaansaada.
Hyvä kommentti Kimmolta.
Ei minulla Kari Peitsamon tyyliä vastaan mitään ole. Päinvastoin.
Hassua vaan, että kirkko on mennyt arkkipiispan johdolla mukaan tähän hulabaloohon, ja Vartija-lehti.
Mitäs sitten, jos/kun henkilö joka ensin on ei-mitään, sitten kommunisti, sitten kristitty, on huomenna buddhalainen ja ylihuomenna kuka ties mitä…
Ketä varten sitten koko historiallis-kriittinen tutkimuksen haara on. Mitä ihmeen tutkimista on asiassa jota ei ole edes olemassa, no tietysti Raamattu puhuu jotain niistä. Sekin olisi hyvä selvittää mitä muita nolla tutkimuksia on olemassa kuin Raamatun tutkimus. Minusta on 1Mooss.11:5 hyvä kuva meistä ihmisistä kun Jumala astuu alas katselemaan mitähän ne ihmiset meinaa. Me täällä kuvitellan olevamme jotain, mutta Jumalan pitää astua alas on kuva meidän mitättömyydestä ja mielettömyydestä suhteessa Jumalaan
Mitä kylvää, sitä niittää. Niin Räisänenkin.
”Heikki Räisänen on tehnyt merkittävän ja värikkään uran professorina ja kansainvälisesti arvostettuna raamatuntutkijana.”
Heikki Räisänen on kuitenkin opettanut uskosta ja Raamatun tunnustuksesta luopumista.
”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon?”/ Luuk. 9:25
No ei kyllä ole.
Ai ei vai? Seuraavassa Räisäsen ja hänen edustamansa nk. historiallis-kriittisen koulukunnan hedelmää;
”Historiallis-kriittisen kauden teologinen ohjelma oli voimakas. Kirkoille tarjoiltiin myyteistä riisuttua teologiaa. Historiallis-kriittisen paradigman tuottama teologia on lähes täydellisesti luterilaisen teologian vastakohta. Koska ihminen ei ole langennut, käsitys synnistä hylätään ja sen tilalle tulee yleishumanistinen kasvatusihanne. Jumala voidaan tämän käsityksen mukaan löytää päätelmien avulla. Jumalan ja maailman välillä ei historiallis-kriittisen teologian mukaan ole minkäänlaista konfliktia. Jumala tai jumaluus on uskonnonfilosofisen pohdinnan kohde. Olentona hän ei ole pyhä ja oikeudenmukainen tuomari, vaan korkeintaan ihmisen keskustelukumppani ja matkatoveri. Tosin tästä ei seuraa yhtä erityistä jumalakäsitystä, vaan monia erilaisia jumalakuvia.
Jeesusta ei pidetä koko maailman Vapahtajana. Hän ei ole Jumalan valtakunnan Messias, joka yksin olisi tie ikuiseen elämään. Kristuksen kuolema puolestaan tulkitaan pelkäksi marttyyrikuolemaksi. Sovituksen jumalakuvaa pidetään raakalaismaisena. Muita uskontoja pidetään aivan yhtä hyvinä teinä Jumala-kysymyksen pohdintaan. Olennaisena pidetään sitä, miten ihminen elää uskonsa todeksi. Kirkon usko ja jumalakäsitys ovat historiallis-kriittisen kauden teologian mukaan kaikkineen virheellisiä. Jeesus ei ole Jumalan Poika eikä kolminaisuuden toinen persoona. Kysymys Pyhästä Hengestä sivuutetaan primitiivisenä henkiuskona.”
Edes Hitlerin ”Kaitselmus-jumala” ei olisi selvemmin osannut sanoutua irti kristinuskosta.
Harri Ahdesmäki kirjoitti lainauksen:
”Historiallis-kriittisen kauden teologinen…toinen persoona. Kysymys Pyhästä Hengestä sivuutetaan primitiivisenä henkiuskona.”
Mistä lainaus on otettu, tai siis kuka on sen alkuperäinen kirjoittaja? Entä allekirjoittaako Heikki Räisänen lainauksessa esitetyt väitteet?
Tavattuani kahteen kertaan tuon poleemisen lainauksesi jossa ei lähdeviitettä ole, en siltikään löydä siitä tietoa siitä, missä ja miten Heikki Räisänen olisi opettanut ”uskosta ja Raamatun tunnustuksesta luopumista”, kuten edellä kirjoitat. On päivänselvää, että kyseessä on oma tulkintasi, joka ei perustu faktoihin. Näin se toimii, kun halutaan mustamaalata ihmisiä. Ala-arvoista.
Tutkijoiden ero on siinä, että toiset näkevät Paavalin kirjeissä vankkaa yhtenäisyyttä, toiset pitävät niitä ristiriitaisina ja käytännön selostuksina. Yhtenäisyyden puolustajat näkevät, että Paavali juuri yritti saada hyvin erilaisen väen kokoon ylösnousseessa Kristuksessa, että se oli Paavalin aivan välttämätön ensimmäinen viesti mistä muu lähti. Juutalaisten kuulijoiden esim. oli vaikea tajuta, että tässä oli tällainen radikaali pyhyyden alueen, temppelin, siirtymä, koska Jerusalemin temppeli oli Paavalin aikaan vielä pystyssä.
Yhtenäisyyden puoltajat myös katsovat, että se että Paavali toimi kolmen eri kulttuurin – juutalaisen, kreikkalaisen ja roomalaisen – jännitteessä, risteävässä kohdassa, ei hajottanut hänen näkemystään vaan juurikin synnytti sen.
Tismalleen. Tarkoitan siis tuota viimeistä lausetta. Ja kuinka paljon koko Paavalin Kristus oli vain näiden ideoiden henkilöitymä, on paljon vakavamman ja syvemmän pohdinnan paikka kuin mitä tutkimus tähän mennessä on ollut valmis kohtaamaan.
Sillä jos pidämme Paavalia Kristuksen ilmoittajana, mitä hän ensimmäisenä asiallisesti ottaen on, Paavalia myöhemmin kirjoitetut evankeliumit eivät enää näyttäydy meille toinen toistaan oudompina, valheelisimpina tai liioitelluimpina, vaan jokainen lajissaan johdonmukaisena ja totena versiona ylösnousseesta Kristuksesta ja inkarnoituneesta Logoksesta.
Tutkimus on sellainen skene, ettei sen keinoin näistä taida selpää tulla. Mitä voi tehdä, on asettaa toisia ja toivon mukaan kelvon argumentteja. Fanitetaan kuitenkin Paavalia!
Toki tutkimus etenee mahdollisuuksilla ja oletuksilla, koska eksakteja faktoja ei ole. Mutta koska evankeliumit on kirjoitettu vuosikymmeniä Paavalin ensimmäisten kirjeiden jälkeen, emme saisi sivuuttaa tuota tosiasiaa, semminkin kun Paavalin Kristus on täysin eri kuin Markuksen Jeesus. Jos emme tähän pysähdy ja tätä huolella tutki, putoaa evankeliumien analyysilta pohja. Siitä tulee pelkkää tuuleen huutelua.
Täysin samaa mieltä Paavalista.
Jumala on Pyhä ja Hänen Sanansa on Pyhä. Vain se ihminen on kelvollinen saarnaamaan ja tutkimaan Sanaa, joka on ensin antanut Sanan tutkia itsensä ja elää Jeesusta, Sanaa seuraten valkeudessa ja sen kuuliaisuudessa.
Jos ihminen omalla järjellään tutkii Sanaa, hän ei sitä ymmärrä oikein, sillä vain Pyhä Henki avaa Sanan. Olemme vastuulliset Jumalalle, kuinka Hänen Sanaansa käsittelemme. (Joh.12:46-48).
Juuri näin. Kaikki inhimilliset metodit ja analyysit raukeavat lopulta omaan mahdottomuuteensa. Näin Raamatun tutkimuksenkin historia on vain sarja ihmisen erehdyksiä, joita kirkolle tyrkyttämällä tehdään vain vahinkoa niin kirkolle kuin tieteellekin. Tiede on kuitenkin syntiin ja sokeuteen langenneen ihmisen ainoa inhimillinen apukeino orientaatioon tässä materiaalisessa maailmassa, ja sikäli ihmiselle tärkeä, välttämätön ja arvokas.
Summa summarum. Ehkäpä voisimme varovasti jutun sisältöä sivuten käyttää lopuksi vertausta vanhenevasta teologista, joka keksi polkupyörän. Vuosikymmenten ajan hän on nyt väen väkisin halunnut päästä sillä sisään kirkkoon ajelemaan. Mutta se ei käy, hänelle vastataan. Sillä ei ole kirkossa mitään käyttöä. Miksi ihmeessä ei? hän kysyy. Hän ei yksinkertaisesti voi käsittää.
Jep, ja tämä on liberaaliteologien ongelma: huomattava osa uskosta jää käsittämättä.. Räisänen on hyvä, erinomainen tiedemies, mutta kristinuskon kanssa Räisäsen edustamalla teologialla, tai siis eksegetiikalla, ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään tekemistä.
Jotenkin paradoksaalista, että Heikki Räisänen on edelleen kirkon pappi, samanaikaisesti erotetaan toisia, jotka ovat nähdäkseni suhtautuneet pappisvalaan huomattavasti vakavammin.
En pidä kovinkaan suuressa arvossa tiedemiestä, joka sulkee silmänsä ilmiselviltä faktoilta ja tietoisesti sivuuttaa ne. Räisäsen metodi ei kestä tulla viedyksi loppuun asti. Sen mukaan Jeesusta ei ole. Siksi piti pysähtyä puolitotuuteen ja veistellä siitä niitä näitä.
Silloin kun vuosia sitten olin korkeintaan agnostikko, luin Räisäsen populaareja tekstejä suurella innolla. Nautin lukea, kun Heikki osoitti kaiken sellaisen, mikä olisi pitänyt vastaanottaa uskolla, (jota minulla ei ollut, ja mihin järki yksinään ei riittänyt), paikkansapitämättömäksi.
Toisaalta tulisi muistaa kirkollinen tilanne 1970-luvun alussa, jolloin Räsänen aloitti tiedemiesuransa. Vaikuttiko se jonkin verran siihen poleemiseen sävyyn, mikä Räisäsen teksteille sittemmin oli ominaista?
Olen vakuuttunut siitä ,että historialinen Jeesus on elänyt. Spekuloin mielelläni mahdollisen psykologisen selityksen ympärillä siitä mitä mahdollisesti maallisessa mielessä oikeastaan tapahtui.
Jeesuksen persoona oli varmastikin arvoitus hänen ympäristölleen. Hänhän avoimesti samaistui taivaallisen isänsä kanssa ja julisti profeettojen tapaan sekä katumusta että anteeksiantoa .
Arvoituksellisuus panee etsimään selitystä. Opetuslapset ja aivan varmasti mukana olevat naiset ,eivät voineet unohtaa häntä tai antaa hänen kuolla. He taistelivat katastrofista suruaan vastaan.
Kolektiivisessa surutyössä he alkoivat kutoa kertomusten verkkoa omista kokemuksistaan ja kuulemisistaan ja siten pitivät Jeesusta hengissä. Hänen henkensä eli sananmukaisesti heidän keskellään stimuloivana elämän lähteenä.
Syntyi välttämätön myyttinen kokoelma episodeja ja lausahduksista,joissa Jeesus jatkoi elämistä ja joita sitten kerrottiin eteenpäin. Näin Jeesus oli ylösnoussut kuolleista ja opetuslapsilla oli elämäntehtävä todistaa siitä.
On muistettava, että ainakin Galileassa Jeesus oli epävirallisesti julkinen henkilö. Pääsiäisen jälkeen opetuslapsilta tultiin joukoin tiedustelemaan Jerusalemin tapahtumista. Galilealaisille oli kerrottava jotakin joka oli sopusoinnussa Jeesuksen geniuksen (hengen) kanssa, jotakin mistä kuulija tunnistivat hänet ennestään. Näin kertomukset saivat kanoonisen muodon.
Kristinusko auttoi ylläpitämään ja vahvistamaan galilealaisten uhmaa valtaeliittiä kohtaan. Kertomukset ja niihin tai niiden maailmaan samaistumiset antoivat tarvittavan ylärakenten heidän vastarinnalleen. Ja kertomus elää ja jatkuu elämää antavana elämän raamina ja sisältönä meidän päiviimme saakka.
Vanha, kulunut Bultmann läppä. Ei innosta enää oikein liberaalejakaan. Mutta tällä mennään, kunnes toisin määrätään.
Joo, kulunutta, tylsää, naivia – ei ole innostanut edes liberaaleja vuosiin.
Kari. Olin Porin Suomi-Areenalla kuuntelemassa keskusteluanne. Oli hieno elämys. Kiitos siitä. Yleisö tuntui yleensä olevan samaa mieltä.
Evankelistat kuitenkin odottivat Jeesuksen pikaista palaamista, kun taas Paavali katsoi ajattomuuteen, missä jokainen Kristuksen kanssa kuoleva elää iäti. Välillä näyttää siltä, että kirkkomme uskon ja tunnustuksen kohde on Paavalin teologia. Paavalin teologia on ansiokasta, mutta en ymmärrä miksei Hän puhu Jeesuksesta opettajana ja henkisenä tiennäyttäjänä. Jeesus ei puhunut palvelijantehtävästään, saatikka kuolemansa tai uhrautumisensa välitystehtävästään. Markuksen lausuma, mikä käsittelee palvelijan vapaaehtoista kärsimystä ja kuolemaa, on jonkin lähteen mukaan lainattu Jesajasta, missä käsitellään Jahven palvelijan vapaaehtoista kärsimistä ja kuolemaa. Paavali itse vetoaa Vanhaan Testamenttiin yhtenä lähtökohtanaan, mutta on kai luvallista katsoa, voisiko opilla uskon kautta vanhurskauttamiseen olla myös Hellenististä vaikutusta. Sitä ei varmaan tarvitse pohtia, etteikö Hänen uskoon tulollaan, Par Excellence, olisi ollut vaikutusta Hänen teologiansa syntyyn. Paavalin teologia edellyttää ensi sijassa asioiden henkistä todeksi hyväksymistä. Kun tästä tultiin järjestäytyneeseen kirkkolaitokseen, voi kysyä, onko todella niin, että oikea oppi ja usko ovat samaa merkitseviä asioita. Sitten on niin, että kirkon julistuksen ja opetuksen on seurattava tunnustusta. Mutta onko kirkon oppi viimekädessä usko.
Vanha Bultmann läppä. Se ei mene enää läpi. Sitäpaitsi tieteellisesti niin hataraa, että kohta olisi jo pakko keksiä jotain uutta. Mitä? Annan vinkin. Kokeilkaa seuraavaksi totuutta.