27.8.2015 MIKA WALTARIN SUHTEESTA KRISTINUSKOON

Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 36 vuotta. Viimeistä edellisenä elinvuotenaan 1978 Waltari kertoi: ”Uskonto, nimenomaan kristinusko, on nuoruudesta alkaen ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys. Rauhaa se ei ole minulle antanut kuin joinakin lyhyinä elämäni vaiheina.”

Mahtoivatko nuo rauhan hetket olla niitä mystisiä kokemuksia, joita hänellä silloin tällöin oli ja jollaisia hän kuvasi näin: ” Tätä voi sanoa eräänlaiseksi tietoisuuden laajenemiseksi, että siis jonkinlaisena selittämättömänä, käsittämättömänä tuokiona tajuaisi jotakin, jotakin Jumalan olemuksesta. Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtui oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman… saavuttamattoman … ainoan mitä voi sanoa täydelliseksi … tulosta jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, että ei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä…”

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1958 Mika Waltari mainitsi juhlakirjan haastattelussa, että hänellä oli kaksi vaikeaa sukurasitetta. Toinen oli periodialkoholismi ja toinen teologia. Waltarin tuotannossa esiintyvällä uskonnollis-teologisella tematiikalla oli tausta kirjailijan omassa historiassa. Suhde tematiikkaan oli hyvin henkilökohtainen. Kyse oli sellaisesta perinnöstä, johon sisältyi jotain raskasta ja vaikeaa. Teologia ei ollut vain sukuperintöä, se oli sukurasite.

Mika Waltari tahtoi kritiikistään huolimatta kuulua kirkkoon. Hän oli sitä mieltä, että kaikki suuret kirkkokunnat sisältävät sellaisia arvoja, jotka jatkuvasti uudelleen tulkittuina ja muutokseen johtavina voivat rikastuttaa ihmiselämää ja koko yhteiskunnan kehitystä. Hän kuitenkin korosti, ettei pelastus riipu hänen mielestään kirkkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Sen sijaan kirkkoon kuuluminen on hänestä siksi hyvä, ettei ihmisen tarvitsi kokea itseään yksinäiseksi. Parhaimmillaan kirkko voi muodosta henkisien siteen, joka yhdistää meitä toinen toisiimme.

Huolimatta sympatioistaan katolista kirkkoa kohtaan Waltari kuitenkin pysyi loppuun asti luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta…:

”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.

Itse asiassa minuun teki erittäin vapauttavan vaikutuksen, kun jokin aika sitten luin sanoista ”tehkää parannus”, joka on raamatullisen Uuden Testamentin käsityksen perustavia lauseita. Se on minulle ollut aina vastenmielinen, koska tuntien ja tietäen itseni – sanokaamme oman viheliäisyyteni tässä kuoleman ruumiissa – en koskaan pysty mihinkään todelliseen parannukseen. Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.

Ihmisen mielestäni pitäisi koko elämänsä ajan jatkuvasti kehittyä, muuttua, olla valmis omaksumaan myös uusia mielipiteitä. Koko elämä on oppiaikaa, se on portaiden nousemista, ja nämä portaat ovat loputtomat, ei niissä ole mitään pääteaskelmaa ennen kuin kuolemassa.”

Kirjailijan ystävän Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Blogisti  tutustui papinkoulussa Waltarin runoon Kristus-pää (1927). Runo teki nuoreen opiskelijaan vaikutuksen. Nyt, kun blogistin toinen käsi ja toinen jalka ovat jo miltei haudassa, on tunnustettava, että kyllä nuo samat tunnot purevat vieläkin:

Minä tiedän, että vielä monta kertaa

tulevat tuskalliset yöt.

Minä tiedän, että vielä monta kertaa

tulen luoksesi haavaisin jaloin.

Mutta enää en pelkää.

Sinä iltana sain tuntea,

että sinä olet rakkaus,

se rakkaus,

jota ei voi ymmärtää, eikä sanoin lausua,

jonka voi vain aavistaa.

Kysymyksiä lukijoille: Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa?

Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta  pidät eniten?

Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan?

* * * * * * * *

Teksti 28 / 31.