Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 36 vuotta. Viimeistä edellisenä elinvuotenaan 1978 Waltari kertoi: ”Uskonto, nimenomaan kristinusko, on nuoruudesta alkaen ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys. Rauhaa se ei ole minulle antanut kuin joinakin lyhyinä elämäni vaiheina.”
Mahtoivatko nuo rauhan hetket olla niitä mystisiä kokemuksia, joita hänellä silloin tällöin oli ja jollaisia hän kuvasi näin: ” Tätä voi sanoa eräänlaiseksi tietoisuuden laajenemiseksi, että siis jonkinlaisena selittämättömänä, käsittämättömänä tuokiona tajuaisi jotakin, jotakin Jumalan olemuksesta. Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtui oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman… saavuttamattoman … ainoan mitä voi sanoa täydelliseksi … tulosta jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, että ei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä…”
Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1958 Mika Waltari mainitsi juhlakirjan haastattelussa, että hänellä oli kaksi vaikeaa sukurasitetta. Toinen oli periodialkoholismi ja toinen teologia. Waltarin tuotannossa esiintyvällä uskonnollis-teologisella tematiikalla oli tausta kirjailijan omassa historiassa. Suhde tematiikkaan oli hyvin henkilökohtainen. Kyse oli sellaisesta perinnöstä, johon sisältyi jotain raskasta ja vaikeaa. Teologia ei ollut vain sukuperintöä, se oli sukurasite.
Mika Waltari tahtoi kritiikistään huolimatta kuulua kirkkoon. Hän oli sitä mieltä, että kaikki suuret kirkkokunnat sisältävät sellaisia arvoja, jotka jatkuvasti uudelleen tulkittuina ja muutokseen johtavina voivat rikastuttaa ihmiselämää ja koko yhteiskunnan kehitystä. Hän kuitenkin korosti, ettei pelastus riipu hänen mielestään kirkkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Sen sijaan kirkkoon kuuluminen on hänestä siksi hyvä, ettei ihmisen tarvitsi kokea itseään yksinäiseksi. Parhaimmillaan kirkko voi muodosta henkisien siteen, joka yhdistää meitä toinen toisiimme.
Huolimatta sympatioistaan katolista kirkkoa kohtaan Waltari kuitenkin pysyi loppuun asti luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta…:
”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.
Itse asiassa minuun teki erittäin vapauttavan vaikutuksen, kun jokin aika sitten luin sanoista ”tehkää parannus”, joka on raamatullisen Uuden Testamentin käsityksen perustavia lauseita. Se on minulle ollut aina vastenmielinen, koska tuntien ja tietäen itseni – sanokaamme oman viheliäisyyteni tässä kuoleman ruumiissa – en koskaan pysty mihinkään todelliseen parannukseen. Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.
Ihmisen mielestäni pitäisi koko elämänsä ajan jatkuvasti kehittyä, muuttua, olla valmis omaksumaan myös uusia mielipiteitä. Koko elämä on oppiaikaa, se on portaiden nousemista, ja nämä portaat ovat loputtomat, ei niissä ole mitään pääteaskelmaa ennen kuin kuolemassa.”
Kirjailijan ystävän Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.
Blogisti tutustui papinkoulussa Waltarin runoon Kristus-pää (1927). Runo teki nuoreen opiskelijaan vaikutuksen. Nyt, kun blogistin toinen käsi ja toinen jalka ovat jo miltei haudassa, on tunnustettava, että kyllä nuo samat tunnot purevat vieläkin:
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulevat tuskalliset yöt.
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulen luoksesi haavaisin jaloin.
Mutta enää en pelkää.
Sinä iltana sain tuntea,
että sinä olet rakkaus,
se rakkaus,
jota ei voi ymmärtää, eikä sanoin lausua,
jonka voi vain aavistaa.
Kysymyksiä lukijoille: Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa?
Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta pidät eniten?
Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan?
* * * * * * * *
Teksti 28 / 31.
Kirkon valheellista moniäänisyyttä kuultiin jo Oulusta, kun Pohjolalta otettiin pappisoikeudet pois.
Tyhjiä kannanottoja ja todellisuus on muuta.
Jos kirkon olisi tarkoitettu toimivan siten, että kuka tahansa saa alkaa perustamaan omia hiippakuntiaan ja tehtailemaan sinne pappeja, saattaisipa hyvin olla että perustaisin Vihervaaran hiippakunnan ja ryhtyisin sen piispaksi. Ja voitte vaan arvailla, siunattaisiinko siinä hiippakunnassa homopareja.
Kyllä, tehdään evankelis-luterilaisesta kirkosta sellainen katto-organisaatio, jonka alle voi vapaasti perustaa uusia hiippakuntia ja valita piispoja mielensä mukaan. Näinhän muutkin kirkkokunnat toimivat, eiköstä vaan?
Voithan tehdä sen jo nyt, Jusu. Jos haluat siitä uskonnollisen yhdyskunnan, niin tarvitset 20 kannattajaa. Rekisteräidyn yhdistyksen perustamiseen riittää kolme.
Juha, tottahan toki, mutta mä nimenomaan en halua perustaa uutta uskonnollista yhdyskuntaa.
Kun mä haluan perustaa evankelis-luterilaisen kirkon sisälle siitä erillisen oman sähellyshiippakunnan ja mä haluan, että nämä mun hiippakunnan papit ovat kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirassa olevia pappeja.
Eikös tässä nimenomaan ollut pointti se, että aina kun on nenä solmussa jostain asiasta, kirkon sisälle voi perustaa oman skismaattisen hiippakunnan, joka voi sitten monistaa omia oikeita pappeja.
Ja sitten jos ev-lut. kirkko jotekin puuttuisi tähän mun hiippakuntaan esimerkiksi potkimalla pois siihen kuuluvat papit, aloittaisin suuren poraamisen siitä, että eikö kuka tahansa saakaan perustella mitä hyvänsä hiippakuntia kirkon sisälle aina kun siltä tuntuu.
Perusta vaan Jusu. Voin jopa tulla mukaan.
Näinhän se on Jusu.
Minkä evl kirkon seurakunnan pappi se Pohjola olikaan?
Oikeaa moniäänisyyttä olisi todella, jos kirkko-organisaatio olisi vain kattojärjestö,. Tämä yhdistävä kattojärjestö hoitaisi infran, puitteet, kommunikointiverkoston, ja siihen kuuluvatt, esimerkiksi nykyistä lukuisammat hiippakunnat voisivat itsenäisesti suunnitella ja toteuttaa tulkintansa, opetuksensa, ja toimitustensa yksityiskohdat.
Pakko-yhdenmukaistaminen ja homogenisoiminen (?!) ei ole inhimillistä, eikä kuvaa sitä, että maailma on moniääninen, ja ihmiset moniäänisiä, ja että ”kreikkalaiselle tulee olla kreikkalainen ja juutalaiselle juutalainen”.
Yksi ainoa sallittu opintulkinta, virkakäsitys jne, koko yhteen muottiin puristamisen pakko ei sovi ihmiselle. Se on jo perusajatukseltaan yhtä järjetön kuin duuman tuore ehdotus standardisoida kenkien korot, ja kieltää standardista poikkeavat.
Ykseyden riittävä ehto, ja todellinen maailman kaikkia kristittyjä yhdistävä vaatinmushan on se että tunnustaa jeesuksen kristuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen.
Mielestäni kirkkomme piispat eivät ole onnistuneet kovin hyvin viime vuosina kirkollisen ykseyden vaalimisessa. On tuntunut siltä, että tärkeintä on toimia ”hovikelpoisena” median ja kansan suuren äänen edessä. Tämä on näkänyt mm. paikoittaisena jyrkkänä asennoitumisena kirkkomme perinteisiin herätysliikkeisiin.
Katolinen kirkko ei ehkä pysyisi koossa ilman sallivaa asennetta, mutta ihailen sitä, että Vatikaanin alaisuudessa on kirkkoja, jotka noudattavat jopa eri jumalanpalvelusjärjestystä (esim. ns. itäiset riitukset). Suomen luterilaisen kirkon sisäinen ekumenia on henkitoreissaan.
”Kirkon valheellista moniäänisyyttä”.
Toisessa kommenttiketjussa joku oli sitä mieltä, että vanhauskoisilla pitäisi olla ”toiminnanvapaus”.
Kirkko on erittäin moniääninen. Välillä turhankin, suuntaan jos toiseen, mutta se on minun nähdäkseni parempi kuin ahdas pakottaminen. Jos katsoo asiaa etäämmältä, tai yrittää, niin kirkossa on erittäin laaja toiminnanvapaus. Opillisista näkemyksistä ei oikein millään päädy niinsanotusti pihalle, oli sitten vaikkapa sitä mieltä että kaikki pääsevät taivaaseen tai sitten että juuri kukaan ei pääse ellei kuulu johonkin tiettyyn hengellissosiologiseen ryhmään. Voi sanoa myös ettei taivasta ole. Voi olla sitä mieltä, että Jeesus ei syntynyt neitseestä ja makaa joukkohaudassa, tai sitten sitä mieltä että Maria pysyi ikuisesti neitsyenä vaikka synnyttikin useita lapsia. Tämä on kieltämättä vähän sekavaa. Mutta uskoisin että se on parempi vaihtoehto kuin inkvisitio.
Kohtuullisen harva kristitty ajattelee, että roomalais- tai kreikkalaiskatoliset eivät olisi ”oikeita” kristittyjä, tai että Valamossa ei taivas olisi avoinna. En tunne ketään joka olisi sitä mieltä, että LHPK:n väki olisi helvettiin menossa. Sen sijaan tunnen ihmisiä, joiden mielestä Ev.lut. kirkkoa johdetaan justiinsa sinne suuntaan. Tämäkään ei ole johtanut kurinpidollisiin toimenpiteisiin suhteessa pappisvirkaan. Kirkon jäsenyydestä nyt ei noin muodollisesti edes voi erottaa ketään (ellei sitten liity toiseen uskontokuntaan, koska kaksoisjäsenyys on mahdotonta).
Mutta en jotenkaan jaksa uskoa, että jos vaikkapa paljon parjattu ja vaaralliseksikin mainittu Heikki Räisänen perustaisi hiippakunnan kavereidensa kanssa ja tulisi valituksi sen piispaksi, niin hän saisi jatkaa ev.lut. kirkon pappisvirassa. Lähtö tulisi.
Kyse on faktuaalisesta toiminnasta. On täysin yleisessä tiedossa, että VL-liikkeessä ei lähtökohtaisesti hyväksytä naisten pappeutta. Silti VL-papit toimivat ev.lut. seurakunnissa yhteistyössä naispappien kanssa. Se kun on niinsanotusti pelisääntö. Jos VL-liike valitsisi oman piispan, kyseinen piispa todennäköisesti menettäisi pappisoikeutensa ev.lut. kirkossa, ja se olisi aivan oikea ratkaisu, samoin kuin edellämainitussa yhtä fiktiivisessä Räisäskuviossa, ja LHPK:n tapauksessa joka ei ole fiktiivinen. Ei tähän tarvitse muuta kuin maalaisjärkeä.
Ehkä kirkko on ollutkin liian joustava. Toisaalta voi yhtä lailla olla, että riittävää teologista työskentelyä ei ole tehty. En tiedä. Joka tapauksessa, kun katsoo ihan puhtaasti faktoja, niin kirkko on erittäin moniääninen. Voi olla että liiankin, en osaa sanoa. Yhteiset peruspelisäännöt on kuitenkin oltava, ihan jo siitäkin syystä, että muutoin ihmiset eivät kykene toimimaan yhdessä. Jos näitä perusasioita ei voi noudattaa, niin ei pidä enää ihmetellä että tulee sanomista.
Kirkossa on vaalittu ykseyttä ja yhteyttä. Mielestäni on ihan kohtuullista, että jos perustetaan itsenäisesti uusi hiippakunta ja valitaan sille piispa, jouston raja tulee vastaan. Vai tuleeko mieleen mitään muuta kristillistä kirkkokuntaa, jossa sellainen olisi niinsanotusti ”ihan jees, ei täs mitään”?
”Toiminnanvapaus” ei tarkoita sitä, että voi tehdä kaikkea. Kirkon piirissä toimii paljon ”vanhauskoisia”, ammatissa ja muutoin. Ei ole lähtöpasseja tullut. Miksei? Koska he toimivat yhdessä muiden kanssa eivätkä ole perustaneet omaa hiippakuntaa, joka minun nähdäkseni on helpohkoa tulkita jonkinasteiseksi ilmaukseksi siitä, että ”me ei leikitä teijän kaa”.
Omana aikanamme tunnetuin oman tiensä kulkija oli varmaan Marcel-François Lefebvre, joka vastusti vatikaanin toisen konsiilin uudistuksia. Hän oli arkkipiispa, joka joutui paavin Paavali VI kanssa vastatusten. Ennen Vatikaani kakkosta hän oli hyvin merkittävissä asemissa roomalaiskatolisessa kirkossa ja hänen perustamallaan yhteisöllä oli välirikon jälkeenkin paljon kannatusta. Varsiainen ekskommunikaatio tuli, kun Lefebvre vihki neljä uutta piispaa työnsä jatkajiksi. Tälle piispanvihkimykselle hänellä ei ollut paavin lupaa. Neljän piispan ekskommunikaatio purettiin vuonna 2009, jolloin luvattomasta vihkimyksestä oli kulunut 18 vuotta.
Erilaisia skismoja on kirkossa ollut aina. Niihin on reagoitu eri tavalla. Jotain yhtäläistäkin niissä aina on. Ennustan, että tulevina vuosikymmeninä tullaan länsimaisessa kristikunnassa näkemään monenlaisia uudis viritelmiä.
Puhutaanko tässä nyt vain ja taas vain Lähetyshiippakunnasta? Olemmeko me sellainen ukkosenjohdatin, jota pitkin kaikki muut kirkon jännitteet ja ristiriidat virtaava maahan ja purkavat ne?
Eikö Lähetyshiippakunta sellaiseksi perustettukin?
Ettäkö te juuri sitä halua kun otatte niitä omia ”pappeja ja piispoja” pronssiristejä kaulaan jne että varmaasti erotutaan massasta että ei vaan jää epäilystäkään, että tuossa menee ne jotka kuuluvat siihen käenpoikalaumaan.
Hosike tuossa otti Pohjolan asian esille, heti ensimmäisessä kommentissa. Itse tulin maininneeksi myös mm. Räisäsen, mutta hänestähän nyt on jauhettu jo vuosikymmenet. Kommentoin asiaan myös Pohjolaa koskevaan ketjuun.
Niin kauan kun kirkon oppi perustuu Raamattuun ja sen kertomuksiin niin kauan kaikki käsitykset ja suuntaukset voivat hakea sieltä Jumalan siunauksen toiminnoilleen. Ristiriidat poistuvat ainoastaan palautumisella yksinomaan Jeesuksen perimätiedon todennäköisyydellä oleviin sanomiin siis yksinkertaisesti Jumalan tahdon lähimmäisen rakkauden noudattamisen, ymmärtämisen, merkitykseen. Siitä uusi kirja vaikkapa ” Kristinuskon kirja ”.
Raamatun kaanonin sijasta siis
pätevä tilastollinen otos,
binomitestillä ja korrelaatio.analyysillä verifioitu kooste
eksgeettien oletuksista!!
On se järki fantastinen!
1985 vuotta kristikunta oli harhassa ilman totuutta,
nyt sen nörttiaivot löysivät.
Mihin sitä Pyhää Henkeä enää tarvitaan?
Olen juuri lukemassa Matti Röngän kirjaa Isä, poika ja paha henki. Hyvin on kirjoitettu
Joten uskontoaiheet näyttävät kirjailijoitakin kiehtovan.
Aivan turhanpäiväistä puuhastelua piispoilta tälläiset kannanotot, mutta ovatpahan tekevinään muka jotain suuren palkkansa eteen. Ei mitään käytännön merkitystä.
Paitsi ehkä joku herkkäuskoinen höynäytettävä tämän kannanoton vuoksi pyörtää aikomuksensa eikä vielä tänä vuonna eroakaan kirkosta, sillä ”onhan kirkolla se piispojen kannanotto siitä miten kirkon ykseys voi toteutua kirkon moniäänisyyden keskellä”. 😀
Jahas, Tapani Vaara on jälleen ilmaantunut tänne vapaa-ajattelijoiden puolesta agitoimaan ihmisiä eroamaan kirkosta…
Onko kirkosta eroaminen seuraava asia, josta puhuminen Suomessa kielletään?
Todellakin, kannustan ihmisiä tekemään suoria, selkeitä ratkaisuja omassa elämässään kaikissa niissä kohdissa, missä se on mahdollista. Kirkon jäsenyys on tällainen. Ei kukaan maksa jäsenmaksua sellaiselle puolueellekaan, jonka poliittista agendaa ei allekirjoita.
Lisään vielä ylläolevaan, että kirkon jäsenten maksamilla kirkollisveroilla tuetaan näitä turhanpäiväisiä työryhmiä, kannanottoja ja maksetaan piispoille palkat. Jos ei ole tyytyväinen kirkon ja piispojen toimintaan, niin miksi haluaisi tukea sitä?
Onko esim. sinulla, Jusu, tapana laittaa rahaa sellaisiin keräyksiin, joiden tavoitteita et tue? Mutta maksat silti vai?
Maksoin viime vuonna yli 26,000 euroa yhteiskunnan toimintoihin kuten lapsilisiin, päiväkotien ja koulujen pyörittämisiin sekä työttömyydestä ja vähävaraisuudesta johtuviin yhteiskunnan maksamiin tukiin.
Jos ajattelisin vain omaa napaani, voisin tietysti erota näiden sosiaalitukien maksamisesta, jos se vain olisi mahdollista.
Ja mitä tulee ensimmäiseen kysymykseesi, minä en ainakaan ole kieltämässä tai estämässä sinua pyrkimyksessäsi saada ihmisiä eroamaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. En erityisesti aio siinä kyllä auttaakaan.
Juuri tätähän minä edellä tarkoitin, että kun niin paljon kaikkea on meistä jokaisen jo pelkästään valtion keräämillä verorahoilla tuettava (toimintoja joita itse ei käytä tai ei edes haluaisi tukea), niin ei ole enää mitään syytä eikä järkeä VASTENTAHTOISESTI tukea sellaisia toimijoita (ev.lut.kirkkoa esimerkiksi) joidenka tukeminen on vapaaehtoista.
Jos henkilö on sitä mieltä, että ev.lut.kirkko ja sen piispat ovat hakoteillä tekemisissään, niin miksi sitä porukkaa pitäisi rahallisesti tukea? Jos joku kuvittelee joutuvansa helvettiin kirkosta erottuaan, tai pääsevänsä varmemmin taivaaseen kirkkoon kuulumalla, niin kuvittelee väärin.
Maailmassa vain pieni vähemmistö kristityistä kuuluu luterilaisiin kirkkoihin; helvettiinkö ne kaikki muut joutuvat jotka eivät luterilaiseen kirkkoon kuulu?
Tapani,
Tämä keskustelu on vähän turha, koska vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenet ovat ainoita, jotka saavat taivaspaikan.
Jumala on perustanut kaikki muut uskonnot vain sitä varten, että sillä voidaan hillitä maapallon väestön liikakasvua kun kilpailevat vääräuskoiset aina välillä ampuvat ohjuksia toistensa niskaan.
Tapani,
Tämä keskustelu on vähän turha, koska vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenet ovat ainoita, jotka saavat taivaspaikan.
Jumala on perustanut kaikki muut uskonnot vain sitä varten, että sillä voidaan hillitä maapallon väestön liikakasvua kun kilpailevat vääräuskoiset aina välillä ampuvat ohjuksia toistensa niskaan..
Ilmeisen turha on keskustelu, teillä vanhoillislestadiolaisilla kun on niin selvät sävelet näissä asioissa että eipä juuri maksa vaivaa keskustella.
Tapani Vaara: ”teillä vanhoillislestadiolaisilla…..”
Ketä mahdat tarkoittaa???
Hyvä veto piispoilta ja kirkkohallitukselta. Kiitos siitä ja Jumalan siunausta ykseyspyrkimyksen onnistumiseksi. Sitä tarvitaan jo pelkästään edellä olevaa keskustelua seuraamalla..
Kaikki tiet vievät roomaan.
”työryhmän, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja erilaisia perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä”.
Kirkon ykseyshän ei näytä toteutuvan ns. moniäänisyyden keskellä, se on nähty. Voisiko tuon vähän hurskastelevalta kuulostavan moniäänisyyden jo unohtaa ja rehellisesti todeta, että kirkolliskokouksessa päätettyjä sääntöjä on noudatettava. Niissä rajoissa saa olla hyväksyttävästi moniääninen. Eli piispojen kannanoton jo suunnilleen tietää,
Kommentoijilta toivottavasti sentään kuulee jotain kuulemisen arvoista vaan jääpä nähtäväksi.