Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 36 vuotta. Viimeistä edellisenä elinvuotenaan 1978 Waltari kertoi: ”Uskonto, nimenomaan kristinusko, on nuoruudesta alkaen ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys. Rauhaa se ei ole minulle antanut kuin joinakin lyhyinä elämäni vaiheina.”
Mahtoivatko nuo rauhan hetket olla niitä mystisiä kokemuksia, joita hänellä silloin tällöin oli ja jollaisia hän kuvasi näin: ” Tätä voi sanoa eräänlaiseksi tietoisuuden laajenemiseksi, että siis jonkinlaisena selittämättömänä, käsittämättömänä tuokiona tajuaisi jotakin, jotakin Jumalan olemuksesta. Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtui oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman… saavuttamattoman … ainoan mitä voi sanoa täydelliseksi … tulosta jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, että ei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä…”
Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1958 Mika Waltari mainitsi juhlakirjan haastattelussa, että hänellä oli kaksi vaikeaa sukurasitetta. Toinen oli periodialkoholismi ja toinen teologia. Waltarin tuotannossa esiintyvällä uskonnollis-teologisella tematiikalla oli tausta kirjailijan omassa historiassa. Suhde tematiikkaan oli hyvin henkilökohtainen. Kyse oli sellaisesta perinnöstä, johon sisältyi jotain raskasta ja vaikeaa. Teologia ei ollut vain sukuperintöä, se oli sukurasite.
Mika Waltari tahtoi kritiikistään huolimatta kuulua kirkkoon. Hän oli sitä mieltä, että kaikki suuret kirkkokunnat sisältävät sellaisia arvoja, jotka jatkuvasti uudelleen tulkittuina ja muutokseen johtavina voivat rikastuttaa ihmiselämää ja koko yhteiskunnan kehitystä. Hän kuitenkin korosti, ettei pelastus riipu hänen mielestään kirkkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Sen sijaan kirkkoon kuuluminen on hänestä siksi hyvä, ettei ihmisen tarvitsi kokea itseään yksinäiseksi. Parhaimmillaan kirkko voi muodosta henkisien siteen, joka yhdistää meitä toinen toisiimme.
Huolimatta sympatioistaan katolista kirkkoa kohtaan Waltari kuitenkin pysyi loppuun asti luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta…:
”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.
Itse asiassa minuun teki erittäin vapauttavan vaikutuksen, kun jokin aika sitten luin sanoista ”tehkää parannus”, joka on raamatullisen Uuden Testamentin käsityksen perustavia lauseita. Se on minulle ollut aina vastenmielinen, koska tuntien ja tietäen itseni – sanokaamme oman viheliäisyyteni tässä kuoleman ruumiissa – en koskaan pysty mihinkään todelliseen parannukseen. Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.
Ihmisen mielestäni pitäisi koko elämänsä ajan jatkuvasti kehittyä, muuttua, olla valmis omaksumaan myös uusia mielipiteitä. Koko elämä on oppiaikaa, se on portaiden nousemista, ja nämä portaat ovat loputtomat, ei niissä ole mitään pääteaskelmaa ennen kuin kuolemassa.”
Kirjailijan ystävän Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.
Blogisti tutustui papinkoulussa Waltarin runoon Kristus-pää (1927). Runo teki nuoreen opiskelijaan vaikutuksen. Nyt, kun blogistin toinen käsi ja toinen jalka ovat jo miltei haudassa, on tunnustettava, että kyllä nuo samat tunnot purevat vieläkin:
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulevat tuskalliset yöt.
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulen luoksesi haavaisin jaloin.
Mutta enää en pelkää.
Sinä iltana sain tuntea,
että sinä olet rakkaus,
se rakkaus,
jota ei voi ymmärtää, eikä sanoin lausua,
jonka voi vain aavistaa.
Kysymyksiä lukijoille: Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa?
Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta pidät eniten?
Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan?
* * * * * * * *
Teksti 28 / 31.
Ymmärrän piispojen tavoitteen näin: Pyritään estämään nykyisen moniäänisyyden kehittyminen hajaannukseksi sillä, että näitä monia ääniä käyttävät tutustuvat toistensa ajatuksiin ja suostuisivat hyväksymään ne osana kirkkomme rikkautta. Moniäänisyys ei saa muuttua enää siihen suuntaan, että kaikki äänet vaativat toisiaan vaikenemaan.
Piispat ovat nykyään ihan hyväntahtoisia nuoria miehiä. Ennen ei poikasia valittu piispoiksi.
Martti Pentti:
”Ymmärrän piispojen tavoitteen näin: Pyritään estämään nykyisen moniäänisyyden kehittyminen hajaannukseksi sillä, että näitä monia ääniä käyttävät tutustuvat toistensa ajatuksiin ja suostuisivat hyväksymään ne osana kirkkomme rikkautta. Moniäänisyys ei saa muuttua enää siihen suuntaan, että kaikki äänet vaativat toisiaan vaikenemaan.”
Olen Martti Pentin kanssa samaa mieltä. Ymmärrän tämän niin, että vain kirkolla on ns. armovälineet ja vain kirkolla on oikeus käyttää niitä. Kirkon sisällä ei voi olla muita kirkkoja. Mielestäni raja kulkee tässä.
Tuskinpa me missään asiassa tulemme olemaan yhtä mieltä, joten sellaisen varaan linjauksia ei voi rakentaa. Tältä pohjalta ajateltuna yksi mahdollinen tie olisi sopia yhteisistä pelisäännöistä. Yleensä yhteiskunnan muilla foorumeilla olen havainnut toimiviksi sellaiset käytäntöön asti viedyt arvot kuten toisen kunnioitus, rauhanomainen toimintapa, asia-argumentit, yhteistyö myös toisin ajattelevien kesken ja yhteisten ponnistusten keskittäminen yhteiseen päämäärään. Ainakaan tähän asti en ole havainnut kirkon johdon tukeneen tämänsuuntaista toimintaa.
Koska monet eivät tunne kirkkomme historiaa, voisi tässä auttaa pieni katsaus siihen miten yhteneviä tai eriäviä mielipiteitä on kirkossamme ollut. Sanotaan että vaikka viimeiset parisataa vuottaa antaa jo monia mielenkiintoisia näkökohtia.
Odotan mielenkiinnolla linjausta, mutta näin ennakkoon ajateltuna piispojen linjaus näyttäisi sisältävän joitain aikaisempien epäonnistumisten siemeniä. Jos linjaus tulee ylhäältä, oli se sitten hyvä tai ei, niin ihmiset eivät yleensä halua sitoutua sellaisiin. Suoraan työsuhteessa oleviin voi sellainen toimia, mutta ei kirkon tapaiseen valtavan laajaan organisaatioon, jonka toimijat ovat pitkälti vapaaehtoisia.
Milloinkahan kiistan osapuolia kutsutaan yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan ja kuuntelemaan toisia tasaveroisesti? Vai joko tuo mainittu työryhmä oli sellainen?
Kirkon sisällä kaikenlaiset lestadiolaiset ryhmittymät ovat pysyneet, vaikka he ovat ilmoittaneet olevansa ainoat taivaaseen menijät liian maallistuneen ev.lut. kirkon piirissä. Se ei tunnu piispoja häiritsevän. Luther-säätiön viritelmät eivät sovi, vaikka maallikosta tuntuvat edustavan enempi tätä kirkkojärjestyksen kanssa rähinöintiä.
Mihinkähän se lopulta perustuu tämä ev.lut. kirkon systeemin nykymeno? Ketkä näistä säännöistäkin nykyisin päättävät eli kuka kelpaa jengiin ja kuka ei? Kuka milloinkin valittu kirkolliskokouksen edustaja ilmeisesti?
Tarja
Vastaus 68 vuoden kirkollisen kokemuksen peristeella: kukaan ei kirkossa päätä mistään
Dynaamisuuden tuo kirkkoomme se, että luovutaan Piispojen ja kirkkoherrojen eläkeviroista ja tuodaan tilalle järjestelmä, missä tehtävää hoidetaan 5.ta aina yksi pappi kerrallaan. Näin edellämainitut tehtävät olisivat kiertäviä ja uudet ajatukset ja käytännöt saisivat tulla esille. Asia on yksinkertainen toteuttaa, sen edut ovat huomattavat. Nykyinen nyt virassa oleva polvi haluaa tietysti säilyttää käytössä olevan järjestelmän, mutta asiasta päättäminen kuuluu seurakuntien jäsenille, jotka kirkon muodostavat. Mitenkä sitten yliopistouraa tekevät teologit, pitäisikö Heille säilyttää oikopolku Piispan tehtäviin. No , ei mielestäni tarvitse. Seurakunnan sananpalvelijan tie on hyvä ja sopiva.
Jusun idea sähellyshiippakunnasta toi mieleeni joskus ajatelleeni, että voitaisiin perustaa kokeiluseurakunta mihin valittaisiin kirkon erikoisimmat työntekijät ja luottamushenkilöt ja katsottaisiin mitä tapahtuu.
”Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.”
Juuri noin, m e t a n o i a on ’tehdä mielenmuutos’, sana ei ole siis moralistinen miksi se on tahdottu banalisoida:
Wiki: ”The meaning of the Greek metanoia/μετάνοια is very different from the meaning of the English repentance, and the meaning of the Greek metanoeō/μετανοέω is very different from the meaning of the English repent. Therefore, Walden describes the translation of metanoia as repentance as ”an extraordinary mistranslation.”
Juu, kyllä tuo mielenmuutosasia meille papinkoulussa just tuolleen opetettiin niin kuin esitit, Seppo.
Suomen kieli on köyhä parissa ratkaisevan tärkeässä kohdassa. Kun emme voi sanoa, että joku syntii tai että että hän täyskäännöksen tehdessään esim. parannukselee, niin on täytynyt ottaa käyttöön kohtalokas apuverbi TEHDÄ. Suomen kielessä siis syntiä ja parannusta tehdään. Tekeminen taas tuntuu tässä yhteydessä ihmisen aktiiviselta toiminnalta. Ihminen kuitenkin on syntinen, synti on ihmisessä.
Parannussaarnaajat olivat viimeksi eilen liikkeellä Kampin keskuksessa, siinä Narinkkatorin nurkilla. Tee parannus!-kehotus tuntuu aika rajulta kontrastilta muuhun elämänmenoon siinä torilla, vaikka laatikkopolkupyörä rekvisiittoineen olikin suht lähellä Hiljaisuuden kappelia…
Waltaria liene ahdistanut eniten oma identiteetti, pelko mielen järkkymisestä ja ankarasta uskonnollisesta kotikasvatuksesta johtunut lapsen traumatisoitunut mieli: nämä johtivat hänet alkoholismiin,joka tietysti ahdisti lisää.
Waltarin isä ja setä olivat pappeja, mutta Mikahan menetti isänsä ollessaan vain viiden vanha. Kasvatustehtävä jäi äidille. Merimieslähetyksen johdossa ollut setä pyysi Mikaa kirjoittamaan pienen kirjasen edustamansa firman reklaamiksi. Niinpä kirjailijan taival alkoi 17-kesäisenä Jumalaa paossa.
Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa?
Viinanhimo. Kun teki mieli vetää lärvit, ja kustantajan kanssa oli kuitenkin sovittu deadline.
Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta pidät eniten?
Turms Kuolematon
Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan?
Rakkautta ja kuolemaa
Olihan siellä sitä yksinäisyyttäkin aika paljon. Jossakin yhteydessä Waltari totesikin: ”Minulle kasvaminen ihmisenä on yhä enemmän merkinnyt kasvamista yksinäisyyteen.”
Hyvä! Yksinäisyyden tiedostaminen ihmiseksi kasvamisen alustana on hyvä oivallus.
Yksinäisyys on hiljaisuutta, jossa on itsensä kanssa, kohtaa vaikenemisen muurinitsessään. Jos siinä on hyvä olla, sitä edeltää aiempien hetkien ektisyys. Jumalan keinu on heilahtanut toiseen laitaan.
Keinun pysähtyessä alkaa totuuden hetki. Kaikki mikä siihen asti eli on hiljaa. Edes omaa hengitystään ei huomaa. Silloin Jumala kutsuu. Siinä tilassa Hän puhuu.
Parannukseen tosiaan sisältyy sellainen banaali, moralisoiva vivahde, joka ei tee oikeutta käsitteen ”metanoia” oikealle merkitykselle, joka minunkin mielestä on ”tehdä mielenmuutos,” so. oppia ajattelemaan, toimimaan ja tuntemaan toisin.
”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.”
Täsmälleen samaa mieltä. Waltarin kristinuskonkäsityksestä toki kertoo jo jotain se, että Erkki Niinivaara oli läheinen ystävä. Ehkä Waltaria lopultakin ahdisti hiukan suureellisesti ilmaisten ”elämän traagisuus.”