Tänäkin päivänä, tänäkin yönä tuntematon sotilas herää. Herää painajaiseen, kipuun, ahdistukseen. Nousee vuoteeltaan, astuu kipein askelin ikkunan ääreen. Katselee tummaa ikkunaa, sytyttää kynttilän ja valvoo hiljaisen kylän keskellä sarastukseen asti. Kuuntelee särkyä, joka kyllä osaa pitää puolensa. Jokainen askel muistuttaa, että tuntemattomasta sotilaasta on tullut veteraani.
Ei ole aikaa, on vain elämää. Kynttilän himmeä valo, hiljaisuus.
Muistot kiertyvät varhaisen miehuuden vuosiin, jotka kuluivat rintamalla. Käteen, joka halusi tarttua työhön ja itse ansaittuun leipään, mutta joutuikin tarttumaan aseeseen. Talviin, joiden lumi värjäytyi noen, veren, tuskan sävyihin. Kesiin, jotka olivat kauniita vain kuvissa. Rintamaan, joka tarjosi niukan suojan luonnonvoimia ja vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Uhkaan, joka varjosti jokaista hetkeä. Ylivoimaan, jota vastaan voimat hädin tuskin riittivät. Sinivalkoista oli joskus vain sydämessä.
Sielun ja ruumiin kipuun on vaikea vuosienkaan jälkeen tottua. Sitä kipua on vaikea lääkitä. On vain elämän raskas polku, joka hitain askelin vie viimeiseen iltahuutoon. Kuinka paljon tuskaa yhdelle ihmiselle voidaan mitata? Kuinka monta unetonta yötä on annettu, ennen ikiunta? Kauneinkaan juhlapuhe ei voi pyyhkiä pois särkyä.
Askeleet ovat jo vaienneet, kipu on jäänyt mieleen, rakkaan ihmisen kipu. Se, jota ei voinut lievittää.
Ja sittenkin:
Veteraanien osana on ollut olla yhdessä toteuttamassa isänmaan antamaa velvollisuutta, yhteistä suurta tehtävää. Vastuu, joka sodan ja pulan sukupolven kannettavaksi silloin lankesi, on ollut uskomaton.
Tehtävä, jonka he saivat, ei ollut sellainen, josta kieltäydytään. Tapa, jolla he vastuunsa kantoivat, on ollut ainutlaatuinen. Elämä, johon he astuivat, oli tyystin toisenlainen kuin se elämä, jota varten heillä oli suunnitelmat.
Jaksaisimmeko me, jälkipolvet ja meidän lapsemme? Jaksaisimmeko, vuodesta toiseen, läpi ankarien talvien ja kipeiden kesien? Riittäisikö meillä samaa sitkeyttä ja rohkeutta?
Ja kuitenkin:
Kun veteraanit kokoontuvat yhteisiin juhliinsa, puetaan parhaat päälle, kunniamerkit rintaan ja tuike syttyy silmiin. Vanhan sotilaan ryhdin voi yhä tunnistaa, vaikka keppi tai rollaattori sitä verottaisikin. Ei katkeruutta, vaan reilua ylpeyttä siitä, mitä isänmaan puolesta voitiin tehdä ja mitä yhdessä saatiin aikaan. Muistoja, joissa aina myös annos iloa mukana. Osaammeko me, jälkipolvet, meidän lapsemme, löytää saman ilon? Osaammeko me arvostaa ja antaa anteeksi elämälle?
Pian on veteraanipäivä, joku varmaan harjoittelee jo juhlapuhetta.
Kaikkea hyvää kaikille veteraaneille, kiitos!
Meillä on aihetta kiitokseen.
Olin tänään mukana Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Ylitorniolla. Päivän teema – Vastavirtaan nousee lohen suku – oli helppo mieltää, kun lohijoki virtaa aivan juhlapaikan läheisyydessä.
Kouriintuntuvaa kiitostakin isänmaan hyväksi tehdystä työstä jaettiin. Oulun diakoniaopiston Ylitornion toimipaikan juhlasalissa (rakennuksena entinen Ylitornion kristillinen opisto) oli kuntalaisille yhteinen päiväjuhla. Sen aikana kuusi läsnä ollutta sotiemme veteraania sai rintaansa Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tällä päivämäärällä – 27.4.2016 – myöntämän Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin.
Hienoa! Veteraanit ovat kunnianosoituksensa ansainneet. Katselin valtakunnallista pääjuhlaa televisiosta. Kun isäni vielä eli, saimme poikani kanssa kunnian osallistua Kaunialan sotavammasairaalan itsenäisyysjuhlaan. Niitä juhlia en unohda koskaan.