Tänä aamuna syvissä mietteissä: Minua 12 päivää vanhempi kurssikaverini papinkoulusta on äskettäin kuollut. Viesti häneltä viikkoa aiemmin: ”Sairauteni tekee tehtäväänsä aikaisempaa nopeammin. Siksi jo nyt, varmuuden vuoksi sanon lämpimät kiitokset teille kaikille esirukouksistanne (älkää sitä lopettako vieläkään), kaikkinaisesta tuestanne, ystävyydestänne. Jumala on hyvä edelleen… Ja ihan lopuksi: Viimeisenä kuolee toivo!”
Tuota kuolevan miehen kirjoittamaa loppulausetta jäin miettimään. Sanotaan, että toivo elää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Onko toivo siis nyt kuollut ystäväni mukana? Ei suinkaan – toivohan on hänen kohdallaan juuri nyt täyttynyt. Eikö uskomme ja toivomme päämäärä ole taivas, Isän koti, perille pääsy?
Kähvelsin blogiini otsikon Ernest Hemingwayn kirjan kannesta. Hemingway puolestaan nappasi kirjansa nimen Lontoon tuomiorovasti John Donnen (1573-1631) runosta. Kirjan nimeksi valittu katkelma kuvaa kuoleman sattumanvaraisuutta, mutta runo kokonaisuudessaan kertoo siitä, että jokainen ihminen on ihmiskunnan osa. Yhden kohtalo on jokaisen kohtalo:
Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata, Eurooppa pienenee,
samoin niemimaa, ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua, koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kuolinkellot soivat;
ne soivat sinulle.
Meidän kaikkien on täältä kerran lähdettävä, ei tänne kukaan jää. Kellot soittavat muistoamme – muistuttaen muitakin, että kuolema kuuluu ihmisen osaan. Kuolinkellot ovat vuosikymmenten ajan niin viran puolesta kuin henkilökohtaistenkin menetysten kautta minua niin usein muistuttaneet, että ei matkalaisen osa ole minulta päässyt unohtumaan.
Jos saisin itse valita lähtöpaikkani, niin se ei olisi koti eikä sairaala, ei katu eikä virasto, vaan Vanha kirkko messun aikaan. Saarnatuoliin tai alttarille lyyhistyminen olisi varmasti seurakuntalaisten kannalta turhan dramaattista, mutta ehtoollisvieraana alttarikaiteen äärestä poistuminen voisi olla kaunista ja rauhallista. Olisin siinä vain polvillani nousematta enää jaloilleni. Nukkuisin täällä taivaan esikartanossa, heräisin perillä kartanon mailla.
Kristittyinä meidän ei tarvitse koskaan sanoa toisillemme hyvästi, sillä meillä on toivo iloisesta jälleennäkemisestä!
* * * * * * * * * *
Lukijoiden hartaista pyynnöistä huolimatta olen päättänyt blogata elokuussa 2015 joka ikinen päivä, siis 31 postausta putkeen. Teen tämän, jos Jumala suo ja minä elän, kohottaakseni kuntoani kirjoittajana. Näissä kirjoituksissa en pyri saamaan aikaan mitään erityisiä keskusteluja, mutta jos joku haluaa kommentoida juttujani, niin se onnistuu hyvin sähköpostilla hannu.kiuru@evl.fi. Luonnollisesti ne, joilla on tunnarit K24:ään, pääsevät antamaan palautetta niin kuin ennenkin. Spostilla yhteyttä ottavien kommentit voin peistata kommenttiosuuteen joko nimellä tai nimettömänä. Koska tekstejä tulee paljon, niin varmuuden välttämiseksi muistakaa merkitä otsikkokenttään blogin julkaisupäivämäärä ja otsikko.
Kellot soivat viimeiselle kierrokselle, jonka voittaja juoksee yksin! Näin on meidänkin laitamme. Viimeisen etapin kuljemme yksin, koska kukaan ei voi kanssamatkustaa kuoleman virralle. Uskovalla on se autuas toivo, että vastarannalla Jeesus ottaa vastaan matkasta uupuneen matkamiehen.
Tykkään tuosta ajatuksesta viimeisestä kierroksesta. Taitaa olla peräti kirikierros. Loppukaarre lähestyy ja loppusuora vihdoin aukeaa…