Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä.
* * * * * * * *
Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, kaltaisekseen, rakkautensa kohteeksi. Syntiin langennut ihminen yrittää muuttaa kuvaa Jumalasta itselleen mieluiseksi. Toisia piti rakastaa, ihminen päättikin asettaa itsensä Jumalan ja lähimmäisen yläpuolelle. Kapinaa!
* * * * * * *
Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan.
Selfiekuvat ovat poseerauksia, lavastettuja juttuja. Kyse on siis feikistä leikistä. Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin.
Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa.
Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt.
Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa.
Bloggaus sai innokkeensa tästä Ilta-Sanomien jutusta:
http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1441332836411.html
Jotenkin nousee mieleen monet ohjelmat joissa on kerrottu omakohtaisia erokokemuksia. Monet ovat sydänverellään todistaneet siitä, miltä tuntuu jäädä yksin kotiin, kun toinen lähtee joskus sanaa sanomatta. Lähtee eikä palaa. Joskus on löytynyt hän, joka pystyy poistamaan iästä vuosikymmenen, hetkeksi.
Kyllä kai vanha vihtahousu alkaa heti suunnittelemaan jotain koukkua , millä vastasolmittu aviosuhde sadaan rikotuksi. Kun otetaan onnellisen näköisiä erokuvia, niin ikäänkuin paha maailma olisi todellakin historiaa ja elämä on ryyditetty taivaallisilla kohtaamisilla ja onnellisilla eroilla.
Hyvä blogi. Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan.
Tarja: Lauri tuossa edellä vihjaa vanhan vihtahousun tekosiin. Ja kristilliseltä kannalta katsottuna näin on: Diabolos tarkoittaa suomeksi erilleen heittäjää. Perkeleen petoksiin kuuluu iskeä ahkerimmin käyttämänsä työkalu, kiila, rakastavaisten väliin.
Tarkoitukseni ei tietenkään ole ulkoistaa eroja pahan päämiehen syyksi niin, että aviopuolisoilla itsellään ei olisi mitään tekemistä eroon johtaneitten syitten kanssa. Pois se minusta!
Arkielämässä saamme todistaa tilanteita, joissa erityisesti eronneet miehet putoavat tyhjän päälle. Meni puoliso, meni koti, meni lapset ja lopulta työkin.
Luin eräästä avioeroja käsittelevästä kirjasta, että miehet eivät jostain kumman syystä huomaa kun liitossa menee huonosti. Suomalaisethan ovat keskimäärin huonoja puhumaan/jakamaan tunteitaan keskenään.
Kirjan mukaan, kun liitossa menee huonosti, niin nainen on koko ajan tuntosarvet esillä ja havannoi mahdollisen uuden kumppanin esille ilmestymistä. Mies on jokseenkin tyytyväinen. Mies herää karmeaan todellisuuteen vasta sitten kun puoliso ilmoittaa odottamatta löytäneensä uuden ja kehottaa miestä etsimään uuden asunnon.
Avioliitto on kahden kauppa ja aina kait voidaan löytää eroon johtaneita syitä molemmista. Yllä yksi näkemys asiaan.
Salme: Ei siinä eron pohtimisessa välttämättä tarvitse kolmatta pyörää olla mukana. Nainen vain saattaa kokea esim. tylsistyvänsä, tukehtuvansa tai muuten vain voivansa pahoin liitossa, josta täytyy päästä pois.
Hannu,
ei tarvitse olla. Ilmaisin ehkä huonosti ajatukseni. Siis kolmaskin pyörä voi olla vauhdittamassa eroa, ei kuitenkaan aina.
Vankilalähettinä olen kohdannut todella kipeästi tämän kaavan. Nuori aviomies ryhtyy yrittäjäksi tai sitten rakentaa taloa. Sanotaan, että suomalainen mies osoittaa rakkauttaan rakentamalla talon, mutta saa usein palkaksi rakkauden sijasta jotain muuta.
Työ vie voimat ja vaimon mielestä elämä ei ole sitä romantiikkaa, jota sen pitäisi olla. Joiltakin vaimo on lähtenyt ja mies ei osaa surra eikä iloita ilman rohkaisua. Kun se saa vallan, paukkuu kohta vasarat. Avioero, konkurssi ja alkoholi altistavat itsetuhoiselle käytökselle. Joillekkin pelastukseksi tulee vankilatuomio, joka antaa useampia selviä päiviä miettiä asioita.
Lauri: Talon rakentaminen tuntuu olevan yksi vaikeimmista parisuhteen yhtälöistä. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että niistä sanoista, joita suustamme päästämme, syntyy talo, jossa asumme.
Vankilassa on totta totisesti aikaa miettiä sitä, mitä tuli tehdyksi. Eppu Normaalin sanoin:
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe
Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia.
Minulla on useampikin perheneuvojatuttu. Pyysin yhdeltä heistä kommenttia tähän blogiin. Sanoin, että kirjoita niin kuin kirjoittaisit suoraan tähän blogiin, jotta minä
voin sitten peistata tekstin sellaisenaan.
”Kuten Hannu kirjoittaa, eroon liittyvät tunteet on tärkeää käsitellä osana eroprosessia. Viha ajallaan, suru ajallaan, yksinäisyys silloin kun se kunnolla iskee päälle. Jokainen ero ja jokainen eroaja ovat omanlaisiaan, vaikka samoja piirteitä usein löytyykin. Parhaassa tapauksessa videon loppulause toteutuu ja ero on mahdollista toteuttaa yhteisymmärryksessä eli asioista yhdessä sopien ja toinen toistaan kunnioittaen.”
Tuli mieleen tuosta perheneuvojan kommentista. Eikös se vaikein asia eron keskellä ole juuri se, että ei osaa tapahtuvan keskellä käsitellä prosessia? Kuinka moni eron kanssa kärsivä yleensä kykenee hakeutumaan jonkun neuvojan puheille tai sellaiseen pääsee, vaikka haluaisi? Jonot tuntuvat olevan pitkät näiden autajien puheille. Ehkä erityisesti miehille erossa yleensä minkään avun hakeminen voi olla ylivoimaista? En tiedä.