Me vaellamme täällä kauniissa maassa
ja vaellamme pimeässä laaksossa.
harvat ovat ilomme, monet murheemme, moni poistunut joukostamme niin kuin jokainen poistuu kerran.
Moni meistä kaipaa lähintään,
moni kohottaa huultensa pyynnön
ja sydämensä rukouksen:
”Anna heille rauha,
anna hänelle rauha.”
Samaa pyydämme itsellemme,
samaa jokaiselle joka vaeltaa kanssamme,
jonka sydän lyö
tai juuri nyt vaikenee.
Tai, jonka sydän juuri nyt alkaa sykintänsä
(Lassi Nummi)
Kun isäni kuoli toukokuussa 2014, hänen ei tarvinnut lähteä yksin. Minä sain olla häntä saattamassa, pitämässä kädestä, rukoilemassa, laulamassa. Kun morfiinista ei enää ollut kipujen vaimentajaksi, tajusin, että nyt on loppu lähellä. Katsoin isää suoraan silmiin ja sanoin rauhallisella, mutta päättäväisellä äänellä: ”Isä, elämäsi matka on nyt tullut päätökseen. Nyt voit hellittää, päästää irti. Kaikki on hyvin. Me kaikki läheiset rakastamme sinua. Lähde rauhassa!”
En ollut koskaan aikaisemmin sanonut kenellekään tuollaisia sanoja. Vaistomaisesti vain tunsin, että noin tuli toimia. Ja katso: vanha mies teki työtä käskettyä. En ollut koskaan aikaisemmin ns. kuolettanut ketään enkä siis tiennyt edes sitä, mikä lopulta paljastaa sen, että elämä on lähtenyt ihmisestä. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä kaiken näki värien vaihteluna kasvoilla. Muutos kullanvärisestä hohdosta kalmankalpeaksi harmaaksi, kuin vahaksi, oli nopea. Isän suu jäi auki, mutta silmänsä minä suljin. Tiesin entuudestaan, että suun saa kauniisti kiinni huivin avulla.
Lohduttaminen ei tarvitse suuria sanoja,
ei valmiita vastauksia.
Tärkeintä on vaan mennä lähelle, välittää.
Minulla on aikaa ja minua koskettaa se,
mitä sinulle kuuluu.
(Hilja Aaltonen)
Viimeiselle puomille jokainen joutuu menemään yksin. Sinne me emme voi lähtijää seurata. Mutta miksi on niin, että emme seuraa häntä viimeistä edellisellekään puomille, vaan jätämme yhteisen matkan kesken jo paljon aikaisemmin? Missä on sanottu, että sairaala tai hoivakoti on paikka, jonne muilla kuin lähiomaisilla ei ole mitään asiaa? Miksi me jätämme hautajaisten jälkeen lähiomaiset oman onnensa – tai pikemminkin epäonnensa – varaan juuri silloin, kun läsnäoloamme kipeimmin tarvittaisiin?
Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
(Eeva Kilpi)
Itse en pappina koskaan siunaa vuorineuvoksia, miljonäärejä, julkkiksia tms., vaan aina isiä ja äitejä, poikia ja tyttäriä. Muistotilaisuudessa ihmiset saavat kertoilla vainajan ansioista, minä tahdon puhua Jumalan armosta. Ja siitä, mitä hyvää ja kaunista tämän vainajan elämä toi omaisten elämään. Kiitämme yhteisistä vuosista. Kiitämme erikoisesta kokemuksesta nimeltä elämä. Se valmistaa meitä vielä erikoisempaan kokemukseen, nimittäin uuteen elämään Jumalan luona.
* * * * * * * * * *
Lukijoiden hartaista pyynnöistä huolimatta olen päättänyt blogata elokuussa 2015 joka ikinen päivä, siis 31 postausta putkeen. Teen tämän, jos Jumala suo ja minä elän, kohottaakseni kuntoani kirjoittajana. Näissä kirjoituksissa en pyri saamaan aikaan mitään erityisiä keskusteluja, mutta jos joku haluaa kommentoida juttujani, niin se onnistuu hyvin sähköpostilla hannu.kiuru@evl.fi. Luonnollisesti ne, joilla on tunnarit K24:ään, pääsevät antamaan palautetta niin kuin ennenkin. Spostilla yhteyttä ottavien kommentit voin peistata kommenttiosuuteen joko nimellä tai nimettömänä. Koska tekstejä tulee paljon, niin varmuuden välttämiseksi muistakaa merkitä otsikkokenttään blogin julkaisupäivämäärä ja otsikko.
Pari sanaa kuolettamisesta: Terhi Utriainen tarkastelee väitöskirjassaan kuolevan vierellä viipyviä ihmisiä, kuolettajia. Kuolettajan paikalla ollessa on helppoa ja turvallista ylittää raja tuonpuoleiseen. Kuolettaja tai saattaja on täten vahvasti osa hyvän kuoleman ajatusta. Utriaisen kuolettaja on kuolevan hoitaja, kuolettaminen puolestaan toisen kuoleman tilanteeseen asettumista, tässä tilanteessa toimimista ja kuolevan läheisyyteen asennoitumista.
Oikea läsnäolo on passiivista, läsnäoloon ei kuulu tekeminen. Läsnäolo on paradoksaalisesti siis sitä, että ollaan aktiivisesti tekemättä mitään. Läsnäolo on myös äärimmäisen yksityistä, riisutuimmillaan kahden ihmisen, kuolevan ja kuolettajan, välistä yhdessä olemista.
Juuri täksi viimeiseksi ajaksi paikalle pyritään saattokodissa järjestämään toinen ihminen. Viimeisten hetkien korostuminen ei ole kuitenkaan erityisesti saattokotien tms. ominaisuus. Nämä hetket korostuvat kuolevan saattamisesta puhuttaessa ja kirjoittaessa yleensäkin.
Utriainen huomauttaa, että ennen viimeisiä hetkiä kuolevan hoidossa korostuu ruumiillisuus: hoito on aktiivista kivun lievitystä, pesemistä, tarpeiden ja toiveiden täyttämistä, tekemistä. Vasta viimeisillä hetkillä, rajan lähestyessä, tekeminen muuttuu olemiseksi, ”pelkäksi” läsnäoloksi. Tässä vaiheessa saattotyön ideaalit ja puhe hyvästä saattohoidosta, hyvästä kuolemasta, hävittävät lähes tyystin näkyvistä kuoleman ruumiillisuuden.
Kiitos, Hannu! Kirjoituksesi on hyväätekevä.
Sain aikoinaan yhden elämäni merkittävimmistä kokemuksista, kun 23-vuotiaana saattelin vuotta vanhemman ison siskon tuonpuoleisiin. Olen sanonut, että sain armon jakaa vimmeisen päivän merkittävät hetket hänen seurassaan. Jumala valmisti sen, että jaksaisin surun ja myös että vanhempani jaksaisivat.
Sisareni ehti sairastaa kaksi vuotta leukemiaa. Aluksi hänelle luvattiin vain kaksi viikkoa elinaikaa, mutta diagnoosi tarkitsettiin. Hän ehti viettää häänsä ja opiskellakin. Ensimmäisellä kerralla hän jo kirjoitti ”lohtukirjeen” meille jälkeen jääville. Tosin otimme sen esiin vasta kuoleman lopullisuuden jälkeen.
Sanoma oli viisas ja uskossa aavistavan herkkä. Hän totesi, ettei elämä jäänyt kesken kuolemassa. Hänen elämänsä oli sellaisenaan kokonaisuus. Sitä tuli ajatella siten: Jumalan antamana ajallisena kestona alusta loppuunsa; ikuisuuden näkökumasta elämän kaarien pituuserot kadottavat merkityksensä.
Hänet oli vallannut lisääntyvä uteliaisuus siihen, mihin Jumala ajan jälkeen kutsuu ja johon hän ajassa valmistaa ihmisiään. Hän oli saanut aavistaa lähestyvän ajattomuuden painottomuuden. Hän toivoi, että sydämemme tuntisivat samaa ”keveyttä” surusta huolimatta.
Sisareni kuolinpäivänä tulin sairaalaan juuri siksi ainoaksi tunniksi, jolloin sisareni oli uneton, tajuissaan. Sen aikana hän ehti kertoa olevansa varma, että kuolisi samana päivänä. Hän uskoi pääsevänsä ”tänä iltana” Paratiisiin niinkuin ryöväri Jeesuksen rinnallakin pääsi. Sisareni todella kuoli hengityksen hiljaa heiketessä keskiyön hetkellä isäni lukiessa ääneen Herran siunausta ja koko perheen ollessa kutsuttuna paikalle. (Paikalle kutsuttu lääkäri ihmetteli, miten kuolema oli ”jo nyt” tapahtunut.
Päivällä vaihdoimme tunnin aikana koko elämämme uskon rakkauden yhteyteemme, joka ei katoaisi. Kumpiki kantaisi sitä sisimmässään, missä sitten olikin. Me tapaisimme muodossa tai toisessa Jumalan ikuisuudessa. Sisareni pyysi minua puhumaan vanhemmille ja toisille siskoilleni yhteydestä, joka on salattu, motta koettavissa uskossa, rukouksissa ja rakkauden vaalimisessa.
Lopuksi käytimme ajan siihen, että siskoni antoi ohjeet hautajaistensa viettoon. Kaiken tuli olla samoin kuin hänen häissäänkin. Hän nimesi isän avuksi läheisen toisen papin suorittamaan siunauksen. Hän valitsi kanttorin ja urkurin, valoisat virret ja hengelliset laulut.
Kun palasij kotiini, kirjoitin kaiken muistiin , sanat ja toiveet. Annoin ne vanhemmilleni avuksi ja lohduksi. Oli merkillistä, miten viimeiillään elävä sisareni sai voiman tunniksi puhua niin paljon ja selkeästi, vaikka olikin vahvasti lääkitty. Hän sulki silmänsä viimeistä kertaa tajuissaan, kun lähdin hänen luotaan.
Toinen vaikuttava kuolema oli anoppini.Olin hoitanut häntä sairaalahuoneessa viikon verran. Hän tuli tajuihinsa jouduttuaan ensi sekavuustilaan kaatumisensa ja leikkauksensa jälkeen. Koska hänen munuaisensa olivat lakanneet toiminnasta, päädyttiin ns konservatiiviseen hoitoon ilman mitään erikoistoimenpiteitä. Vanhana sairaanhoitajana hän tiesi mitä se merkitsi.
Ehdimme keskustella kaikesta elämäntärkeästä, myös kuolemasta. Anoppini sai ehtoollisen. Viikon lopussa hän oli rauhallisena asettumassa yölepoon. Annoin hänelle iltapalan ja lääkkeet. Mietin juuri, miten hänen hauras olemuksensa kestäisi antamani rauhoittavat lääkkeet yötä varten, kun huomasin, että hänen hengityksensä alkoi harveta pian silmien ummistamisen jälkeen. Aloin rukoilla Herran siunausta ääneen. Pian hengitys lakkasi kokonaan.
Tämä viimeinen viikon ”matka” ehti tehdä meistä rakkaita matkatovereita, ja sain jälleen armon kokea jotakin uutta ja kirkasta. Anoppini oli ollut hyvin valittava ja raskamielinen ihminen. Saattohoidon (vierihoidon) kuluessa hän osoittautui rohkeaksi, rakentavaksi ja rauhalliseksi persoonallisuudeksi. Hän odotti valoisasti kuolemaa ja sen jälkeistä elämää Jumalan tahdon mukaisesti.
Viime talvena rakas teologiystäväni murtui pitkään sairauteensa. Olin saanut seurata vaiheita perheenjäsenen avulla. Minun piti käydä tapaamassa potilasta sovittuna päivänä uuden vuoden alla. Minulle tuli kuitenkin este. Oli surullista, että kyseessä olivat viimeiset hänen tajuisat päivänsä.
Sain kuitenkin kutsun hoitokotiin iltana, joka osoittautui hänen viimeisekseen. Kaksi perheenjäsentä oli paikalla. Veisasimme Siionin virsiä, joita hän oli rakastanut. Tuli hetki, jolloin hänen hengityksensä muuttui. Koin sen merkiksi lähestyvästä kuolemasta. Jouduin lähtemään kotiin. Aamulla sain viestin: ystäväni oli kuollut aamuvarhaisella. Oli armoa, että sin hyvästellä hänet rauhallisesti, aivan lähdön alla.
En ole ollut läsnä kaikkien läheisteni kuollessa. Tiedän, etteivät kaikki lähtöhetket ole yhtä levollisia saati hartaita. Armoitetut kokemukset ovat kuitenkin viitoittaneet valoisaa tietä siihen, mikä alkaa päivä päivältä tulla itsellekin läheisemmäksi realiteetiksi. Uskossa, toivossa ja rakkaudessa ei tarvitse pelätä.
Kiitos, Päivi. Hienosti sanoitat vaikeita asioita. Tuota siskosi lähdön kuvausta lukiessani tuli taas kerran mieleen, miten usein kuoleva lohduttaa sitä, joka jää vielä tänne. Roolit tai tehtävät vaihtuvat.