Koen olevani Palestiina-aktiivi. Kymmenen vuotta sitten kokemani EAPPI-aika eli ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa sekä Palestiinan että Israelin todellisuuteen jätti pysyvän jäljen. On hämmentävää, miten harva suomalainen on henkilökohtaisesti tutustunut palestiinalaiseen arkeen miehitetyssä (siis kyllä: miehitys-sanaa käyttävät myös Israelin viralliset tahot) Palestiinassa sen Länsirannalla, ei Gazassa. Se arki on täynnä iloa, huumoria, toisesta välittämistä, perheyhteyttä eli kaikkea sitä, mikä on onnellisen elämän perusta. Tuon arjen värittää kuitenkin jatkuva huoli toimeentulosta ja siitä, miten selviytyä Israelin siirtokuntien, poliisin ja armeijan läsnäolosta. Tämä läsnäolo miehitetyillä alueilla täyttää täysin juutalaisen historioitsija Benny Morriksen mukaan apartheidin tunnusmerkit: miehittäjän määrittelemän alueella asuvan henkilötodistuksella vahvistetun rodullistamisen arabiksi uskonnosta riippumatta (suurin osa Pyhän Maan kristityistä on arabeja), liikkumisen rajoitukset , ”turvallisuussyiksi” naamoidun mielivaltaisen henkilökontrollin , rotuun perustuvan erilaisen oikeuskäytännön ( miehitettyjen alueiden arabiasukkaat ovat sotilaslain alaisia, toisin kuin alueen siirtokuntien juutalaiset) ja rakentamiseen ja ennen kaikkea koulujen ja infraan liittyvien rakennusten tuhoamiseen liittyvät kolonialistiset käytännöt, joita tietenkin perustellaan ”turvallisuussyillä”. Israelin turvallisuuspolitiikka osoittautui arkikäytäntöjensäkin puolesta tehottomaksi ja sisäisten ristiriitojensa takia vaarallisen haavoittuvaksi. Samaan aikaan,kun tarkistuspisteiden sotilaat tonkivat pikku koululaisten koululaukut, pyörätuolissa olevat vanhukset joutuvat jonottamaan tarkistuspisteillä sormenjälkilaitteella, joka ei toimi, Hamasin terrori-iskusta varoittavat selkeät sotilastahojen välittämät tiedustelutiedot jätetään huomiotta. Tämän sotilaallisen kyvyttömyyden jälkipyykki alkaa pian.
Koen olevani myös Israel-aktiivi ja Israelin ystävä. Tunnen aidosti, että Israelin valtiolla on olemassaolon oikeus ja tämä olemassaolo on ollut uhattuna useita kertoja. Kylmä totuus on, että arabivaltioiden uhka ja Israelin valtion olemassaolon tuhoamiseen tähtäävät väkivaltaisuudet sotien ja terroritoimien muodossa ovat edistäneet Israelin militarisoitumista ja sitä narratiivia, mihin Israel on nojannut itsenäistymisestään asti. Israelin tarinan natsiväkivallan uhrien toimesta perustetusta heikosta pikku valtiosta keskellä uhkaavaa arabimaailmaa haastaa hyvin joukko juutalaisia historioitsijoita, jotka 1980-luvulla pääsivät 30 vuoden salaiseksi julistamisen jälkeen tutustumaan Israelin syntyajan kirjallisiin hallinnollisiin ja sotilaallisiin arkistoihin. Näistä juutalaisista historian professoreista tärkeimmät ovat Ilan Pappe ja Benny Morris. Israelissa on myös runsaasti korkeassa asemassa olevia juutalaisia, jotka katsovat Israelin pettäneen sen, minkä takia Israelilla on oikeus olemassaoloon. Se on vaarassa tulla rasistiseksi diktatuuriksi.
Koen, että Israelilla on tärkeä paikkansa historian tuotteena ja maailman todellisuuden osana. Mutta minkälainen tämän Israelin tulisi olla Jumalan ja ihmisten silmissä? Mikään inhimillinen tai raamatullinen peruste ei vapauta Israelia toimimaan kansainvälisten lakien ja sopimusten vastaisesti ja toimimaan kunnioittamatta ihmiselämän arvokkuutta ja arvoa riippumatta siitä, mitä vääryyttä sitä kohtaan on kohdistettu. Kristinusko on koko historiansa ajan toistuvasti viitannut kintaalla (tai rautahansikkaalla) sille Kristuksen opetukselle, että väkivalta siementää väkivaltaa. Kristinusko on vuosisadasta toiseen tehnyt liittoja juuri niiden tahojen kanssa, joita kiinnostaa valta, voima ja raha eli raamatullisesti mammona, tuo katekismuksessa hyvin määritelty ”lihan himo, silmän pyyntö ja elämän korskeus” Nämä voimat ovat myös Israelin väkivaltaisen mahdin takana ja Hamas hyödynsi härskisti tätä tietoisuutta Israelin sotilaallisen mahdin voimasta ja sen ennakoitavuudesta omiin itsekkäisiin tarkoitusperiinsä. Hamas on palestiinalaisten tulevaisuuden suurin uhka , varmistus väkivallan jatkumisesta.
En kelpaa Israelin ystäville, koska näen palestiinalaisten kärsimyksen jatkumisen osana miehityspolitiikkaa, osana Israelin kyvyttömyyttä muuttua, mitä pidän ensiarvoisen tärkeänä, jopa Jumalan tahtona. En kelpaa Palestiinan ystäville, koska puolustan Israelin oikeutta olemassaoloonsa, jopa sen oikeutta itse määritellä mitä on olla ”juutalaisvaltio” , valtio maailman valtioiden sopimuksin yhteen punotussa kokonaisuudessa, olkoot tuo kudelma miten hatara tahansa.
Yllä olevan juurettomuuden tunteen takia olin erittäin epävarma osallistumisestani Vivamossa, Kansan Raamattuseuran legendaarisessa keskuksessa, järjestettyyn Israel polttopisteessä-teemapäivään. Miksi pahoittaisin mieltäni vielä lisää kuuntelemalla lisää vieraannuttavaa tekstiä Israelin erinomaisuudesta ja arabien myötäsyntyisestä pahuudesta, mitä oletin päivän sisällön olevan? Onneksi,onneksi lähdin, sillä kokemus oli vapauttava ja rauhoittava, siitä huolimatta, että tilannetta lähestyttiin tulokulmasta, jota vieroksun.
Teemalauantai alkoi esityksellä ”Israel Jumalan pelastussuunnitelmassa”. En tunne minkäänlaista vetoa tämänkaltaiseen ajatteluun ja Timo Stewartin erinomainen ”Luvatun maan lumo”-kirja käsittelee niin perusteellisesti suomalaisen kristillisen sionismin historian käänteitä, että aihe tuntui entistäkin vieraammalta. Esityksen pitäjä kapteeni evp ja ilmasotakoulun taisteluopettaja Olli Seppälä oli kuitenkin erittäin täysipäisen oloinen ja kokenut esiintyjä, joka antoi itsestään kuvan miellyttävänä, rehellisenä, älykkäänä miehenä, joka aidosti pohti näitä asioita. Hänen innostuksensa asiaan ei tarttunut minuun, mutta jostain nousi mieleeni jonkun keskiajan kirkonmiehen ajatus siitä, miten raamattua tutkitaan 1. kirjaimellisesti 2.allegorisesti 3. hengellisesti 4. eskatologisesti eli ”lopun aikoja” tutkien. Seppälä liittyi tähän ketjuun! Hyvä tutkiminen ei keskity yhteen vaan kaikkiin osa-alueisiin, joten minun vieroksuntani eskatologiaa kohtaan on minun ajatteluni heikkoutta. Tämä oivallus toi mieleeni rauhan.
Teemalauantain helmi oli kuitenkin tuottaja-toimittaja Juhani Huttusen esitys ”Milloin antisionismi on antisemitismiä”. On ilo kuunnella ammattitaitoisen, älykkään ja historiallisista taustoista selvää ottavan toimittajan esitystä, joka on myös teknisesti tasapainoinen kuvan ja sanan yhdistelmä. Voi olla, että minulle ja Juhanille jää pientä erimielisyyttäkin joistain asioista mutta hänen selvityksensä Israel=natsi-rinnastuksen käytöstä ja historiallisesta taustasta sekä sionismi-juutalaisuus-teeman sotkemisesta oli vakuuttava. Erittäin paljon pidin myös hänen selvityksestään siitä, mitä antisemitismi EI ole: Israelin kovakouraisten toimien arvostelu ei sitä ole, ei myöskään Israelin poliittisten kuvioiden kritisointi tai siirtokuntapolitiikan väärinkäytösten arvostelu.
Enää ei tunnu niin pahalta olla kahden leirin ulkopuolella. Pahalta tuntuu, jos häikäilemätön terroristijärjestö Hamas nostetaan Israelin kanssa tasavertaiseksi kiistakumppaniksi, eikä Palestiinan ystävät näe muuta tapaa kannattaa kestävää rauhan tulevaisuutta. Ja pahalta tuntuu, jos Israelin militaristinen ja laittomuutta kannattava nykyhallinto ei herätä kauhistusta. Juutalaisten oikeudesta omaan maahan on vain pieni askel rasistiseen ylemmyydentuntoon.
