Ukrainan kellareissa on vietetty pitkäperjantain tunnelmia jo kohta kaksi kuukautta. Sivusta seuranneelle se on tuntunut lähes ihmiselämän pituiselta ajalta, mutta miten paljon pidemmältä paikalla olleille? Tai niille perheille, jotka jättivät aviomiehen, poikansa, ystävän, taistelemaan vihollista vastaan? Niitä tunteita ei voi ulkopuolinen koskaan ymmärtää.
Pitkäperjantai on kautta vuosisatojen symbolisoinut toivon menettämistä. Tänä vuonna sen todellisuus tuli erityisen lähelle Ukrainan sodan myötä. Siinä missä ensimmäisenä pitkäperjantaina opetuslapset seurasivat tilannetta eturivistä, seuraamme me Ukrainan pitkäperjantaita televisiosta livenä.
Silloin ensimmäisenä pitkäperjantaina, opetuslapsilla ei ollut enää mitään jäljellä – Mestari oli kuollut. Toivoa tulevaisuudesta ei enää ollut, oli vain tappio ja menetys, tuska ja ahdistus.
Ihmisyyttä vastaan on isketty julmasti Ukrainassa. Tuhoutuneet kodit, pakolaisvirrat, palavat tankit, kertovat karua kieltään elämän hauraudesta. Illan ajankohtaisohjelmassa pohditaan taas kerran, voisiko tämä tapahtua meille. Voisiko? Jos edes jaksaisi lankalauantaihin. Uutistarjonta ei jätä sittenkään rauhaan ja häivyttää lankalauantain jonnekin sumuun ja epämääräisyyteen. Joutuuko Mariopol antautumaan, riittääkö Ukrainan joukkojen resurssit, miten käy pakolaisten? Loputon lista kysymyksiä ja jatkuvaa epävarmuutta. Elämää vihan ja väkivallan varjossa.
Voisiko ylösnousemuksen aamu koittaa myös ukrainalaisille – jos ei nyt vielä huomenna niin kuitenkin mahdollisimman pian. Jaksaako sitä odottaa?
Kristinuskon pitkäperjantaista siirtyminen ylösnousemukseen on hyvin tiedossamme. Tunnemme tarinan käänteet hyvin. Hyppäsimme suoraan loppuhuipennukseen, mutta ilman pitkäperjantaita emme olisi koskaan sitä saavuttaneet.
Tapasin myanmarilaisen nuoren pakolaisnaisen, jonka elämä oli romahtanut pahasti, kun sotilasjuntan sotilaat tunkeutuivat hänen kyläänsä. Kutsutaan häntä Mirjamiksi, sillä turvallisuussyistä hänen oikeaa nimeänsä ei voi julkaista. Paikan päällä kotikylässä hän todisti silmitöntä tappamista, raiskaamista ja talojen polttamista. Rauhallinen elämä keskeytyi kuin seinään. Ja mikä erityisen irvokasta, hyökkääjät olivat oman maan sotilaita. Kotimaan, jonka piti huolehtia omista kansalaisistaan, tappoi ja terrorisoi nyt omiaan.
Pitkäperjantai oli saavuttanut tuon myanmarilaisen kylän asukkaat kaikessa kauheudessaan.
Mirjam kerkesi pakenemaan juuri ja juuri ennen kuin väkivalta saavutti hänet. Väkivalta, minkä varjon se kuitenkin jättäisi elämään; mielessä pyörivät ystävät, jotka tapettiin ja raiskattiin – tulessa oleva koti. Ne muistot eivät jättäisi koskaan vaan palaisivat unessa ja arjen keskellä takaisin lupaa kysymättä, tuoden pitkäperjantain todellisuuden salamannopeasti taas paikalle.
Nuori myanmarilainen nainen haaveili paluusta kotiin ja rauhasta. Hänen toiveensa oli päästä takaisin opiskelemaan. Maanpaossa paperittomana oleminen ei antanut mahdollisuuksia opiskella eikä tehdä virallisesti töitä. Tilalle oli tullut vain elämänkoulu, jossa opeteltiin selviytymistä päivästä päivään.
Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Mirjam kertoi saavansa voimia rukoilemisesta. Jumalalle pystyi vuodattamaan ne syvät tunteet ja pettymykset, joita oli vaikea jakaa kenenkään muun kanssa. Kristityt pakolaiset kokoontuivat säännöllisesti yhteen laulamaan ylösnousseelle Vapahtajalle, rukoilemaan ja kuuntelemaan Jumalan sanaa. Se antoi toivoa elämään, kun inhimillinen toivo oli mennyt.
Voisiko ylösnousemus saavuttaa meidätkin pakolaiset?
Pitkäperjantaina ei ollut valmiita vastauksia annettavana opetuslapsille, oli vain kysymyksiä. Miksi Vapahtajan täytyi kuolla? Miksi toivon täytyi kuolla? Miksi meidät jätettiin yksin selviytymään? Sitä samaa kysynevät kristityt Ukrainassa ja Myanmarissa tänäkin pitkäperjantaina.
Ylösnousemuksen aamu kuitenkin koitti ja toivo voitti kuoleman. Voisimmeko nähdä tuon saman ihmeen kärsivien veljiemme ja siskojemme elämässä? Rikkirevittyä ei saa uudeksi, mutta toivo antaa voimaa rakentaa uutta.
Loppujen lopuksi meille ei kuitenkaan jää muuta kuin toivo siitä, että ukrainalaisille ja myanmarilaisille ja tuhansille muille kuoleman varjossa elävien elämässä koittaa ylösnousemuksen aamu – jo nyt tässä ajassa, eikä vain ikuisuudessa.
Kristos nouzi kuolennoiz – tovessah nouzi!
Totisesti Hän on ylösnoussut!
Piirros on Krousin evankelisluterilaisen kirkon seinältä Kambodzasta.
