Kärjistin sanoja otsikossa. Voisin sanoa yhtähyvin, että islamistinen terrorismi pelottaa länsimaalaisia niin, että he alkavat torjua ”sivistyneisyyden” nimissä kaikenlaisen uskonnollisuuden. Suomalaisille lähin viiteryhmä on tietysti luterilainen uskonto ja sitä opettava kirkko. Kouluistahan tätä valtasuhdetta on jo ryhdytty valistuneesti purkamaan jo ennen terrorismin kärjistymistä. Nyt kauhun perässä hiihtää vähemmän sivistynyt porukka, jolle viihde on uskonkriittisyyden väline.
Satuin eilen TV:n äärelle ja avasin sen umpimähkään TV 2:lta. Ensiksi Siskonpeti (U). Ihan hulvaton, mutta parodia taizelaisesta rukousmietiskelystä jms. Tietysti naurettava pappisvitsailu surijoille: ”Hän on madon ruokaa, kuollut. Hän elää.” Seurasi minulle ihka tuntematon uusintaohjelma Ihmebantu. Se alkoi tavalla, johon jäin ”koukkuun”, tosin tosi lyhyeksi epäviihtymyksen hetkesi. Koukkuna toimi Jeesuksesta puhuminen. Kristinuskoa ja Jesukseen uskomista pilkattiin mitä estottomimmin – niin pitkälle kuin viitsin katsoa. On totta, että itsekin olen kritisoinut mielessäni Jeesuksen länsimalaistavaa kuvaa (kiiltokuvajeesukset), mutta en olisi ruvennut puhumaan ”asiantuntijana” TV-persoonan tapaan Jeesus-uskon naurettavuudesta, terrorismiassosiaatioita jne.
Käänsin kanavaa viattomampaan suuntaan, 1001 Rikua -ohjelman TV 3 kanavalle. Pelleily meni harmittomasti, kunnes Riku ilmaantui raitiovaunuun/lähijunaan, jossa esitti fiktiivistä avioliiton uskottomuustarinaansa vieressäistujalle. Kun tyttö ei suostunut kommunikoimaan, naamioitunut Riku kysyi häneltä tiukkapipoisuutta ounastellen : ”Oot sä uskovainen?” Tyttö naurahti kaikkeen aiemmin vaivaantuneesti, mutta tähän elehti ilmiselvän vakavamman viestin: ”En totisesti”.
Riku-juttu ei tietystikään kerro Isisin vaikutuksesta. Se kertoo tietystä suosiota saavuttaneesta viihteen seuraajien ja suuren yelisön asennemuotoumasta. On fiksua olla uskontokielteinen, sanoa amerikkalaiseen tapaan Oh god yhtä hyvin kuin Fuck you! Tosin amerikkalaisten uskontokielteisyys tai viisaasti sanottu agnostisismi (koin itse tämän filosofisen sievistelyn ollessani USA:n yliopistomaailamassa hetken) ei ole siellä vielä vallannut ns. syviä kansan rivejä – kuten meillä näyttää tapahtuvan vaivihkaa viiihteenkin avulla. Olen käynyt pitämässä rukoushiljaisuuden retriittejä parissakin pohjoisen Suomen maaseutupaikassa ( en halua leimata aluetta, puhun vain rajoittuneesta kokemuksesta), joissa uskottiin ufoihin enemmän kuin Jeesukseen ja shamanismiin+sienimyrkkyihin enemmän kuin hengellisen hiljaisuuden harjoittamiseen. Ne olivat ”mystiikkaa”.
Tällaiseen maaperään kielteisyys kristinuskoa, kirkkoa ja perinteistä länsimaista kulttuuria kohtaan uppoaa kuin sula voi. Ja toisaalta, kun terrori pelottaa ja uho islamin uskoa vastaan nousee, suureksi syypääksi kaikkeen nousee epäusko kaikkea uskonnollisuutta kohtaan.
Tämän päivän osalta Suomen Kuvalehden liitteenä tuleva TV-maailma osaa lytätä muodikkaasti klo 20.00 TV1:ltä alkavan ohjelman (uusinta) Afrikka valitsi minut, jossa kertojana toimii Pertti Söderlund. Tero Kartesenpään esittely ohjelmasta alkaa seuraavasti: ”Yle voisi ilmoittaa selkeämmin, jos parhaaseen katseluaikaan lähetettävä dokumentti on luonteeltaan tunnustuksellinen.” Lopuksi hän viittaa luonteeltaan lähetyssaarnajan tarinointiin, jolla tämä ”perustelee uskontonsa hyvyyttä”. ”Lähetyssaarnaaja heiluttaa käsiä vimmatusti, kun hän vakuuttelee yleisöään uskomaan jumalaansa.” Pieni kirjain Jumala-sanan alussa ja sanamuoto jumalaansa osoittaa kirjoittajan distanssia ja epäkunnioitusta asiaa kohtaan.
Tasapuolisuuden nimissä silmäsin, mitä HeSari ja käsiini saamani IS aiheesta sanovat. Asiallisesti Helsingin Sanomissa mainittiin vain, että kyseessä on ”elämänmittainen matka”. Ilta-Sanomat yltää paljon monisanaisemmaksi ja -puoliseksi: ”Jos pidät elämäkertojen lukemisesta, pidät tästä ohjelmasta.” Kirsikka Kiviniemi mainitsee esittelyssä heti alkuun että kyseessä on lähetystyöntekijä, jonka agendana on ollut tavoite: ”Yksi hyvä asia päivässä”. Kokemustensa kautta tästä olisi voinut tulla rasisti, mutta läheinen uskontokokemus teki hänestä afrikkalaisten auttajan. Lopuksi myös Kiviniemi toteaa Söderlundin uskonnollisuuden korostuvan turhan paljon – hurmahenkisyyteen asti.
En ole nähnyt ohjelmaa, joten siihen en ota kantaa.
Satuin katsomaan ”Afrikka valitsi minut”-ohjelman. Iloitsin sydämestäni siitä, että TV1 lähetti parhaaseen katseluaikaan noin hyvän ja todellisesta uskosta kertovan ohjelman. Pertti Söderlundista heijastui kuva miehestä, joka elää täysillä todeksi uskoaan auttamalla afrikkalaisia.
Ajattelin, että ohjelma oli valittu uusittavaksi juuri siksi, että se ei ollut rasistinen vaan juuri päinvastoin. Mutta samalla ohjelma välitti aidon evenkeliumin. On surullista, että jotkut vähättelevät sitä. On niin helppo arvostella sohvalta käsin heitä, jotka ovat kirjaimellisesti seisseet viidakkoveitsi kurkullaan ja jääneet henkiin, antaneet anteeksi hyökkääjille ja alkaneet auttaa heitä monin eri tavoin.
Uskon kuitenkin, että katsojien joukossa oli monia, jotka kokivat ohjelman siunaukseksi.