Äärivasemmisto, kaksoisstandardit ja absoluuttinen paha

Jos olisin viisas, en varmaan kirjoittaisi tätä tekstiä. Mutta kun uutisointi äärivasemmiston väkivaltaisista hulinoista itsenäisyyspäivänä Tampereella niin ihmetytti.

Jo perjantai-illan tv-uutisista alkaen ja viikonvaihteen aikana jatkouutisia lukiessa mietin kaiketi monen muun lailla, keitä mahtaisivat olla ”luokkasodasta”, ”luokkayhteiskunnasta”, ”tovereista”, ”eliitistä” ja ”eriarvoisuudesta” puhuvat.

Mielenosoittajien retoriikka olisi tietysti voinut olla kaljanhuuruinen jääkiekkovitsikin. Nyttemmin on kuitenkin käynyt ilmi (esim. Ilta-Sanomat), että lapasesta karanneen luvattoman mielenosoituksen järjestämiseen osallistui ”anarkistien” ohella ainakin Kommunistisen nuorisoliikkeen ja Sitoutumattoman vasemmiston jäseniä.

Q.E.D. Miksi uutisissa siis vältettiin sanomasta ”äärivasemmisto”-sanaa?

Tässä yhteydessä huomio kiinnittyy siihen, miten eri tavalla poliittisen kentän eri äärilaitojen järjestämiä performansseja mediassa ja nykyisessä henkisessä ilmastossa arvotetaan. Ääriliikkeiden määrittelyt eivät tietenkään ole aivan yksinkertaisia ja jos sellaiseen yritykseen sortuu, kuten minä nyt teen, on aina joku, joka parahtaa, miten paikkansapitämätöntä tekstiä joku voikin suoltaa.

Mutta siis: Jos jonkun äärioikeistolaiseksi määriteltävän porukan edesottamuksissa tapahtuu yhtään mitään kovaäänistä huutoa kummempaa, repäisee suuri osa suomalaisesta mediasta vaatteensa ja pääkirjoitukset täyttyvät isänmaata uhkaavasta oikeiston vaarasta. Ja jotta yksinkertaisimmatkin ymmärtäisivät absoluuttisen pahan olevan irrallaan, voidaan myös muuan entinen itävaltalainen taideopiskelija kaivaa pikavauhtia pian 70 vuotta vanhasta haudastaan.

Ehkä järkevä keskustelu aiheesta on Breivikin järkyttävien rikosten jälkeen mahdotonta? Ja äärioikeisto kaikkialla maailmassahan on Norjan murhenäytelmästä vastuussa, eiks niin?

Jos on niin miltä näyttää, äärivasemmiston jäsenien hajottaessa paikkoja, vihapuhetta suustaan sylkien, sama asia on kuitenkin jotenkin toinen. Kun anarkistit ja keitä-siellä-nyt-olikin riehuvat niin väkivaltaisesti, että monille asiallisesti työtään tehneille poliiseille jää ehkä pysyviä terveydellisiä haittoja, kun yhteistä ja yksityistä omaisuutta tuhotaan, moni poliitikko tai muu kommentoija pahoittelee laimeasti ”ylilyöntejä” ja kuitenkin katsoo asiakseen ”ymmärtää” noita poloisia mielenosoittajia.

Todella. Onhan sitä luonnollisesti pakko hajottaa ikkunoita ja hakata poliiseja, kun niin ottaa tuo eliitin juhliminen ja taloudellisesti kovat ajat päähän. Äärivasemmistoa, toisin kuin äärioikeistoa, ei myöskään poliittisesti korrektissa jargonissa pidä syyllistää siitä, mitä saman aatteen aikaisempien versioiden nimissä on tehty.

Kuvaavaa hyssyttelylle on esimerkiksi pahoinpideltyjen poliisien suojaamana Tampere-talossa kuohujuomien ja hyvän musiikin keskellä juhlineen oululaisen Rebekka Naatuksen tuntojen tiivistelmä Kotimaa24:ssä:

”Ymmärrän myös sitä, että oli ylilyöntejä, koska yhteiskunnassa on tapahtunut polarisoitumista ja on ahdistuksen muotoja, joille ei oikein saada paikkaa. Taustalla on asioita, joihin pitää puuttua ja jotka pitää ottaa huomioon, hän sanoo.”

Niinpä.

Seuraavan kerran, kun esimerkiksi jokin vaakunaleijonakoruja kaulassaan killuttava kovasti kansallismielinen, maahanmuuttoa vastustava tai muilla ns. äärioikeistolaisilla teemoilla örveltävä joukko mekastaa jossakin, olisi jotenkin tasapuolista, että julkisuudessa kommenttejaan jakavat ymmärtäisivät ”ahdistuksen muotoja, joille ei oikein saada paikkaa”. Toivottavasti tällöinkin halutaan tuomitsemisen ja taivastelun asemesta ymmärtäväinen sydän sykähdellen pohtia ”taustalla olevia asioita, joihin pitää puuttua ja jotka pitää ottaa huomioon”.

Näin ei kuitenkaan tule käymään. Jostakin minulle hämäräksi jääneestä syystä nimenomaan äärioikeisto edustaa nykyisin pintakeskustelun vaahdossa lähtökohtaisesti absoluuttista pahaa, jonka kohdalla sietokynnys on huomattavan paljon äärivasemmiston nyt väkivaltaisia muotoja saanutta mellastusta alhaisempi. Näin siitäkin huolimatta, että maailman lähihistoria pursuaa todisteita vasemmistolaisten ääriryhmien harjoittamasta terrorismista, sosialististen diktatuurien aiheuttamasta suunnattomasta kärsimyksestä ja lievemmässä muodossaan erilaisten vasemmistohallituksien kokeilujen epäonnistumisista. Siitäkin huolimatta, että myös äärivasemmisto on monessa Euroopan maassa turvallisuuselimien tarkkailussa.

Mistähän tämä kaksoisstandardien ylläpitäminen ja muu älyllinen epärehellisyys Suomessa lopulta kertovat? Ehkä monen ihmisen muisti on lyhyt, ehkä poliittinen uuskieli vaikuttaa liiankin hyvin. Yksi ”ääri” voi olla allerginen yhdelle ihmisryhmälle, toinen toiselle. Mutta kaikki syrjiminen ja vaino ovat pahasta, ei vain jonkun tietyn ryhmän karsastaminen.

Poliittiset ääriliikkeet eivät tietenkään ole toistensa kopioita ja niiden toimintakulttuureissa ja tavoitteissa on myös eroja. Raja kulkee silti väkivallan retoriikassa ja varsinkin sen tielle astumisessa, kuten Tampereella tapahtui.

Ei sinänsä ole varmaan väärin olla jossakin poliittisessakaan asiassa ”ääri”. Mutta me emme tarvitse poliittisen kentän oikealta, keskeltä tai vasemmalta minkäänlaisia ääriliikkeitä, jos ne ryhtyvät tai edes uhkaavat ajaa asioitaan ohi laillisen ja järjestäytyneen yhteiskunnan hyväksymien, demokratiaan kuuluvien tapojen.

  1. Anteeksi nyt. Kävi niin että katosi uudet siikkarit. Samaan aikaan kehkeytyi vähän outo en-usko –ilmiö minussa. Sen ei tässä nyt ole väliksi.

    Kysyisin, kuin tässä uudistetussa oin alun perin Lars Stenbäckin ent. 169 (Silmäisi eteen Jeesus) loppu jok ennen kuului: Jos tuomionkin kuulisin/katsoisin hyljättynäkin/silmiisi helliin, Jeesu´s.

    Että muuttuiko se.

Jussi Rytkönen
Jussi Rytkönen
SOKERIPALA JA KYNÄ -blogissa käsittelen teologian, aatehistorian ja yhteiskunnan ilmiöitä.