Jos olisin viisas, en varmaan kirjoittaisi tätä tekstiä. Mutta kun uutisointi äärivasemmiston väkivaltaisista hulinoista itsenäisyyspäivänä Tampereella niin ihmetytti.
Jo perjantai-illan tv-uutisista alkaen ja viikonvaihteen aikana jatkouutisia lukiessa mietin kaiketi monen muun lailla, keitä mahtaisivat olla ”luokkasodasta”, ”luokkayhteiskunnasta”, ”tovereista”, ”eliitistä” ja ”eriarvoisuudesta” puhuvat.
Mielenosoittajien retoriikka olisi tietysti voinut olla kaljanhuuruinen jääkiekkovitsikin. Nyttemmin on kuitenkin käynyt ilmi (esim. Ilta-Sanomat), että lapasesta karanneen luvattoman mielenosoituksen järjestämiseen osallistui ”anarkistien” ohella ainakin Kommunistisen nuorisoliikkeen ja Sitoutumattoman vasemmiston jäseniä.
Q.E.D. Miksi uutisissa siis vältettiin sanomasta ”äärivasemmisto”-sanaa?
Tässä yhteydessä huomio kiinnittyy siihen, miten eri tavalla poliittisen kentän eri äärilaitojen järjestämiä performansseja mediassa ja nykyisessä henkisessä ilmastossa arvotetaan. Ääriliikkeiden määrittelyt eivät tietenkään ole aivan yksinkertaisia ja jos sellaiseen yritykseen sortuu, kuten minä nyt teen, on aina joku, joka parahtaa, miten paikkansapitämätöntä tekstiä joku voikin suoltaa.
Mutta siis: Jos jonkun äärioikeistolaiseksi määriteltävän porukan edesottamuksissa tapahtuu yhtään mitään kovaäänistä huutoa kummempaa, repäisee suuri osa suomalaisesta mediasta vaatteensa ja pääkirjoitukset täyttyvät isänmaata uhkaavasta oikeiston vaarasta. Ja jotta yksinkertaisimmatkin ymmärtäisivät absoluuttisen pahan olevan irrallaan, voidaan myös muuan entinen itävaltalainen taideopiskelija kaivaa pikavauhtia pian 70 vuotta vanhasta haudastaan.
Ehkä järkevä keskustelu aiheesta on Breivikin järkyttävien rikosten jälkeen mahdotonta? Ja äärioikeisto kaikkialla maailmassahan on Norjan murhenäytelmästä vastuussa, eiks niin?
Jos on niin miltä näyttää, äärivasemmiston jäsenien hajottaessa paikkoja, vihapuhetta suustaan sylkien, sama asia on kuitenkin jotenkin toinen. Kun anarkistit ja keitä-siellä-nyt-olikin riehuvat niin väkivaltaisesti, että monille asiallisesti työtään tehneille poliiseille jää ehkä pysyviä terveydellisiä haittoja, kun yhteistä ja yksityistä omaisuutta tuhotaan, moni poliitikko tai muu kommentoija pahoittelee laimeasti ”ylilyöntejä” ja kuitenkin katsoo asiakseen ”ymmärtää” noita poloisia mielenosoittajia.
Todella. Onhan sitä luonnollisesti pakko hajottaa ikkunoita ja hakata poliiseja, kun niin ottaa tuo eliitin juhliminen ja taloudellisesti kovat ajat päähän. Äärivasemmistoa, toisin kuin äärioikeistoa, ei myöskään poliittisesti korrektissa jargonissa pidä syyllistää siitä, mitä saman aatteen aikaisempien versioiden nimissä on tehty.
Kuvaavaa hyssyttelylle on esimerkiksi pahoinpideltyjen poliisien suojaamana Tampere-talossa kuohujuomien ja hyvän musiikin keskellä juhlineen oululaisen Rebekka Naatuksen tuntojen tiivistelmä Kotimaa24:ssä:
”Ymmärrän myös sitä, että oli ylilyöntejä, koska yhteiskunnassa on tapahtunut polarisoitumista ja on ahdistuksen muotoja, joille ei oikein saada paikkaa. Taustalla on asioita, joihin pitää puuttua ja jotka pitää ottaa huomioon, hän sanoo.”
Niinpä.
Seuraavan kerran, kun esimerkiksi jokin vaakunaleijonakoruja kaulassaan killuttava kovasti kansallismielinen, maahanmuuttoa vastustava tai muilla ns. äärioikeistolaisilla teemoilla örveltävä joukko mekastaa jossakin, olisi jotenkin tasapuolista, että julkisuudessa kommenttejaan jakavat ymmärtäisivät ”ahdistuksen muotoja, joille ei oikein saada paikkaa”. Toivottavasti tällöinkin halutaan tuomitsemisen ja taivastelun asemesta ymmärtäväinen sydän sykähdellen pohtia ”taustalla olevia asioita, joihin pitää puuttua ja jotka pitää ottaa huomioon”.
Näin ei kuitenkaan tule käymään. Jostakin minulle hämäräksi jääneestä syystä nimenomaan äärioikeisto edustaa nykyisin pintakeskustelun vaahdossa lähtökohtaisesti absoluuttista pahaa, jonka kohdalla sietokynnys on huomattavan paljon äärivasemmiston nyt väkivaltaisia muotoja saanutta mellastusta alhaisempi. Näin siitäkin huolimatta, että maailman lähihistoria pursuaa todisteita vasemmistolaisten ääriryhmien harjoittamasta terrorismista, sosialististen diktatuurien aiheuttamasta suunnattomasta kärsimyksestä ja lievemmässä muodossaan erilaisten vasemmistohallituksien kokeilujen epäonnistumisista. Siitäkin huolimatta, että myös äärivasemmisto on monessa Euroopan maassa turvallisuuselimien tarkkailussa.
Mistähän tämä kaksoisstandardien ylläpitäminen ja muu älyllinen epärehellisyys Suomessa lopulta kertovat? Ehkä monen ihmisen muisti on lyhyt, ehkä poliittinen uuskieli vaikuttaa liiankin hyvin. Yksi ”ääri” voi olla allerginen yhdelle ihmisryhmälle, toinen toiselle. Mutta kaikki syrjiminen ja vaino ovat pahasta, ei vain jonkun tietyn ryhmän karsastaminen.
Poliittiset ääriliikkeet eivät tietenkään ole toistensa kopioita ja niiden toimintakulttuureissa ja tavoitteissa on myös eroja. Raja kulkee silti väkivallan retoriikassa ja varsinkin sen tielle astumisessa, kuten Tampereella tapahtui.
Ei sinänsä ole varmaan väärin olla jossakin poliittisessakaan asiassa ”ääri”. Mutta me emme tarvitse poliittisen kentän oikealta, keskeltä tai vasemmalta minkäänlaisia ääriliikkeitä, jos ne ryhtyvät tai edes uhkaavat ajaa asioitaan ohi laillisen ja järjestäytyneen yhteiskunnan hyväksymien, demokratiaan kuuluvien tapojen.
Kommenttipuheenvuorot blogissa ovat ja tarkoittavat katsomista opin puolesta harkinnalla tai ajan kanssa niiden huomaamista betonoituina kirkon statukseen.
Yhden esitemöitsijän katsominen armollisesti kyselijöiden puoleen ja myös heidän uskoonsa hyvästä tavalla kulkea elämässään on hyvä. Tämä oli se kolmas malli.
Saa tunnustaa että oppi aiheuttaa epätoivoa. Juuri opinkappaleita tutkiessa itse kukin joutuu kysymään itseltään sitä, että missä määrin niihin voi sydämestään uskoa. Pelko , että epäusko joidenkin yksityiskohtien kohdalla ajaa kyselijän kristinopin ulkopuolelle , on myöskin tosi. Seurauksena voi olla että lopettaa kyselemästä sitä , että mihin itse asiassa uskon? Onko itsensä pakottaminen lojaalisuuteen kiveen kirjoitettuun uskoon tärkeämpää ,kun selvittää itselleen sen mihin totuudellisesti voi pitäytyä?
Opin myönteinen puoli on se, että yhteisöllä on jotakin yhdessäpitävää niinkuin lippu jonka ympärille kokoonnutaan.
Paavi Franciskus on keksinyt mainion keinon kiertää oppi siitä saako uudelleen avioituneet mennä ehtoolliselle. Kun he ripittäytyvät sielunhoitajalle, niin sen jälkeen ehtoollinen on avoin heille. Oppia ei ole muutettu ,mutta sielunhoidollinen ulottuvuus armahtaa opin tuomiosta.
Johannes Lehman: Ei ollut Jeeuksen vika että Jeesuksen opista kirkko teki opinJeesuksesta…(Raportti rabbi J:stä, erään väärennöksen pöytäkirja)
Markku: ”Pelko , että epäusko joidenkin yksityiskohtien kohdalla ajaa kyselijän kristinopin ulkopuolelle , on myöskin tosi.”
Jos jokin opinkappale ajaa ulkopuolella, niin se on hyvä kehityssuunta. Otetaan esimerkki. Tuhoa tarkoittava sana on systemaattisen käännetty kadotukseksi. Väärennys huipentuu Mark.16:16, johon on lisätty sana kadotus, vaikka jakeessa puhutaan vain tuomitsemisesta. Ihmiset tuomitaan tekojen mukaan, Oikeamielisille tuomio on iloksi ja riemuksi, kuten kansojen tuomiossa, Mat.25.
Mark.16:16 ahdisti minua 40 vuotta sitten. Kun olin muutaman kerran lukenut lävitse Raamatun, niin päättelin, ettei jakeessa voi olla sanaa kadotus, koska se on kokonaisilmoituksen vastainen. Vasta myöhemmin pystyin tarkistamaan, että olin päätellyt oikein. Mitä teologista edistystä kirkossa on tapahtunut saman 40 vuoden aikana? Ei mitään, kun on jääty Lutherin takomiin kahleisiin.
Tai ehkä patavanhoilliset lutheristit rakastavat helvettiä ja kadotusta, kun katsovat pelastuneensa. Ja mikä kadotuksessa on parasta, niin toisin uskovat ja ateistit ja muhamettilaiset joutuvat kärisemään ikuisessa tulessa. Kärjistänkö? Tuskin, sillä jos totuus kiinnostaisi, niin etsittäisiin ensin Jumalan oikeudenmukaisuutta.
Blogistia lainaten: saanko tunnustaa, ettei oppi ahdista, vaan vapauttaa. Terve, apostolinen vapauttava oppi, jonka mukaan kaikki ihmiset armahdetaan ja pääsevät taivaaseen sen marssijärjestyksen mukaan, minkä Jumala on säätänyt. Tämä on ilosanoma maailmalle. Miksi kirkko ei sitä kerro? Jos se on Kristuksen kirkko, niin kertoo.
”Jim Jones päätyi psykoottiseen tilaan ja julisti olevansa jumala. Yli 900 ihmistä menetti henkensä.”
Lutherin uskonpuhdistus loi Saksassa pohjan ihmisten tasa-arvolle. Maaorjat ja talonpojat ryhtyivät vaatimaan oikeuksiaan. Luther kannatti aluksi talonpoikia, mutta kääntyi sittemmin heitä vastaan. 100000 talonpoikaa teloitettiin kapinan kukistuttua. Miksi Luther vaihtoi puolta. Epäilen, että kun eli aateliston suojeluksessa, niin pelkäsi joutuvansa itse teloitetuksi. Väkivaltakoneisto oli aatelisten hallussa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Talonpoikaissota
Lutherin kirja Juutalaisista ja heidän valheistaan oli natseille oivallinen propagandan lähde juutalaisvihan lietsomisessa. Varmasti Hitler oli sen lukenut, mutta on vaikea tietää, oliko Luther tässä asiassa Hitlerin oppi-isä. Jälki ainakin oli Lutherin opetuksen mukaista.
Erikseen on katolisen kirkon historia. Sanan miekka vaihtui rautaiseen.
En ymmärrä, miksi katolisesta arvopohjasta on tullut kristillinen standardi? He ovat väkivaltaisia taivasten valtakunnan ryöstäjiä, joista Jeesus varoitti. Tästä johtuen Luther katolisen opin perijänä oli täysin pihalla evankeliumista ja jälki oli sen mukaista.
Vt:ssa ryöstetyn Jerusalemin temppelin aarteet vietiin Baabeliin. Baabelilaiset eivät ymmärtäneet temppelin esineiden merkitystä. Koska kaikki kirjoitettu on esikuvallista, niin tämä tarkoittaisi hengellisesti sitä, että pyhät kirjoitukset päätyivät matkalla Jerusalemista Baabeliin katoliselle kirkolle, joka ryhtyi käyttämään niitä oman valtakuntansa mahdin kasvattamiseen.
Mitä tapahtui alkuseurakunnalle, joka odotti ja joudutti Jeesuksen paluuta? Tuhoutuiko hengellinen temppeli, silläJeesus ei tullut takaisin? Se oli varmasti valtava pettymys apostoleille, kuten Paavalille, joka kirjoitti kaikki kirjeensä Jeesuksen paluun odotuksessa.
Ensin uskoa elettiin todeksi, kukin tavallaan. Sitten se kehitettiin opiksi, kukin tavallaan. Sitten siitä tehtiin tiedettä, kukin tavallaan. Tieteen voi aina haastaa ja kyseenalaistaa. Tieteen tulisi korjata ja täydentää itseään.
Miehet ovat kirjoittaneet oppia vähemmän viisaasti. Se on tehty, jotta ihmisiä voisi hallita ja siinä sivussa rahastaa. Aikuisista ihmisistä puhutaan kirkossa edelleen opetuslapsina. Mutta lapset kasvavat ja rupeavat ajattelemaan itse. He kyseenalaistavat ylhäältä (!) annetun opin.
Miehet ovat kirjoittaneet ne lähteet, joista miehet (jälleen) ovat koonneet raamatun. Se näkyy raamatussa, joka on kokoelma eri aikoina kirjoitettuja väkivaltaisia sankari-luuseritarinoita. Miehet ovat myös tulkinneet tätä ”jumalan sanana” pitämäänsä teosta. Se näkyy edelleen sekä opissa, että kirkossa. Nyt kun patriarkaatti vetelee viimeisiä kuolinkouristuksiaan, kirkko on vaikeuksissa. Kirkko ”uskontovirastona” on tullut tiensä päähän. Se on riitaantunut itsensä kanssa.
Raaamattu kertoo ihmisten kokemuksista ”jumalasta”. Siellä on monenlaisia kokemuksia. Niinpä raamattu kertoo enemmän ihmisestä kuin jumalasta. Jos se olisi ”jumalan” kirjoittama, se olisi parempi, eikä jättäisi tulkinnanvaraa, joka on johtanut hajoamisiin ja riitoihin.
Kirkossa pappien saarnoja kuunnellessa voi käydä niin, että yksi sanoo yhtä, toinen kumoaa sen. Oppiin, jos sitä edes on, ei kannata hirttäytyä. Sillä usko lienee ihan muuta kuin kiveen hakattu oppi. Jeesuksen tarkoitus ei ollut perustaa uskontoa. Sen tekivät hänen seuraajansa, jotka halusivat valtaa (ja rahaa). Hänen sanomansa ydin oli rakkaudessa. Se ei toteudu siellä, missä valtaa käytetään ihmisten erotteluun.
Teologiaa ei kannata lukea riviäkään siksi, että tuntisi jumalan tai luojan paremmin. Päinvastoin, teologian tarkoitus on tehdä luojasta mitätön. Teologia on tarina suuresta puhalluksesta ja vallanhimoisesta ja ahneesta ihmisestä, joka halusi tulla kalifiksi Kalifin paikalle. Aivan oikein, Raamattu kertoo paljon enemmän ihmisestä, kuin mistään muusta. Sitä täytyy vaan osata tulkita oikein…siinä kirjassa ei ole yhtäkään sanaa jumalan suusta. Sokea reettakin sen näkee.
Kiitos Charlotta!
”Onko itsensä pakottaminen lojaalisuuteen kiveen kirjoitettuun uskoon tärkeämpää ,kun selvittää itselleen sen mihin totuudellisesti voi pitäytyä?”
Tämä on Markku Hirn mielestäni aivan olennainen, huikean hyvä ja tärkeä kysymys! Jo kauan olen ollut varma, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastata, että jälkimmäinen on tärkeämpää. Mutta tavallaan on traagista, että olen nuorena sisäistänyt myös sen ajatuksen, että tämä sisäinen pakkoni olla ehdottoman rehellinen olisi jotenkin vaarallinen tie, jopa väärä tai epäilyttävä. Ja luulen, etten ole ainoa, joka on tämän kanssa painiskellut.
Käsitän keskeisten oppien merkityksen siltä pojalta, että evankeliumin sanomaa: Yksin uskosta Kristuksen tähden on aina jouduttu puolustamaan, niitä vastaa, jotka tämän perusasian tahtovat mitätöidä. Näin on opit syntyneet evk.n suojaksi. Uskomme kohde on Vapahtajamme sovitustyö ja sen omistaminen itselle. Ei ne kehälliset opit joita kirkossa lausumme.
Pekka.” Uskomme kohde on Vapahtajamme sovitustyö ja sen omistaminen itselle. Ei ne kehälliset opit joita kirkossa lausumme”.
Aivan, ja elävä suhde elävään persoonaan, Kristukseen Pyhän Hengen kautta on kaikille tärkeintä. Muuten maistellaan loputtomioin vahaomenaa oikean omenan sijaan. Sitten me ihmiset tarvitsemme oppia ja ohjausta, mutta vapautta, ei orjuutta varten.
Nyt on käynyt niin, että uskontunnustuksen uskomista on tehty pelastusteko. Jos uskot tuon kaiken niin pelastut. Näin opinkappaleen uskomisesta on tehty tärkeämpi kuin Jumalan pojan sovitustyö.
Hyvä havainto!
Ja ”jumalan pojasta” on tehty jumalaakin suurempi, teologiaa, tarinaa ja opinkappaletta tämäkin.
Nykyisessä Siionin virressä 110 kuudes eli viimeinen säkeistö kuuluu: ”Näin olkoon tästä lähin / uskoni, oppini: / myös viimeinen ja vähin / saa olla omasi. / Henkesi jatkuvasti / ohjatkoon loppuun asti /armosta elämään.”
Vanhemmassa Siionin virressä numero 53 viiides säkeistö menee seuraavasti: ”Näin olkoon tästä lähin Jumaluusoppini: Myös viimeinen ja vähin Saa olla omasi. Tiet toiset vievät vaivaan. Perilliseksi taivaan Myös minut lunastit.”
Nuo vanhemman virren säkeet luovat minusta väkevämpää ja jykevämpää kontrastia opin ja viimeisimmän ja vähimmän välille.
Olen samaa mieltä. Mutta nykyiselläänkin tuo virsi on ihana. Sen sanoma on itselleni hyvin tärkeä.
Emilia, tuon virren sanoma puhuttelee myös minua suuresti.
Ei oppien epäilyssä ole mitään vikaa. Ylpeyteen voi kuitenkin sortua, jos kuvittelee itse ymmärtävänsä oppia paremmin kuin Pyhän Hengen johdattamat yleiset kirkolliskokoukset.
Dogmeja voi tarkastella kirjoitettuina ikoneina, jota viittaavat sellaiseen jota ei sanoin voida täysin kuvata. Ei niihin uskota vaan ne kuvaavat kuvaamatonta totuutta. Kristukseen uskotaan.
http://www.ortodoksi.net/index.php/Ekumeeniset_kirkolliskokoukset
Kirkko tuntee oikeastaan vain kolme teologia: Johannes Teologin, Gregorios Teologin, ja Simeon Uusi Teologin.
http://www.ortodoksi.net/index.php/Johannes_Teologi
http://www.ortodoksi.net/index.php/Gregorios_Teologi
http://www.ortodoksi.net/index.php/Simeon_Uusi_Teologi#Arvonimi_.22Uusi_Teologi.22
Kovin ovat vain oikeauskoisetkin hajallaan näiden ’oikeiden oppiensa’ kanssa. Menepäs Venäjälle (jossa ’oikea oppi’ myydään halvimmalla kulloisellekin valtaapitävälle tyrannille) tai Kreikkaan, jossa ’oikea oppi’ on niin vankasti kytköksissä sikäläiseen korruptioon, että siitä itse sielunvihollinenkin mahtaa iloita.
Opista puheen ollen: Eräs ihminen avautui minulle kerran näin: ”Kaikki opit ovat minusta tukalia, uuvuttavia, myös kristinoppi, joka on hirvittävän moninivelinen ja monivaiheinen. Ja herättää paljon kysymyksiä.”
Kristinoppia pitäää tutkia Kristuksessa, niinkuin vaikka kymmentä käskyäkin. Silloin oppi ja käskyt ovat eläviä, ja on maahdotonta, että ne olisivat tukalia tai tylsiä.