Uutisköyhän kesän puheenaihe sisäministerin sanomisista nosti esille luonnehdinnan äärikristillinen lahko. Sillä tarkoitettiin Suomen ev. lut. Kansanlähetystä, yhtä kirkkomme lähetysjärjestöä. Oliko luonnehdinta aiheellinen ja osuva?
Ääri- alkuiset nimitykset asioille ovat melko leimaavia. Mieleeni tulevat nopeasti esimerkiksi äärivasemmisto, jolla voitiin tarkoittaa 70-luvun Punaista armeijakuntaa Saksassa, tai ääri-islamilainen, jolla viitataan esimerkiksi Hizbollah-taistelijaan tai Taleban-sissiin.
Luulen, että Suomesta tuskin löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä äärikristittyä lahkoa, sellaista kuin vaikkapa Daavidin oksa. Kirkon sisällä on toki vaihtelua konservatiivius-vapaamielisyys –akselilla. Halu erottautua eri tavoin uskovasta saa korostamaan eroja ja työntämää toisia laidalle. Nyt monet herätysliikkeiden edustajat huomaavat joutuvansa työnnetyksi keskeltä ensin laidalle, sitten laidalta äärilaitaa vasten. Äärilaita tarkoittaa, että kohta laidat loppuvat ja edessä on laidan yli heittäminen.
_ _ _
Miten seuraavat uskon ja etiikan lauseet mahtavat sijoittua kirkon kartalla: keskelle, laidalle vai peräti äärilaidalle?
”Yhteiskunnassa julkinen vallankäyttö on uskottu esivallalle. Hyvä esivalta on Jumalan parhaita lahjoja. Uskollisuus Jumalalle on kuitenkin tärkeämpää kuin ihmisten totteleminen.”
”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas. Erityistä tukea on annettava kaikkein heikoimmille.”
”Jumala on luonut ihmisen miehiksi ja naisiksi. Elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla.”
Viimeaikaisen keskustelun perusteella luulen, että seuraavat uskonlauseet vaikuttavat monista olevan aika laidalta:
”Jumala on kaiken Luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden.”
”Synti erottaa meidät elämän lähteestä, Jumalasta. Jokainen on jo syntyessään synnin alainen, eikä kukaan voi vapautua siitä omin voimin. Usko Kristukseen siirtää meidät Saatanan kahleista Jumalan valtakunnan vapauteen.”
”Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet.”
”Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta.”
”Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat kirkon näkyviä tuntomerkkejä.”
”Kastevesi on tavallista, puhdasta vettä. Jumalan sanaan liitettynä se on pelastavaa vettä, sillä se pesee meidät puhtaiksi kaikesta synnistä.”
”Ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri.” … ”Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.”
”Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.”
Nämä lauseet eivät ole Kansanlähetyksen, eivätkä minkään muunkaan herätysliikkeen tai lahkon agendalta. Lainaukset ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinopista, Katekismuksesta (s. 16, 18, 20, 40, 44, 49, 51, 56, 84, 90, 92), jonka kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1999, ja joka sen jälkeen jaettiin joka kotiin.
Esipuheen mukaan ”Katekismuksen tarkoitus on sanoa lyhyesti ja selkeästi, mitä kristillinen usko on. Sen syvin tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme. … Katekismus on kodin hengellinen käsikirja, joka ilmaisee suppeasti Raamatun keskeisen sisällön.”
Kun luen nuo edellä olevat kohdat, minusta tuntuu, että sisäministeri on puhunut koko lailla niin kuin Katekismus opettaa. Tämä opetus ei ole laidalta, eikä äärilaidalta, vaan aivan keskeltä. Ainakin niin pitäisi olla.
Jos lahkolaisuutta tai äärikristillisyyttä on jonkun aivan pakko osoitella, löytyy se ennemminkin sieltä päin, missä kovasti poiketaan Katekismuksen opetuksesta.
_ _ _
Suomen ev. lut. kirkon Katekismus ei edusta vain nurkkakuntaisesti suomalaista kristillisyyttä, vaan liittyy pääpiirteissään maailman kristittyjen enemmistön uskoon; roomalaiskatolisten, ortodoksien, anglikaanien, metodistien, – jopa pienin poikkeamin helluntailaisten, baptistien jne. uskoon. Tästä käy vielä selvemmin ilmi, missä on kristinuskon keskus ja mistä puolestaan voidaan hakea äärilaitoja.
_ _ _
Parasta olisi, jos me erilaiset kristityt voisimme kunnioittaa toisiamme ja sitä, mikä yhdistää. Tilaa pitäisi olla aran kyselevälle, heikolle, sekä yksinkertaiselle pienen lapsen uskolle, kuten myös syvällisesti kirkon pitkään uskon perintöön liittyvälle dogmaattisemmalle uskolle. Kirkon usko ja ajasta nousevat elämän kysymykset käyvät vuoropuhelua, mikä tekee uskon ihmisille ajankohtaiseksi ja koskettavaksi.
Espoon piispa Tapio Luoma tiivisti kolumnissaan viisaasti: ”Miten kirkko osaisi ottaa vakavasti toisaalta perustehtävänsä ja identiteettinsä sekä toisaalta kulloisenkin ajan kysymykset. Edellisten unohtuessa kirkko hukkaa itsensä, jälkimmäisten unohtuessa se kadottaa toimintaympäristönsä. Kirkon tulevaisuuden kannalta molemmat ovat vaarallisia vaihtoehtoja” (Kotimaa 25.7.)
Jusu. Tarkennan vielä. Tarkoitatko, että kirkon virallinen oppi edustaa vähemmistöläistä äärikristillisyyttä?
Vihervaaralle tarkennuksena: evl kirkossa ei ole enemmistöille tai vähemmistöille eri oppeja.. Evl kirkossa on vain yksi oppi, josta kirkon jäsenien enemmistö taitaa ikävä kyllä olla käytännössä melko etäällä.
Pakko myöntää, etten tajunnut Jusun väitettä opista, johon enemmistö kirkon jäsenistöstä olisi muka sitoutunut. Itse näen tilanteen niin, että pieni vähemmistö (konservatiivit) on tiukasti sitoutunut kirkon perinteiseen oppiin ja enemmistö on sitä mieltä, että oppi ei ole kovin oleellinen asia.
Enemmistö arvostaa esimerkiksi diakoniaa ja kirkollisia toimituksia, ei kirkon oppia.
Minullekin heräsi Jusun kommentteja lukiessani aivan samanlaisia kysymyksiä kuin Maijalle.
Jan-Erik taitaa olla oikeassa sanoessaan: ”Enemmistö arvostaa esimerkiksi diakoniaa ja kirkollisia toimituksia, ei kirkon oppia.”
Kuitenkin, minun mielestäni mihin tahansa kristilliseen kirkkoon/yhteisöön kuulutaan siksi, että uskotaan sen oppiin. Kristillisissä kirkoissa se oppi on ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa (Jeesuksen), ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saiisi iankaikkisen elämän .”
Tämä on se yhdistävä tekijä, jonka voimalla pysytään yhdessä ja tunnetaan toinen toisensa Jeesuksen opetuslapsiksi.
Diakonia on ilmaus kristillisestä rakkaudesta, tekoja, jotka seuraavat uskoa. Näistä rakkauden teoista saavat osansa niin uskovat kuin ei-uskovat.
Minun käsitykseni on, että kirkko koostuu kirkon jäsenistä. Kirkko ei ole yhteisö, jossa jokainen jäsenin tulisi olla täsmälleen samaa mieltä jokaisesta asiasta. Kun puhun kirkon opista, tarkoitan sitä tapaa jolla enemmistö kirkon jäsenistä harjoittaa kristillisyyttä.
Olen kyllä huomaavinani, että jolloin keskustelijoilla tuntuu olevan tendessiä määritellä kaikkien uskovaisten puolesta, mikä on ainoa oikea tapa uskoa ja sitten paaluttaa tämä näkemys oman napansa ympärille.
Minun käsitykseni mukaan konservatiivit eivät usko yhtään sen paremmin tai oikeammin kuin liberaalit. He vain ajattelevat eri tavalla joistain kysymyksistä, lähinnä eettisistä kysymyksistä. Kumpikaan ajattelutapa ei sulje pois kirkon jäsenyydestä.
Ja edelleenkin ääriryhmä on se määritelmän mukaisesti vähemmistö, jonka näkemys poikkeaa radikaalisti enemmistön näkemyksestä.
Ei diakonia, puhumattakaan kirkollisista toimituksista ole irrallaan kirkon opista. Päinvastoin.
Siitä olen Jan-Erik Lahtelan kanssa samaa mieltä, että kirkon enemmistön mielestä, lasketaan se nyt miten tahansa, oppi tosiaankaan ei ole kovin oleellinen asia.
Kirkon opin suhteen Jumalan sana eli Raamattu on ensisijainen, sitten tulevat kolme vanhan kirkon uskontunnusta sekä tunnustuskirjat.
V. 1999 kirkolliskokouksen hyväksymä Katekismus ilmaisee uskon keskeisen sisällön, mihin Pekka Särkiö myös blogissaan viittaa.
Julkisuudessa ”ääriliikkeinä” pidetyt herätysliikkeet, mm. Kansanlähetys ja Sley, Raamattuopisto, Kylväjä, Sansa jne. seisovat vankasti kirkon opin perustalla.
Minä en ainakaan väitä, että tiukka oppiin takertuminen olisi oikea tai parempi tapa uskoa. Luen itseni liberaaliksi. Silti, pidän älyllisesti epärehellisenä väitettä, että konservatiivit jotenkin eivät noudattaisi kirkon oppia.
Pekka Särkiö
Nämäkö ovat vaihtoehdot? Kyllä kyselevä usko voi olla kriittinen ja vähemmän arka. Ehkä se edellyttää jopa enemmän rohkeutta kuin traditioon tiukasti pitäytyvä dogmaattinen usko. Ja dogmaattiseen perinteeseen pitäytyvä usko voi olla hyvin yksinkertaista lapsen uskoa. Ja dogmaattinen usko voi olla myös heikkouden uskoa. Ja laiskaakin uskoa.
Mielestäni määrittelet tuossa kirkon opin hyvin eri tavalla kuin se yleensä määritellään. Tavallaan siis puhut omaa kieltäsi, joka poikkeaa tavallisesta kielenkäytöstä. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta saatat tulla väärin ymmärretyksi.
”Ja edelleenkin ääriryhmä on se määritelmän mukaisesti vähemmistö, jonka näkemys poikkeaa radikaalisti enemmistön näkemyksestä. ” Jusu
Minun mielestäni kristillisessä kentässä ääriryhmä on se, joka poikkeaa radikaalisti Raamatun sisältämästä opista/opetuksesta.
Kari-Matti sanoi: ”Julkisuudessa ”ääriliikkeinä” pidetyt herätysliikkeet, mm. Kansanlähetys ja Sley, Raamattuopisto, Kylväjä, Sansa jne. seisovat vankasti kirkon opin perustalla.” Olen samaa mieltä, joten ne eivät ole/voi olla ääriryhmiä.
Tästä tullaan johtopäätökseen, että kirkossamme taitaa olla suuri ääriryhmä, mikä moudostuu heistä, jotka kyllä ovat kirkon jäseniä, mutta eivät usko/sitoudu kirkon oppiin. He ovat kirkon sisällä työstämässä esim. jotain eettistä linjaa, mutta jättävät keskeisen asian, pelastuksen, sivuseikaksi. Raamatun etiikkkakin avautuu uudestisyntymisen kautta.
Kaikesta huolimatta sanaa ”ääriliike/ääriryhmä” tulisi karttaa.