Uutisköyhän kesän puheenaihe sisäministerin sanomisista nosti esille luonnehdinnan äärikristillinen lahko. Sillä tarkoitettiin Suomen ev. lut. Kansanlähetystä, yhtä kirkkomme lähetysjärjestöä. Oliko luonnehdinta aiheellinen ja osuva?
Ääri- alkuiset nimitykset asioille ovat melko leimaavia. Mieleeni tulevat nopeasti esimerkiksi äärivasemmisto, jolla voitiin tarkoittaa 70-luvun Punaista armeijakuntaa Saksassa, tai ääri-islamilainen, jolla viitataan esimerkiksi Hizbollah-taistelijaan tai Taleban-sissiin.
Luulen, että Suomesta tuskin löytyy sanan varsinaisessa merkityksessä äärikristittyä lahkoa, sellaista kuin vaikkapa Daavidin oksa. Kirkon sisällä on toki vaihtelua konservatiivius-vapaamielisyys –akselilla. Halu erottautua eri tavoin uskovasta saa korostamaan eroja ja työntämää toisia laidalle. Nyt monet herätysliikkeiden edustajat huomaavat joutuvansa työnnetyksi keskeltä ensin laidalle, sitten laidalta äärilaitaa vasten. Äärilaita tarkoittaa, että kohta laidat loppuvat ja edessä on laidan yli heittäminen.
_ _ _
Miten seuraavat uskon ja etiikan lauseet mahtavat sijoittua kirkon kartalla: keskelle, laidalle vai peräti äärilaidalle?
”Yhteiskunnassa julkinen vallankäyttö on uskottu esivallalle. Hyvä esivalta on Jumalan parhaita lahjoja. Uskollisuus Jumalalle on kuitenkin tärkeämpää kuin ihmisten totteleminen.”
”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas. Erityistä tukea on annettava kaikkein heikoimmille.”
”Jumala on luonut ihmisen miehiksi ja naisiksi. Elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla.”
Viimeaikaisen keskustelun perusteella luulen, että seuraavat uskonlauseet vaikuttavat monista olevan aika laidalta:
”Jumala on kaiken Luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden.”
”Synti erottaa meidät elämän lähteestä, Jumalasta. Jokainen on jo syntyessään synnin alainen, eikä kukaan voi vapautua siitä omin voimin. Usko Kristukseen siirtää meidät Saatanan kahleista Jumalan valtakunnan vapauteen.”
”Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet.”
”Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta.”
”Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat kirkon näkyviä tuntomerkkejä.”
”Kastevesi on tavallista, puhdasta vettä. Jumalan sanaan liitettynä se on pelastavaa vettä, sillä se pesee meidät puhtaiksi kaikesta synnistä.”
”Ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri.” … ”Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.”
”Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.”
Nämä lauseet eivät ole Kansanlähetyksen, eivätkä minkään muunkaan herätysliikkeen tai lahkon agendalta. Lainaukset ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinopista, Katekismuksesta (s. 16, 18, 20, 40, 44, 49, 51, 56, 84, 90, 92), jonka kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1999, ja joka sen jälkeen jaettiin joka kotiin.
Esipuheen mukaan ”Katekismuksen tarkoitus on sanoa lyhyesti ja selkeästi, mitä kristillinen usko on. Sen syvin tehtävä on ohjata meitä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa toinen toiseemme. … Katekismus on kodin hengellinen käsikirja, joka ilmaisee suppeasti Raamatun keskeisen sisällön.”
Kun luen nuo edellä olevat kohdat, minusta tuntuu, että sisäministeri on puhunut koko lailla niin kuin Katekismus opettaa. Tämä opetus ei ole laidalta, eikä äärilaidalta, vaan aivan keskeltä. Ainakin niin pitäisi olla.
Jos lahkolaisuutta tai äärikristillisyyttä on jonkun aivan pakko osoitella, löytyy se ennemminkin sieltä päin, missä kovasti poiketaan Katekismuksen opetuksesta.
_ _ _
Suomen ev. lut. kirkon Katekismus ei edusta vain nurkkakuntaisesti suomalaista kristillisyyttä, vaan liittyy pääpiirteissään maailman kristittyjen enemmistön uskoon; roomalaiskatolisten, ortodoksien, anglikaanien, metodistien, – jopa pienin poikkeamin helluntailaisten, baptistien jne. uskoon. Tästä käy vielä selvemmin ilmi, missä on kristinuskon keskus ja mistä puolestaan voidaan hakea äärilaitoja.
_ _ _
Parasta olisi, jos me erilaiset kristityt voisimme kunnioittaa toisiamme ja sitä, mikä yhdistää. Tilaa pitäisi olla aran kyselevälle, heikolle, sekä yksinkertaiselle pienen lapsen uskolle, kuten myös syvällisesti kirkon pitkään uskon perintöön liittyvälle dogmaattisemmalle uskolle. Kirkon usko ja ajasta nousevat elämän kysymykset käyvät vuoropuhelua, mikä tekee uskon ihmisille ajankohtaiseksi ja koskettavaksi.
Espoon piispa Tapio Luoma tiivisti kolumnissaan viisaasti: ”Miten kirkko osaisi ottaa vakavasti toisaalta perustehtävänsä ja identiteettinsä sekä toisaalta kulloisenkin ajan kysymykset. Edellisten unohtuessa kirkko hukkaa itsensä, jälkimmäisten unohtuessa se kadottaa toimintaympäristönsä. Kirkon tulevaisuuden kannalta molemmat ovat vaarallisia vaihtoehtoja” (Kotimaa 25.7.)
Niin, se on välillä vaikeaa tietää kuuluuko siihen alkuperäiseen puheeseen (jonka puhutussa versiossa yksityishenkilö Räsänen korosti puhuvansa sisäministerinä) viitata vai ei. Särkiö bloggaa aiheesta, joten tuntuisi luontevalta. Puheessa mainittiin myös homous, itse en maininnut vain sitä vaan muutkin ministerin esiin ottamat lait.
Mutta se oleellinen asia on, että ”se, ettei hyväksy naispappeutta, ei ole harhaoppia, mutta sen asian pitäminen oppiin kuuluvana asiana on”. Sama varmaankin koskee avioliittoa ja muita eettisiä kysymyksiä. Tiedä sitten, onko kuinka lahkolaista nostaa keskiöön oppiin kuulumattomia kysymyksiä. En itse hoksaa, miksi se tunnustus tässä on esiin nostettu, kun eivät nämä mainitut äärimielipiteet oppiin liity…
Käsitykseni mukaan homoseksuaalisuus nousee tässä keskusteluketjussa esille vain muutamassa kohdassa esimerkkinä niistä eettisistä erimielisyyksistä, mitä liberaaleilla ja konservatiiveilla on.
Minun nähdäkseni sitä ei tuoda mitenkään erityisesti esille, ei nosteta uskon kannalta ydinkysymykseksi eikä se ole edes tässä keskustelussa ydinkysymys. En ole samaa mieltä siitä päätelmästä, jonka olet tehnyt blogin kommenteista.
Ainakin minun pääpointtini on ollut koko ajan, että ääriliikkeeksi leimaantuminen ei johdu siitä noudatetaanko kirjaimellisesti jotain tunnustuskirjoissa olevia opinkappaleita vaan siitä, että ääriliikkeen kantava ajatusmaailma on kaukana keskiöstä eli siitä, mitä kristityt keskimäärin ajattelevat.
Jusu. Palasin tänne. Olen iloinnut siitä, että mm sinä olet keskustellut täällä (ja muuallakin nykyisin) monipuolisesti. Osaksi juuri siksi mainitsin sinun kysymyksesi esimerkkeinä tarpeellisista kysymyksistä.
Toki en itse liittäisi verensiirron kieltämistä tai lääkärikieltoa ev.-lut kirkon oppi- tai etiikan kysymyksiksi, mutta se on jo toinen kysymys.
Kristinuskoon / luterilaisuuteen sovellettuna taitaa olla niin, että suomalaisten ev.lut. kirkon jäsenten enemmistön mielipiteet kristillisen uskon ytimestä tai käsitykset etiikasta edustavat lähinnä äärimielipiteitä, kun vertailupohjana on kristikunnan / luterilaisten suuri enemmistö.
Kiitos Pekka Särkiölle erinomaisesta blogista ja hyvästä keskustelun aiheesta.
Itseasiassa rohkenen olla eri mieltä. Jos vertaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa muihin eurooppalaisiin luterilaisiin kirkkoihin tai läntisen maailman kristillisiin kirkkoihin, en ole huomannut ev.lut. kirkosta tulevan sellaisia äänenpainoja, joilla se erottuisi muista kirkoista ”äärikirkkona”.
Ehkä taustalla on väärinkäsitys. Kuulemme jonkun ulkomaisen kirkon edustajan sanovan jotain ja sitten kuvittelemme, että kaikki kyseiseen kirkkoon kuuluvat ovat samaa mieltä.
Opillisista kysymyksistä kirkossa vallitsee mielestäni jonkinlainen ”älä kysy, älä kerro” -käytäntö. Kaikki lausuvat yhteen ääneen saman uskontunnustuksen ja jokainen saa hiljaa mielessään tulkita sen niin kuin haluaa. Itse olen hieman pettynyt tähän tilanteeseen. Kaipaisin rohkeampaa keskustelua kirkon opista, samaan tapaan kuin esimerkiksi juutalaiset Yhdysvalloissa voivat käydä debattia omasta uskostaan. Tämän kaipaukseni kanssa kuulun varmasti mikroskooppiseen (ääri?)vähemmistöön, sillä minusta näyttää siltä ettei kirkon oppi juuri kirkon tavisjäsentä kiinnosta.
Ajankohtainen kiistely koskee lähinnä (seksuaali)eettisiä kysymyksiä, jotka ovat pinnalla poliittisista eivät kristillisistä syistä. Kannatan itse sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta se on mielestäni täysin poliittinen, maallinen asia. En oikeastaan ollenkaan ymmärrä miksi esimerkiksi Jusu näyttäisi haluavan jollain tavalla ”uskonnollistaa” tämän kysymyksen.
Osa herätysliikkeiden jäsenistä on seksuaalieettisistä kysymyksistä eri kannalla kuin suomalaisten enemmistö. Mitä sitten? Minun mielestäni heitä voi perustellusti nimittää tämän takia konservatiiveiksi, siis poliittisesti konservatiiveiksi, mutta en pidä perusteltuna kutsua heitä äärikristityiksi. Minusta äärikristityksi haukkuminen on tässä yhteydessä pelkkää poliittista retoriikkaa.
Jani. Kiitos, kun selitit oman lukutapasi tuosta blogikirjoituksesta. Pystyin lukemaan sen (miltei…) ehdottamallasi tavalla. Hyvä katsoa muutakin näkökulmaa.
Ero on ehkä vain siinä, että koin blogin lähinnä ihmettelynä (eikä selittelynä) siitä, miten kirkon oppiin tunnustautuvaa liikettä saatettiin kutsua ääripääksi, kun opillisesti se kuitenkin on erittäin keskellä…
Jan-Erik, niinhän se on, ettei opillisista kysymyksistä olla kovin hyvin perillä, niihin ei ole oikein mitään tarvetta ottaa kantaa eivätkä ne ehkä juuri kiinnosta. Kirkko työntekijöineenkään ei ole varmasti halukas lietsomaan keskustelua monimutkaisesta ja hankalastakin aiheesta, jossa olisi ehkä enemmänkin hävittävää kuin voitettavaa.
Sitten noiden ajankohtaisten kysymysten politisoinnista. Olen sitä mieltä, että oleellisempi kysymys on, miksi kirkko ja sen monet työntekijät (ml. piispat) ovat niin aktiivisia lainsäädäntöön liittyvässä kysymyksessä. On ihan ymmärrettävää, että kansalaiset reagoivat sitten kirkonkin suuntaan. Jos kirkko toteaisi, että eduskunta säätäköön lait sen mukaan, kuinka hyväksi katsoo, ei kuulu meille, olisi tilanne oleellisesti toinen. Nythän kirkolla on vahva pyrkimys samaistaa kristillinen avioliitto ja se avioliitto, josta lailla säädellään, joka kuitenkin koskee kaikkia avioliittoja, olivat sen osapuolet uskonnottomia, hinduja tai kristittyjä. Minä näen ne reaktiot munana ja kirkon kanana tässä tilanteessa ja olen kovasti ihmetellyt, että eikö se olisi kirkon etu terottaa tätä eroa eikä päinvastoin, kuten nyt tapahtuu.
Ääripääksi leimaaminen on usein osoitus politikoinnista ja haluttomuudesta perustella ja se on tälläkin foorumilla ikävän tavallista. Tietysti kannanotto tai näkemys voi myös olla aidosti äärimmäinen, mutta väite pitäisi pystyä perustelemaan.
Pekka Särkiön blogin luettuani muutan mielihyvin liki kahden vuosikymmenen pinttymäni: kenttäpiispassa on nyt ainesta oikeaksi piispaksi. Kiitos syvällisestä tekstistä, Pekka!
@Jan-Erik Lahtela
Minä en ole huomannut, että sekulaari yhteiskunta ja sen maallistuneet jäsenet olisivat tieten tahtoen uskonnollistamassa avioliittolakikeskustelua. Pikemminkin tarve puolustaa maallista lakia syntyy siitä, että jotkut perustelevat avioliittokäsitteen olevan nimenomaan kristillinen ja että tällä perusteella eduskunta ei voisi kristittyjä syrjimättä säätää tasa-arvoista avioliittolakia.
Äärimmäisyys näyttäytyy tietysti aina taustaansa vasten. Kovin homogeenisessa yhteiskunnassa pienetkin poikkeamat tuntuvat ”äärimmäisiltä”. Toisaalta kristittyjen omat toimintatavat – etenkin kansainvälisesti – ovat omiaan luomaan kuvaa ääriliikkeestä, jos nyt ajattelemme vaikka abortin vastustamista. Ja kyllä ihan kotimaisissakin yhteyksissä on nähty monista aika äärimmäisiltä tuntuvia pikkulasten arkkujen kanssa polvillaan rukoilemisia toisten parisuhteen rekisteröinnin juhlapäivänä.
Mutta mitään laajaa tällainen toiminta ei Suomessa ole, enkä ymmärrä, että se liittyisi jotenkin luterilaiseen tunnustukseen ja oppiin.