Agnostikoista tulee aina mieleen Aknestik. Ajattelin ensiksi lyödä lekkeriksi koko aiheen ja kirjoittaa aknestikeista, mutta voihan sitä blogistina olla joskus tosissaankin. Agnostikkoiltoja ja Aknestikkia yhdistää a-kirjaimen lisäksi myös oululaisuus. Aknestik oli kymmenen vuotta sitten rokkibändi Haukiputaalta. Yhteistä agnostikkoiltojen kanssa on myös se, ettei sanoista saa mitään selvää. Yritin nimittäin kuunnella virtuaalikirkon kautta agnostikkojen iltoja, mutta hälinää, kolinaa, kohinaa ja kilinää oli niin paljon, etten päässyt perille, oltiinko siellä harhaoppisia vai ei. Agnostikkoja vai gnostikkoja? Ja mistä ne kilinät kuuluivat; omasta päästä ehkä.
Agnostikkoilloista käydyssä keskustelussakin on signaali jäänyt kohinan alle. Niin käy yleensä aina kirkollisissa keskusteluissa. Asia hukkuu sekä taustakohinaan että päällemölinään. Jos sitä asiaa nyt aina onkaan.
Kaikille iltojen ja pappien tuomitsijoille haluan muistuttaa, että kirkolla on perinteenään sekä julistus että dialogi. Molemmat ovat olleet harjoituksessa antiikin ajoista varhaiskirkosta asti. Varhaiskirkon suuret teologit harjoittivat vuoropuhelua pakanafilosofien kanssa. Sitten kaikki pakanuus kiellettiin ja listittiin, joten kristittyjen oli pakko alkaa kiistellä keskenään. Nyt on muotiin palanut sekä pakanuus että filosofia ja dialogi pitäisi virittää uudelleen käymään.
Meidän aikanamme dialogia pitää käydä myös kirkon sisällä, koska monet kirkon jäsenet ovat vieraantuneet kristinuskon päälinjoista, vaikka kuuluvatkin yhä jäseninä seurakuntiin. Heidän lisäkseen postkristillisessä yhteiskunnassa käydään aina vuoropuhelua kristinuskon kanssa, vaikka jäsenkato imaisisi loputkin ihmiset kirkon ulkopuolelle.
Vuoropuhelua käydään myös arjessa. Ei tarvitse erikseen järjestää agnostikkoiltaa, vaan agnostikot istuvat ruokapöydässäsi, tulevat vastaan työpaikallasi ja kohtaat heitä keskustelufoorumeilla. Pohdinnoilla ei aina tarvitse olla esittäjiä; riittää, kun kuuntelee harhailevia kysymyksiä omassa mielessään.
Kysymys ei ole siitä, kohtaammeko oman aikamme ihmiset epäilyksineen, vaan siitä, miten me heidät kohtaamme.
Joskus tuntuu siltä, että kirkossa pidetään aikuisia ihmisiä isoiksi kasvaneina lapsina. Elämystarjonta on hifiluokkaa, mutta entä, jos kynttilät ja lapsuusmuistot eivät inspiroi.
En ota kantaa siihen, olivatko Oulun kiistellyt keskusteluillat onnistuneita. Kilinän ja kolinan takia en jaksanut kaivaa esille papin lausumia ajatuksen pölläytyksiä Jumalan olemassaolosta. Jos pappi ei sano ääneen jumala-epäilyä, sanoo sen joku muu, ja jos ei saa sanoa, niin se epäily leijuu lausumattomana ilmassa. Kysymykset on joka tapauksessa kohdattava. Jos toinen pappi tokaisee, että kirkon opin mukaan kastamaton lapsi joutuu helvettiin, kehottaisin häntä hakeutumaan jatkorippikouluun, jos sellaisia vielä järjestetään. Ja jos hän on vakavissaan.
Mutta nämä tokaisut ja pössäytykset ovat vain sitä kohinaa ja hälinää. Enkä minä ole tuomiokapituli. Hyvä, että sellainen kuitenkin on. Oulussa näkyy tehneen viisaan päätöksenkin.
Sillä. Kirkon ainoa tehtävä ei ole julistaa. Sen pitää myös keskustella. Tämä ei ole mitään nykyajan luopumusta ja maailmanlopun enteitä, vaan kirkko on varhaisista ajoistaan asti viitsinyt ja jaksanut myös osallistua dialogiin. Siinä se on joutunut terävöittämään omaakin opetustaan. Blogisti Juhani Huttunen kirjoitti muutama päivä sitten vähän Augustinuksesta ja se sai minutkin pikakertaamaan Aurelius Augustinusta 1600 vuoden takaa. Melko tarkasti jopa, jos Henki ja kirjain De spiritu et littera on vuodelta 413! Kun kertasin sitä, eksyin myös hänen tunnetuimpaan teokseensa Tunnustukset Confessiones. Niin kuin raikas kevätpuro olisi huuhdellut kuivaa sielua tai reipas syystuuli puhaltanut ummehtuneeseen loppukesän järkikammioon.
Julistus ja keskustelu ovat molemmat vaikeita taitolajeja. Ainoa helppo asia niihin liittyen on arvostelu. Eikä sekään, jos arvostelee oikeudenmukaisesti ja älykkäästi. Paasaaminen on helppoa, mutta paasaaja puhutteleekin vain itseään.
Julistuksessa saarnaaja ei ole yksin, vaan hänen kanssaan on Pyhä Henki. Pyhä Henki on varsinainen julistaja, ihminen siinä välillä vain suodattaa ja vääristelee. Se ei tarkoita sitä, että suoraan puhuminen olisi jotenkin erityisen hengellistä. Ei, vaan se suora puhe on usein sitä omaa hälinäämme, jonka alle Hengen sanoma jää. Hengen raikkaan ja tuoreen sanoman sijasta kuulemmekin usein latteuksia ja fraaseja, opittuja sanakäänteitä, eleitä, huitomista ja maneereja.
Mutta keskusteleminenkaan ei ole helppoa. Seurakunnan ja maailman välinen dialogi on myös Hengen toimintaa. Silloinkin, kun keskustelija joutuu jättämään mukavuusalueensa ja menemään todella pitkälle epäilijöitä ja kyselijöitä vastaan. Uskokaa pois, se on kuitenkin oikeaa rakkautta. Sellaista mieltä meillä pitäisi olla enemmän. Tai kuten Oulu sen nyt artikuloi: Tuomiokapitulin mielestä on hyvä ja jopa toivottavaa, että papit osallistuvat keskustelutilanteisiin ja esittävät niissä olennaisia kysymyksiä ja pohdintoja.
Samalla lailla kuin julistuksessa voi dialogissakin vaikuttaa Pyhä Henki.
Omasta puolestani olen sitä mieltä, että rehellisessä dialogissa pitäisi olla avoimia kysymyksiä ja uskaliaitakin ajatuksia. Mutta niissä ei pitäisi kavahtaa liioin vahvaa teologiaa. Sitähän vartenhan sitä teologiaa on pari tuhatta vuotta väännetty, että olisi jotain sanottavaa.
Ja ennen kuin joku tekee minusta kantelun, sanon varmuuden vuoksi, että uskon niin kuin kirkko opettaa. Uskon Jumalaan, mutta itseäni epäilen tuon tuostakin. Onneksi Jumala uskoo. Ja koska uskon, haluan myös keskustella, ja koska kirkko opettaa siihenkin. Tolle lege, ota ja lue! Augustinusta vaikka.
Julkisessa keskustelussa aikamme ateistit kohtaavat usein aika kehnoa teologiaa. Sellaista erittelemätöntä ja epäloogista mössöä, jossa menevät sekaisin niin keskeiset pelastuksen perusasiat, kvasi- ja pseudotieteelliset raamattu-uskomukset, nykyajan poliittiset intohimot kuin pintapuolinen seksuaalietiikkakin. Ei ole mikään ihme, että ateistit voittavat uskovaiset älykkyystesteissä. Testaamattakin tuon huomaa, jos lukee keskustelupalstoja. Vaikka aivan kaikkia ateistejakaan en lähettäisi kemian tehtaalle ruutia keksimään. Kohina voittaa signaalin usein silläkin puolella.
Oman aikamme ja oman maamme tilanteen taustana on 130 vuotta kestänyt apologetiikan ja
dialogin halvaantuneisuus. Vanhoja luurankoja ei pitäisi kaivaa tuomiokapitulien komeroista, mutta todettakoon nätisti, että kirkossa isoisän isän aikaan vallalla ollut ns. beckiläinen eli biblisistinen suuntaus ei rohkaissut papistoa vuoropuheluun. Beckiläisyys ja paljolti myös sen johtama kirkko asennoitui kielteisesti maailmankatsomukselliseen keskusteluun, joka oli puhjennut 1880-luvulla.
Kirkon edustajat eivät käyneet vuoropuheluun haastajiensa kanssa, vaan näkivät uusissa aatevirtauksissa ja yhteiskunnan murrosvoimissa vain Raamatusta luopumisen hedelmiä. Johanssonin johdolla papiston valtavirta torjui niin naisemansipaation, raittiusliikkeen kuin työväenliikkeenkin ja niiden vaatimukset. Syntyi juopa, jota on ollut aika vaikea ylittää. Kielteisesti suhtauduttiin myös lestadiolaisuuteen, vapaakirkollisiin, Pelastusarmeijaan ja vähän kaikkeen uskonnolliseen menoon ja meininkiin, joka ei ollut vakaata.
Dialogia yritti käydä iäkäs dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jolla oli intoa ja vähän taitoakin, mutta joka ei kuulunut enää samaan sukupolveen kirkon nousevan voiman kanssa, ja hänen kannanottonsa olivat eri vuosisadalta kuin muiden.
Beckiläiset tekivät tietenkin paljon hyvääkin. Kirkon muurien sisäpuolella oli juurevaa kristillistä opetusta ja Raamattu arvossaan. Ongelma olikin siinä, että muuri oli paksu ja korkea. Ja äänieristetty.
Osaisikohan meidän aikamme jotain paremmin?
Menneessä ajassa läheisessä on mieleeni jäänyt piispa emeritus Lennart Koskisen ajatus, jonka sisältöä en tarkoin muista, mutta ajatus oli se, että agnostisismi on ylin taso, mihin ihminen voi uskossaan yltää. Koskinen taisi saada mielipiteestään sapiskaa, mutta hänen ajatuksensa on mielestäni pysähtyymisen ja pohtimisen arvoinen. Teesien naulaaminen uskon tai ateismin ääripäihin on varmin keino tyrehdyttää kaikki dialogi. Loistava havainto tuo Teemu Kakkurin ajatus, että agnostisismi löytyy kovin läheltä vaikkapa ruokapöytämme äärestä. Agnostisismiin liittyy mielestäni aimo annos vilpitöntä nöyryyttä, tietämisen rajallisuuden tunnustamista.
Vastaa sinä Ari, miten sopivat yhteen lainaamasi katekismuksen kohta ja omat tapasi täällä netissä?
Sinä kräväät lähimmäisiltäsi aina samoja asioita, vaikka sinulle on kärsivällisesti ja pitkäsanaisesti moneen kertaan niitä selvitetty. Minulle on tullut sellainen käsitys sinusta, että olet täällä pelkästään ilkeyksilläsi. Pidät pilkkanasi ihmisiä, jotka vaivojaan säästämättä ovat käyneet keskusteluja kanssasi ja yrittäneet valaista asioita vähän muiltakin näkökulmilta. Koskaan et ole ottanut mitään opiksesi, vaan palaat aina samoihin jo moneen kertaan selittettyihin asioihin.
”Kyllä tyhmäkin voi olla agnostikko”. Nimimerkki Pygmy Vapaa-ajattelijoiden veppifoorumilla joskus v. 2008.
En halua loukata ketään, mutta hyvä paradoksi on parempi kuin osittainen totuus.:p
Ari: Sinulla on sama vanha aihe ja kysymys, josta sinulla on jo vastaus valmiina.
Kirjoitin omia pohdintojani Teemun kirjoituksesta vielä tietämättä tai sitä lukematta tuohon omaan blogikirjoitukseeni Keskustelua vai opetusta?
Teemu Kakkuri, pientä taitaa olla minun opimattoman ”kräävääminen” siihen verrattuna kuinka valheen opettajien seuraajien käy iankaikkisessa elämässä?? Hyvin yksinkertainen on Jeesuksen varoitus ettei pidä etsiä MITÄÄN HYVÄÄ sellaiselta opettajalta jonka huono hedelmä on nähtävissä, eikö juuri edellä oleva ”oppimiseen pakottaminen” nälkään kuolemisen ja maasta karkoituksen uhalla ole huonoa hedelmää???
Miten voitte selittää että otatte sitten tällaiselta opettajalta vielä vanhurskautumis opin, lapsikaste opin, syntien anteeksi saamis opin, Pyhän Hengen saanti opin jne… siis sellaiselta joka ei itsekkään ole löytänyt oikeaa lähimmäisen rakkautta????
Eipä se riitä että itse seuraatte vaan vieläpä kastatte pieniä viattomia vauvoja????
Teemu Kakkuri kirjoitti:
Kuulkaa häntä! Teemu osui asian ytimeen. Tästä on kysymys.
Jälkiviisautta harjoittaen Teeman ajatusten äärellä tulee mieleeni ajatus, että olisiko iltaan kannattanut hommata ihan oikeita agnostikkoja keskustelemaan pappien kanssa? Niin pappien ei olisi tarvinnut leikkiä agnostikkoja, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä kanteluja ja niitä ei olisi tarvinnut sitten käsitellä? Hommanhan voi toki toteuttaa näin uudestaan. Vai pitääkö pappien omia itselleen myös epäily, eikö se olisi juuri agnostikkojen heiniä?
Mutta muistapa sitä, että kysyin joskus samaa sinulta. Saksassa uudestikastajat laittoivat pystyyn hirmuisia verilöylyjä. Tarttuivat miekkaan ja surmasivat uskomattomia. Miten sinä voit ottaa heiltä kasteopin?
Joten olisikohan aika antaa menneiden vuosisatojen synnit anteeksi molemmin puolin ja tutkistella sanan valossa omaa elämää. Sen hedelmistä me sinne tuomiolle joudumme, niin sinä kuin minäkin.
Teemu Kakkuri, kovin on hepponen vertauksesi, olenko maninnut yhtään mainitsemiasi ”uudelleenkastajia” tai heidän kirjojaan?
Entä luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, kenen kirjoittamia ne ovat?
Minä puhun teidän ns ”uskonpuhdistajan” selkeistä teksteistä jotka jokainen voi lukea ev.lut kirkon sivuilta.
Siis kun menin kasteelle niin se ei tapahtunut kenenkään ihmisen tai muun kirjan vaan yksin Raamatun kautta, olinhan luterilaisessa seurakunnassa, siis en ole saanut vaikutteita keneltäkään ihmiseltä kasteesta.
Mistä olet oppinut kasteopin, vanhurskautusopin jne…, tunnustuskirjoistako???? Eikö nämä ole juuri Lutherin kirjoittamia???