Agnostikoista tulee aina mieleen Aknestik. Ajattelin ensiksi lyödä lekkeriksi koko aiheen ja kirjoittaa aknestikeista, mutta voihan sitä blogistina olla joskus tosissaankin. Agnostikkoiltoja ja Aknestikkia yhdistää a-kirjaimen lisäksi myös oululaisuus. Aknestik oli kymmenen vuotta sitten rokkibändi Haukiputaalta. Yhteistä agnostikkoiltojen kanssa on myös se, ettei sanoista saa mitään selvää. Yritin nimittäin kuunnella virtuaalikirkon kautta agnostikkojen iltoja, mutta hälinää, kolinaa, kohinaa ja kilinää oli niin paljon, etten päässyt perille, oltiinko siellä harhaoppisia vai ei. Agnostikkoja vai gnostikkoja? Ja mistä ne kilinät kuuluivat; omasta päästä ehkä.
Agnostikkoilloista käydyssä keskustelussakin on signaali jäänyt kohinan alle. Niin käy yleensä aina kirkollisissa keskusteluissa. Asia hukkuu sekä taustakohinaan että päällemölinään. Jos sitä asiaa nyt aina onkaan.
Kaikille iltojen ja pappien tuomitsijoille haluan muistuttaa, että kirkolla on perinteenään sekä julistus että dialogi. Molemmat ovat olleet harjoituksessa antiikin ajoista varhaiskirkosta asti. Varhaiskirkon suuret teologit harjoittivat vuoropuhelua pakanafilosofien kanssa. Sitten kaikki pakanuus kiellettiin ja listittiin, joten kristittyjen oli pakko alkaa kiistellä keskenään. Nyt on muotiin palanut sekä pakanuus että filosofia ja dialogi pitäisi virittää uudelleen käymään.
Meidän aikanamme dialogia pitää käydä myös kirkon sisällä, koska monet kirkon jäsenet ovat vieraantuneet kristinuskon päälinjoista, vaikka kuuluvatkin yhä jäseninä seurakuntiin. Heidän lisäkseen postkristillisessä yhteiskunnassa käydään aina vuoropuhelua kristinuskon kanssa, vaikka jäsenkato imaisisi loputkin ihmiset kirkon ulkopuolelle.
Vuoropuhelua käydään myös arjessa. Ei tarvitse erikseen järjestää agnostikkoiltaa, vaan agnostikot istuvat ruokapöydässäsi, tulevat vastaan työpaikallasi ja kohtaat heitä keskustelufoorumeilla. Pohdinnoilla ei aina tarvitse olla esittäjiä; riittää, kun kuuntelee harhailevia kysymyksiä omassa mielessään.
Kysymys ei ole siitä, kohtaammeko oman aikamme ihmiset epäilyksineen, vaan siitä, miten me heidät kohtaamme.
Joskus tuntuu siltä, että kirkossa pidetään aikuisia ihmisiä isoiksi kasvaneina lapsina. Elämystarjonta on hifiluokkaa, mutta entä, jos kynttilät ja lapsuusmuistot eivät inspiroi.
En ota kantaa siihen, olivatko Oulun kiistellyt keskusteluillat onnistuneita. Kilinän ja kolinan takia en jaksanut kaivaa esille papin lausumia ajatuksen pölläytyksiä Jumalan olemassaolosta. Jos pappi ei sano ääneen jumala-epäilyä, sanoo sen joku muu, ja jos ei saa sanoa, niin se epäily leijuu lausumattomana ilmassa. Kysymykset on joka tapauksessa kohdattava. Jos toinen pappi tokaisee, että kirkon opin mukaan kastamaton lapsi joutuu helvettiin, kehottaisin häntä hakeutumaan jatkorippikouluun, jos sellaisia vielä järjestetään. Ja jos hän on vakavissaan.
Mutta nämä tokaisut ja pössäytykset ovat vain sitä kohinaa ja hälinää. Enkä minä ole tuomiokapituli. Hyvä, että sellainen kuitenkin on. Oulussa näkyy tehneen viisaan päätöksenkin.
Sillä. Kirkon ainoa tehtävä ei ole julistaa. Sen pitää myös keskustella. Tämä ei ole mitään nykyajan luopumusta ja maailmanlopun enteitä, vaan kirkko on varhaisista ajoistaan asti viitsinyt ja jaksanut myös osallistua dialogiin. Siinä se on joutunut terävöittämään omaakin opetustaan. Blogisti Juhani Huttunen kirjoitti muutama päivä sitten vähän Augustinuksesta ja se sai minutkin pikakertaamaan Aurelius Augustinusta 1600 vuoden takaa. Melko tarkasti jopa, jos Henki ja kirjain De spiritu et littera on vuodelta 413! Kun kertasin sitä, eksyin myös hänen tunnetuimpaan teokseensa Tunnustukset Confessiones. Niin kuin raikas kevätpuro olisi huuhdellut kuivaa sielua tai reipas syystuuli puhaltanut ummehtuneeseen loppukesän järkikammioon.
Julistus ja keskustelu ovat molemmat vaikeita taitolajeja. Ainoa helppo asia niihin liittyen on arvostelu. Eikä sekään, jos arvostelee oikeudenmukaisesti ja älykkäästi. Paasaaminen on helppoa, mutta paasaaja puhutteleekin vain itseään.
Julistuksessa saarnaaja ei ole yksin, vaan hänen kanssaan on Pyhä Henki. Pyhä Henki on varsinainen julistaja, ihminen siinä välillä vain suodattaa ja vääristelee. Se ei tarkoita sitä, että suoraan puhuminen olisi jotenkin erityisen hengellistä. Ei, vaan se suora puhe on usein sitä omaa hälinäämme, jonka alle Hengen sanoma jää. Hengen raikkaan ja tuoreen sanoman sijasta kuulemmekin usein latteuksia ja fraaseja, opittuja sanakäänteitä, eleitä, huitomista ja maneereja.
Mutta keskusteleminenkaan ei ole helppoa. Seurakunnan ja maailman välinen dialogi on myös Hengen toimintaa. Silloinkin, kun keskustelija joutuu jättämään mukavuusalueensa ja menemään todella pitkälle epäilijöitä ja kyselijöitä vastaan. Uskokaa pois, se on kuitenkin oikeaa rakkautta. Sellaista mieltä meillä pitäisi olla enemmän. Tai kuten Oulu sen nyt artikuloi: Tuomiokapitulin mielestä on hyvä ja jopa toivottavaa, että papit osallistuvat keskustelutilanteisiin ja esittävät niissä olennaisia kysymyksiä ja pohdintoja.
Samalla lailla kuin julistuksessa voi dialogissakin vaikuttaa Pyhä Henki.
Omasta puolestani olen sitä mieltä, että rehellisessä dialogissa pitäisi olla avoimia kysymyksiä ja uskaliaitakin ajatuksia. Mutta niissä ei pitäisi kavahtaa liioin vahvaa teologiaa. Sitähän vartenhan sitä teologiaa on pari tuhatta vuotta väännetty, että olisi jotain sanottavaa.
Ja ennen kuin joku tekee minusta kantelun, sanon varmuuden vuoksi, että uskon niin kuin kirkko opettaa. Uskon Jumalaan, mutta itseäni epäilen tuon tuostakin. Onneksi Jumala uskoo. Ja koska uskon, haluan myös keskustella, ja koska kirkko opettaa siihenkin. Tolle lege, ota ja lue! Augustinusta vaikka.
Julkisessa keskustelussa aikamme ateistit kohtaavat usein aika kehnoa teologiaa. Sellaista erittelemätöntä ja epäloogista mössöä, jossa menevät sekaisin niin keskeiset pelastuksen perusasiat, kvasi- ja pseudotieteelliset raamattu-uskomukset, nykyajan poliittiset intohimot kuin pintapuolinen seksuaalietiikkakin. Ei ole mikään ihme, että ateistit voittavat uskovaiset älykkyystesteissä. Testaamattakin tuon huomaa, jos lukee keskustelupalstoja. Vaikka aivan kaikkia ateistejakaan en lähettäisi kemian tehtaalle ruutia keksimään. Kohina voittaa signaalin usein silläkin puolella.
Oman aikamme ja oman maamme tilanteen taustana on 130 vuotta kestänyt apologetiikan ja
dialogin halvaantuneisuus. Vanhoja luurankoja ei pitäisi kaivaa tuomiokapitulien komeroista, mutta todettakoon nätisti, että kirkossa isoisän isän aikaan vallalla ollut ns. beckiläinen eli biblisistinen suuntaus ei rohkaissut papistoa vuoropuheluun. Beckiläisyys ja paljolti myös sen johtama kirkko asennoitui kielteisesti maailmankatsomukselliseen keskusteluun, joka oli puhjennut 1880-luvulla.
Kirkon edustajat eivät käyneet vuoropuheluun haastajiensa kanssa, vaan näkivät uusissa aatevirtauksissa ja yhteiskunnan murrosvoimissa vain Raamatusta luopumisen hedelmiä. Johanssonin johdolla papiston valtavirta torjui niin naisemansipaation, raittiusliikkeen kuin työväenliikkeenkin ja niiden vaatimukset. Syntyi juopa, jota on ollut aika vaikea ylittää. Kielteisesti suhtauduttiin myös lestadiolaisuuteen, vapaakirkollisiin, Pelastusarmeijaan ja vähän kaikkeen uskonnolliseen menoon ja meininkiin, joka ei ollut vakaata.
Dialogia yritti käydä iäkäs dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jolla oli intoa ja vähän taitoakin, mutta joka ei kuulunut enää samaan sukupolveen kirkon nousevan voiman kanssa, ja hänen kannanottonsa olivat eri vuosisadalta kuin muiden.
Beckiläiset tekivät tietenkin paljon hyvääkin. Kirkon muurien sisäpuolella oli juurevaa kristillistä opetusta ja Raamattu arvossaan. Ongelma olikin siinä, että muuri oli paksu ja korkea. Ja äänieristetty.
Osaisikohan meidän aikamme jotain paremmin?
Olen kasvanut tässä suomalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa olen aikoinaan kastettu/ liitetty luterilaiseen kirkkoon ja jossa pyhäkoulunopettaäitini kertoi tarinaa rakastavasta Jumalasta ja Jeesuksesta.
En – koskaan aikuisena – ole varsinaisesti välittänyt siitä – kaiketi uskonutkaan – että nämä tarinat paratiisista, Jeesuksen tai kenenkään muidenkaan ylösnousemuksesta, helvetistä ja taivaasta olisivat ihan oikeasti fyysisesti totta. Luulen tietäväni, ettei myös äitinikään niin uskonut.
Äitini opetti, meitä lapsiaan luottamaan elämään ja luottamaan hyvyyteen, rakkauteen ja niihin ihmeisiin, joita näemme joka päivä. ”Pikku lintu riemuissaan, laulevi onneaan… Katsokaa kedon kukkasia…”
Nyt.
Kaikki keskustelu ”oikeasta opista” ja ”pelastumisesta” hämmentää minua.
Kuulun vielä kaiken hämmentävän keskustelun jälkeenkin kirkkoon, koska ajattelen, että olisi hyvä ihmisille olla paikka joka olisi hengellinen ja henkinen, jossa saisi kysellä ja ihmetellä kanssa toisten ihmisten tätä ihmeitä täynnä olevaa maailmaa.
Mutta eikös se niin olekaan?
Kirkon jäsenistä hyvin pieni osa uskoo ”niin kuin kirkko opettaa”. Oliko se jotain 27% viimeisimmässä tutkimuksessa? Raija Ala-Lipasti oivasti kuvasi tämän enemmistön tuntoja.
Toisaalta minusta tuntuisi vähän oudolta, mikäli kirkko muuttaisi opetustaan vain siksi, että hyvin harvat uskovat kirkon opetukseen.
Jan-Erik Lahtela :”Toisaalta minusta tuntuisi vähän oudolta, mikäli kirkko muuttaisi opetustaan vain siksi, että hyvin harvat uskovat kirkon opetukseen.”
Noinhan asia varmaankin on, mutta itselläni on kyllä tässä asiassa ihan ”oma lehmä ojassa”, kun yksi evl.kirkon pappi ilmoitti taannoin, että oikean uskon raja ”kulkee vain ja yksistään Jeesuksessa”, ja nyt toivoisin kirkon virallisen tiedon tiedon siitä, onko todella niin, että Kristuksella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
Eipä silti, ”vääräoppinen” olen kyllä senkin vuoksi, että en usko kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvaa Augsburgin uskontunnustuksen II kohtaa, jonka mukaan ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.”
Kuulun siihen lahkoon, jonka tärkein uskontunnustus alkaa sanoilla ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” [YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, 1. artikla]
Raija, saatat olla onnellisemmassa asemassa, kuin kukaan näistä ”sanan selittämisen mestareista”, kukapa tietää
Jos kristinuskosta pudottaa perisynnin ja pelastuksen pois, niin jääkö enää mitään joka erottaisi kristinuskon muista uskonnoista?
Jan-Erik Lahtela :”Jos kristinuskosta pudottaa perisynnin ja pelastuksen pois, niin jääkö enää mitään joka erottaisi kristinuskon muista uskonnoista?”
Ortodoksikirkko uskoo, että perisynti periytyy fyysisessä ruumiissa, johon ihmishenki syntyy viattomana, ja siksi ihmiselämä on jatkuvaa ”kilvoittelua” tuota periytyvää ”sairautta” vastaan. Lopullinen pelastaja on Kristus, joka nousi kuolleista ja kuolemalla kuoleman voitti.
Raamatun Viisauden kirjan 7. luvun jakeet 1-3 selittävät mielestäni sitä, että ihminen perii syntymässä ”ruumiillisen muotonsa” fyysisiltä vanhemmiltaan, mutta vasta syntymän jälkeen ensimmäisen hengenvedon myötä hän saa hänestä varsinaisesti ihmisen tekevän minän: ”minä putosin maan päälle, niinkuin käy kaikkien, ja ensimmäinen ääneni oli itku, niinkuin kaikkien muidenkin.”
”7:1 Minäkin olen kuolevainen, niinkuin kaikki muut, ja sen
jälkeläinen, joka ensimmäiseksi maasta tehtiin. Äidin kohdussa
minä sain ruumiillisen muodon
7:2 kymmenen kuukauden kuluessa.
Se kehkesi veressä miehen siemenestä,
sekä yhtymisen hekumasta.
7:3 Ja synnyttyäni minä vedin sisääni yhteistä
ilmaa, minä putosin maan päälle, niinkuin käy kaikkien, ja
ensimmäinen ääneni oli itku, niinkuin kaikkien muidenkin.”
(Viisauden kirja 7:1-3)
”Jos kristinuskosta pudottaa perisynnin ja pelastuksen pois, niin jääkö enää mitään joka erottaisi kristinuskon muista uskonnoista?”
Minulle ei ole opetettukaan, että minun pitäisi erottautua muista, vaan päinvastoin nähdä itseni osana ihmeellistä maailmaa. Minulle on opetettu vastuuta ja – jos ajattelen ja oman järkeni mukaan parhaani teen Jeesuksen oppeja seuraamalla – ”näe lähimmäisessä itseni”, meillä kaikilla on hyvä olla. Ja minulle on opetettu, että se on Elämän ja Jumalan tahto. Minulle on opetettu, että koko luomakunta on yhtä ja minun tehtäväni on ihmisenä nähdä koko luomakunta osana Jumalan hyvin tehtyä maailmaa.
Näin uskon ja elän minulle opetetun mukaan. Mutta en tunnista minulle opetettua oppia täällä keskusteluissa. Kenties tämä ei ole kiinnostavaa teistä, joilla on ”oikea usko”. Mutta näiden opetusten mukaan elän. Ja tänään halusin omat tuntoni teille jakaa.
Ei erojen näkeminen (asioiden erottaminen) tarkoita kanssaihmisistä erottautumista. Kanssaihmisiä voi rakastaa täysin sydämin, vaikka huomaisi että eri uskonnot ovat sisällöltään hieman erilaisia.
Raija Ala-Lipasti :”Minulle ei ole opetettukaan, että minun pitäisi erottautua muista, vaan päinvastoin nähdä itseni osana ihmeellistä maailmaa.”
Näin olen aiemmin itsekin ajatellut, mutta kun yksittäisten Raamatun jakeiden tai sanojen perusteella alkaa saada mielestäni kuolemantuomion kaltaisia kommentteja edessä olevasta helvetin tulesta tai kadotuksesta, niin opilliset tunnustuskirjat ja muut uskontunnustukset alkavat kummasti kiinnostaa. Olen saanut oman Raamatun 10-vuotiaana ja se on elämäni tärkein kirja. Perehdyin siihen omatoimisesti ja tein tietenkin asioista omia tulkintojani, jotka eivät taida olla aivan ”oikeaoppisia”
Voi sanoa, että olen muuttunut agnostikoksi, mutta en Jumalaa tai Raamattua, vaan kirkkojen tunnustuskirjoja ja ”oikeaa oppia” kohtaan.