Lomailin Kanarialla. Tarkoitukseni oli jo tulopäivänä osallistua suomenkieliseen jumalanpalvelukseen Playa del Inglesin ekumeenisessa temppelissä, Templo Ecumenicossa. Tarkoitus oli hyvä, mutta en ehtinyt paikalle. Lentokone oli lähdössä jo puolitoista tuntia myöhässä. Kohteessa lentokentällä espanjalaiset maatyöntekijät olivat lakossa, joten matkatavaroiden tuleminen kesti kolmisen tuntia.
Kävin pari päivää myöhemmin Templo Ecumenicossa. Siellä oli menossa saksankielinen katolinen messu. Seurasin sitä tovin ekumeenisuuden nimissä. Paikalla oli liki kirkontäysi väkeä.
Loman aikana poikkesin myös paikallisen väestön asuinalueella, San Fernandossa. Siellä on kirkko ja sen ympärillä laaja puisto. Poikkesin sisälle kirkkoon, jossa oltiin juuri keräämässä pois viimeisiä joulukoristeita. Sytytin kynttilän ja maksoin siitä 20 senttiä.
*
Turisti muuttuu pyhiinvaeltajaksi, jos hän rukoilee perillä kohteessa.
Liikkeellä oleva ihminen on vähemmän opillinen kuin paikallaan pysyvä.
Mikä tahansa matka voi jälkikäteen osoittautua pyhiinvaellukseksi.
*
Lomauskonnollisuus on kiinnostava ilmiö. Ihminen joka käy kotimassaan nihkeästi kirkossa saattaa lomalla kokea olonsa kirkonpenkissä maanmiestensä seurassa hyvinkin kotoisaksi. Ilmiötä hämmästeli Kotimaassa (19.1.) myös Floridassa visiteerannut Oulun piispa Jukka Keskitalo. Hän puhui ”talvilinnuista” eli talviaan Floridan lämmössä viettävistä suomalaista, jotka käyvät talvehtimisalueella kirkossa melkein joka sunnuntai. Keskitalo sanoi, että tämä ei välttämättä liittyy uskonnollisuuteen, vaan paikalliseen tapakulttuuriin.
Ehkä piispa ei miettinyt loppuun asti huomiotaan. Nimittäin jos ihminen istuu kirkossa, se liittyy uskonnollisuuteen. Tavalla tai toisella.
Kirkkoon meneminen liittyy uskonnollisuuteen. Kirkkososiologit kutsuvat sitä rituaaliseksi uskonnollisuudeksi. Minut papiksi vihkinyt Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen puhui jossakin piispantarkastuksen tilaisuudessa siitä, että ei pidä arvostella joidenkin käyvän kirkossa vain tavan vuoksi. Hän jatkoi:”Minusta se on hyvä tapa”. Se oli samalla viestiä viidesläisen hengellisyyden suuntaan, joka tuolloin 1980-luvulla pyrki erottelemaan, kuka on enemmän ja kuka vähemmän uskossa. Harmi, ettet ehtinyt suomenkieliseen messuun. Espanjankielinen on myös hyvä korvike, koska messun osat tunnistaa helposti ja puheestakin ymmärtää jotakin.
Kyllä suurimmaksi osaksi kirkossa ja vap. suuntein kokouksissa käynti liittyy uskonnollisuuteen, sisäiseen kaipuuseen, jonka ääni hiljenee kotioloissa ja rutiineissa. Tiedän monta, jotka ovat tulleet uskoon lomaillessaan lämpimässä tai asuessaan osa-ajan vuodesta siellä.
Pikkujuttu minun käymisistäni:
60- ja 70 lukujen vaihteessa, kun olin Taorminassa, yläkaupungissa, sain päähäni mennä anglikaanien jumalanpalvelukseen sunnuntaina. Viehättävä pieni kirkko ja viehättävä englantilaispariskunta noin viisissäkymmenissä, hoiti joukkoa. Siellä ensimmäisen kerran tutustuin englantilaiseen, ihanaan suhtautumiseen, mikä myöhemmin tuli minulle tutuksi. Joimme teetä ja puhuimme niitä-näitä ja viihdyimme ja viihdytimme toisiamme.
Tämä käynti oli ehkä vähiten uskonnollis-hengellinen elämässäni. Uteliaisuus hallitsi.
Eräässä etelän lomakohteessa kuulimme Taxikuskilta yhdestä pienestä seurakunnasta. Läksimme sitä etsimään. Tavoite oli katsoa milloin siellä olisi tapahtumia. Kävikin niin mainiosti, että ovi oli auki ja tilaisuus juuri alkamassa. Tilaisuus oli lukittujen ovien takana. Joten ajoitus oli juuri oikea. Pari minuuttia myöhemmin saapuminen olisi merkinnyt ulos jäämistä. Siinä sitä ihmettelimme johdatusta ja sen aikataulun tarkkuuta.