Lukijani.
Ojasta allikkoon? Suden suusta karhun kitaan? Harakkana kiinni tervassa vuoroin pyrstöstä, vuoroin nokasta? Ahdas toimituspalkkiosääntö tuottaa monin tavoin tuskaa papille.
Marja-Sisko Aalto kirjoitti pappien palkattomasta työstä vuonna 2014. Juttua kommentoivat fiksusti ainakin Teemu Kakkuri ja Jouni Turtiainen. Teeman keskeisiä lieveilmiöitä on käsitelty K24:ssä tapauskertomuksina: Kookospappi, kasteturismi Viroon, Suokonaution varoitus. Muitakin lienee.
Joko nyt olisi oikea hetki ottaa vauvanaskel eteenpäin?
Maksajan näkökulmasta Kirkkojärjestyksen säännös (KJ 2:26 §) on ehdoton: Pappi, lehtori tai kanttori ei saa ottaa palkkiota kirkollisen toimituksen suorittamisesta. Mutta seurakunta voi suorittaa palkkiota seurakunnan puolesta toimituksen suorittamiseen kutsutulle.
Kohde, siis seurakuntalainen, saa KJ 2:24 § perusteella toivoa haluamaansa oman seurakunnan pappia. Jos seurakuntalainen menee toisen seurakunnan alueelle, sikäläinen pappi on velvollinen suorittamaan toimituksen. Toteuttaja, siis pappi, saa pyynnöstä suorittaa toimituksen myös muualla kuin omassa seurakunnassaan.
Säännökset eivät ole aivan symmetrisiä. Siitä seuraa, että pappi voi jäädä työstään vaille palkkaa.
Ilmiön laajuus on vaikea hahmottaa. AKI-liittojen jäsenkysely vuodelta 2017 kertoo (dia 39), että papit toimittavat vuosittain keskimäärin kaksi toimitusta muualla kuin seurakunnassaan. Niistä yksi kahdeksasta oikeutti toimituspalkkioon. Yhtä usein omaiset ovat hyvittäneet pappia kirkkojärjestystä kiertäen. Joka toinen on saanut laillisen matkakorvauksen joko seurakunnasta tai toimituksen pyytäjiltä. Jos sama pätee myös eläkeläisiin, evlut kirkon 4.000 pappia toimittivat 6 % kirkon 100.000 (v. 2016) toimituksesta palkatta. Kaikkiaan 3.000 toimitusta on jäänyt korvaamatta jopa matkojen osalta.
Vauvanaskel parempaan olisi, että kirkkoherrat tunnistaisivat seurakuntalaisen oikeuden ylisukupolviseen jäsenyyteen. Silloin muualla kirjoilla oleva isä tai äiti rinnastettaisiin oman seurakunnan jäseneen, kun hän tulee kastattamaan lapsensa (tai vihittäväksi) omien vanhempiensa seurakuntaan.
Muuttotappioseurakunnat toki joutuisivat maksajiksi. Mutta jos seurakuntalaisen uhkaus/ajatus erota kirkosta lykkääntyy vastaantulon ansiosta edes vuodeksi, lisäkustannus tulisi kokonaiskirkon katsannossa kuitatuksi.
Suuri askel eteenpäin olisi, jos luotaisiin Kirkon palvelukeskuksen (KIPA) ylläpitämä toimituspappien tilausjärjestelmä. Työttömät papit, eläkepapit ja muut ”vapaat peitset” voisivat siinä ilmoittaa, milloin ja missä he ovat käytettävissä toimituksia suorittamaan. Kirkkoherra voisi tilata sitä kautta toimituspapin seurakunnan piikkiin ja seurakuntalainen omaan piikkiinsä perusteenaan vaikkapa ruuhkan kiertäminen.
Suoritetun toimituksen niin seurakunta kuin seurakuntalaiset maksaisivat samalla järjestelmällä KIPA:een. Se tilittäisi nettosumman toimituspapille.
Kun järjestelmästä tehdään keskitetty ja läpinäkyvä, yhä harvempi pappi (tai lehtori tai kanttori) putoaa ikävästi säännösten väliin. Ja kirkko on vastaavasti vahvempi vastaamaan jäsentensä yksilöllisiin pyyntöihin.
Sinun
Harmaa rovasti
Huomioksi vielä että ns. järjestöpapit saavat yleensä palkkansa ko. järjestöltä, jolle toimituspappia pyytävät voivat aivan vapaasti lahjoittaa varoja.
Kiitos hyvästä täydennyksestä, Jukka K. Käypiä muunnelmia teemasta siis löytyy.
Taustatietoja etsiessäni kävi muuten ilmi, että aivan täsmällistä lukua muualla kuin evlut kirkon ja sen seurakuntien palveluksessa olevista papeista ei ole käytettävissä. Arvio järjestö-, yliopisto-, työelämä- ym. pappien määrästä on parin sadan vaiheilla.
Mistä eläkkeellä olevalle papille yhtäkkiä syntyy halu jättää pitämättä kiinni lomapäivistään?
Kiitos kysymyksestä, Pekka V.
Lähestyn vastausta näin:
Halu palvella pyytäjää voi ymmärtääkseni johtaa siihen, että eläkepapin halu pitää kiinni ”lomapäivistä” väistyy hetkeksi taka-alalle.
Pyytäjänä voi ensinnäkin olla hiippakunnan tuomiokapituli tai jonkin seurakunnan kirkkoherra.
Lääninrovasti Matti Salminen kirjoitti 28.3.2018 tätä selitystä pyytäjän näkökulmasta valottavan pääkirjoituksen Kirkkolaiva-lehdessä 5/2018 (https://online.flippingbook.com/view/150581/2/) otsikolla Onneksi on eläkeläispappeja.
Pyytäjä voi olla myös joku seurakuntalainen, joka syystä tai toisesta ei löydä yhä työelämässä olevaa pappia oman perhejuhlansa toteuttamissuunnitelmaan mahtuvassa aikaikkunassa.
Sanaa ”yhtäkkiä” en kuitenkaan tunnista kuuluvaksi siihen aikatauluun, jossa itse vastaan minulle esitettyihin pyyntöihin. Muiden puolesta tai yleisellä tasolla en osaa vastata. Sen tunnistan, että pyyntö suorittaa toimitus (vast) voi toki tulla ”yllättäen” tai ”arvaamatta”.
Olen samasta asiasta kirjoittanut.
Ikävä kyllä tyypillinen ratkaisu on, että pappi tekee työnsä palkatta ja ilman matkakorvausta.
Kuukausipalkkaiselle se ei ole iso menetys, jos naapuriseurakunnassa pyörähtää.
Itse koin raskaana sen, kun työttömänä kävin kaukanakin, eikä minkäänlaista korvausta tullut. Viisastuin ja lakkasin lähtemästä. On vastoin luontoa, mutta ei tuntunut kivalta sekään, että koin yksituiosten ihmisten ja seurakuntien käyttävän minua hyväkseen.
Kiitos kommentista, Marja-Sisko.
Vuoden 2014 puheenvuorosi kirvoitti harvinaisen vilkkaan keskustelun. Muutama sen innoittama kommentti vei aihetta oikeasti eteenkin päin. Ja toimi hyvänä peilinä ajatuksille, jotka minuakin ovat jo vuosia askarruttaneet.
Tunnistan myös tuntemuksiasi. Hyväksi käytetyn olo on kurja tunne tehtävässä, jossa täytyy panna oma persoonansa likoon ja koettaa samalla olla hyvä evankeliumin mannekiini.
Kirkon ja sen järjestöjen toimintakulttuuriin kuuluu tietynlainen talkoilu. Jos se on pienimuotoista, niin mikäs siinä. Mutta jos pyynnöt alkavat kuormittaa omaa työtä ja muuta elämää, pitää rajata.
Talkoilua kuitenkin tarvitaan. Jos esimerkiksi kirjoituspalkkiot vastaisivat artikkeleihin sun muihin juttuihin käytettyä työtä, millään julkaisulla ei olisi varaa ilmestyä.
Teemu. Kiitos. Sinun pohdintasi kanssa on helppo olla samaa mieltä.
Mikäli osaan tulkita blogissa viitattua AKIn jäsenkyselyä oikein, pappeja on kahta laatua. Kun verrataan väittämää toimituksista ”joista kokee olevansa oikeutettu saamaan palkkion” väittämään ”jotka teki mielellään ilman srk:n maksamaa korvausta” voidaan havaita, että nolla toimitusta tehneiden joukossa ”talkoomielisten” määrä näyttää olevan vain puolet verrattuna niihin, jotka kokevat oikeudekseen saada palkkion. Toimituksia tehneiden joukossa mieleisyyskokemuksen suhde on jokseenkin päinvastainen.
Ehdottamani toimituspappien tilausjärjestelmä ei estäisi talkootoimintaa, mutta parantaisi ilmeisesti jopa satojen pappien motivaatiota ja vähentäisi ruuhkahuippuina ilmeneviä vaikeasti täytettäviä aukkoja papiston riveissä. Ja samalla se vähentäisi toimituksen tarvitsijoilta monia turhauttavia papin kieltäytymiseen päättyviä yhteydenottoja.