Sydämeeni koskee. On koskenut jo vuosia. Tyttäreni on alkoholisti.
Hänen on saatava jokapäiväinen annoksensa siideriä tai kaljaa, muuten hän ei voi elää. Vaikka ruokaa ei olisi, kaljaa on jostakin löydyttävä.
Joskus hän syyttää minua juomisestaan, olin pilannut hänen lapsuutensa. En ollut huomannut hänen yksinäisyyttään ja muita tarpeitaan.
Koulukiusattu hän myös oli ollut, en ollut tiennyt sitä . Vaikka olen usein pyytänyt osaamattomuuttani anteeksi ja hän on sen kuitannut omalla tavallaan, niin se kuitenkin aina välillä pulpahtaa pintaan. Ja minä syyllistyn, tietenkin. Ehkä se on tarkoituskin, jotta antaisin rahaa.
Ei auta selitellä, että olin nuorena äitinä hyvin kokematon ja tietämätön monista asioista. Lapsikatraani oli suuri, meillä oli monia erilaisia vastoinkäymisiä. Lisäksi olin myös koko ajan virkaäiti ja mies oli paljon poissa opiskelun tai työn vuoksi. Tytär kyllä välillä ymmärtää, että tein silloin aikanani parhaan kykyni mukaan eli sen viisauden ja ymmärryksen valossa yritin lapsiani kasvattaa, mikä minulla silloin oli. Mutta välillä taas hän menee niihin vanhoihin syytöksiinsä, että en ollut huomannut häntä tarpeeksi.
Lukioiässä tulivat kuvaan mukaan mielenterveysongelmat. Yritimme saada apua parhaan kykymme mukaan, mutta tunsimme suurta voimattomuutta ja koimme hyvin vahvana sen, että olemme täysin yksin tyttäremme asioiden kanssa.
Kun mielenterveys ja alkoholismi kytkeytyvät yhteen, niin se onkin sellainen vyyhti, että siitäpä on liki mahdoton selvityä.
Nuo kummatkin asiat, kun ruokkivat toinen toistaan. Ainakin tähän mennessä– 20 vuoden ajan—olen ihmetellyt miten irrallaan kumpaakin sairautta hoidetaan. Välttämättä psykiatri ei tiedä luonaan käyvän asiakkaansa alkoholiongelmista jne.
Näitä molempia sairauksia- mielenterveysongelmaa ja alkoholismia-olisi tullut hoitaa yhtä aikaa.
Tyttäreni on erakoitunut vuokra-asuntoonsa. Ei uskalla ulos kuin siiderin siivittämänä. Kukaan ei käy. Toki minä silloin kun liikun sielläpäin. Asun nimittäin aika kaukana tyttäreni paikkakunnasta, mutta soitan usein ja kuuntelen. Paljo muuta en voi tehdä. Joskus tulee mieleen, eikö sosiaalipuolelta kukaan käy edes joskus kurkkaamassa häntä. Minulle on tullut sellainen käsitys, että nämä keski-ikäiset piilojuopot ovat täysin heitteillä. He eivät voi mennä mihinkään avoimeen päivätoimintaan mukaan tai tukiasuntoihin asumaan, koska eivät voi pysyä aina raittiina.
Ainoat ystävät ovat lähiseudun muut juopot. Suomessa saa kuolla ihan vapaasti viinaan, sitten vasta puututaan kun on vaaraksi muille ja itselleen. Alkoholia saa liian vapaasti jokaisesta lähikaupasta. Tämäkin mahdollistaa lisääntyvän alkoholinkäytön ihmisille.
Minulle sanotaan, että en voi tehdä yhtään mitään. Ainoastaan rukoilla. Muutos pitää tapahtua tytön omassa päässä. Hän saa vaipua vaikka katuojaan. Auttaa ei voi.
Miksi, miksi en voi tyytyä tähän vastaukseen?
Jokin minussa etsii koko ajan edes pienen pientä keinoa, millä voisimme auttaa näitä alkoholisteja.
Maassamme on monia yhdistyksiä, jotka haluavat auttaa päihteidenkäyttäjiä.
Mutta heidän apunsa ei taida ulottua näihin piilojuoppoihin?
Heidät kun olisi ensin löydettävä ja kartoitettava ja aloitettava toiminta sitten heidän kohdallaan heitä kuunnellen. Eikä ylhäältäpäin sanellen.
Kun kysyin tyttäreltäni, mitä hän toivoo minun tekevän hänen hyväkseen, hän vastasi : ” Riittää kun hyväksyt minut tällaisenä kuin olen. Kuuntelet, käyt katsomassa. Rakastat minua kaikesta huolimatta!”
Muistuu mieleen, kun omat lapset olivat pieniä ja he sattuivat näkemään Esplanadin puistossa pusikkoon sammuneen ja juoksivat kysymään ”Setä, miksi sinä täällä nukut, miksi et mene kotiisi nukkumaan.” Kun muutimme pois Helsingistä, varoitin heitä puhumasta ulkona vieraiden miesten kanssa, koska he saattaisivat olla ”kännikaloja”, joita asui lähistöllä olleessa alkoholistien asuntolassa. Jonakin päivänä he juoksivat sisään, kun olin leipomassa ja kertoivat, että ulkona olleet ”sedät lähettivät terveisiä ja käskivät sanoa, että he eivät ole kännikaloja”. Kun olimme muuttaneet Lahteen, he löysivät humalaansa pois nukkuneen Fellmannin puistosta ja jo teini-ikäisiksi kasvaneina hälyttivät paikalle poliisit. Poliisit olivat tarkastaneet tilanteen ja poistuneet paikalta sanoen ”Löytäjät saavat pitää”.
”Tietoisuudeen huumaamiseen” liittyvät asiat ovat olleet oman ”äärellisyyteni” selkeitä rajoja, ja siinä vaiheessa kun nuoriso aloitti huumekokeilut, käskin lapsiamme kertomaan heti, jos he aloittaisivat kokeilun, että voisin mennä läheiselle radalle ja tappaa itseni. Aikuiset olivat kauhuissaan ja sanoivat, että ”ethän sinä noin voi sanoa”. Vastasin, että kyllä voin, ja lastemme osalta sekin kokeilu jäi väliin.
On asioita, joille emme voi mitään vaikka mitä yrittäisimme, kun elämä vaan on sellainen, että ”surusta, ilosta ihmisen syli vavahtaa niin kuin sille suodaan;
naurua, itkua ei meiltä puutu. Ihmisen onni on: Muutu? Muutu! Rajusti keinuva
on tuulituutu”, kuten kirjailija Seppo Lappalaisen karjalaisista evakoista kertovassa Raivaajaeepoksessa lauletaan. Toivon, että et turhaan kanna syyllisyyttä asioista, joille et ole voinut mitään ja jotka ovat ”korkeammassa kädessä”.
Voimia Sinulle Marja! On aina helppoa antaa jokin yleispätevä rukouskehotus. Toista on elää siinä tuskassa, sitä kun ei toinen voi tulla siihen todellisuuteen. Oma kokemukseni on, että Jeesus on ainoa, joka pääsee sinne, minne muut eivät yllä. ”Hän oli kipujen ja sairauksien mies…”
Olen itsekin saanut ymmärtää, että maassamme elää toinen kansa, jota ei näy täällä terveiden ja menestyvien maailmassa. On paljon eri syistä kotiinsa sidottuja ihmisiä kaikista ikäryhmistä. Syitä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Yhteistä heille on, että he eivät pärjää tässä meidän kovassa yhteiskunnassamme. Me emme joudu kosketuksiin tämän todellisuuden kanssa, koska se on siivottu pois silmistämme. Yksilökeskeinen yhteiskunta tulee vain lisäämään tätä ongelmaa.
Tämä ei liity aiheeseen, mutten malta olla sanomatta, kuinka irvokkaalta tuntuu kirkon liberaalien touhuilu todellisuuden rinnalla. Ajetaan kaikella voimalla homoavioliittoja ja ollaan olevinaan heikkojen puolella. Todellisuudessa apua tarvitsevat ihmiset ovat kuitenkin jossain aivan muuaalla kuin kultturelleissa vihervasemmisto piireissä ja -kerhoissa. He ovat halvaantuneena kotona, mielisairaana suljetulla, vankina kahleissa, nuori syrjäytyneenä, alkoholistina puistossa, kodittomana kadulla, saattohoidossa…
Mutta kuten olemme usein kuulleet, eihän todellista apua tarvitsevien hätä poista homojen oikeutta avioliittoon, joten unohtakaamme köyhät ja vaivaiset ja jatkakaamme omien oikeuksiemme ajamista. Vai mitä liberaalit?
Aika hauskan olkiukon väänsit homoseksuaalien vihkioikeudesta.
Rauli: ” joten unohtakaamme köyhät ja vaivaiset ja jatkakaamme omien oikeuksiemme ajamista.”
No niinhän kaikki uskovaiset, jotka tavoittelevat iankaikkista elämää paratiisissa tai taivaan iloissa, juuri tekevät. Vai mitä?
Kiitos Marjalla jakamisesta. Toivottomuuden tunne on varmasti välillä maahanlyövä. En tiedä, osaako kukaan antaa sinulle vastauksia kysymyksiin ja ohjeita johonkin parempaan, mutta toivon, että lähelläsi olisi riittävästi kuulevia korvia ja lohduttavia ihmisiä. Halaisin sinua, jos täältä etäältä pystyisin, jos se sinua lohduttaisi. Ja että saisit kokea Jumalan erityistä huolenpitoa sinusta ja läheisistäsi. Sitä erityisesti toivon.
Vaikka olet huolissasi ja toivot muutosta, olet kuitenkin koko ajan pyrkinyt täyttämään tyttäresi toiveen: ”Riittää kun hyväksyt minut tällaisenä kuin olen. Kuuntelet, käyt katsomassa. Rakastat minua kaikesta huolimatta!”
****
Niin, ja todellakin ehkä olisi, Joni, kannattanut malttaa. Loppuvastauksestasi tulee mitätöinnin tunne – ei bloggaajan sanoma niin tärkeä ollutkaan, mutta minunhan tässä sitä nyt onkin.
Ajatukseni oli, Tarja, päinvastainen tunteellesi. Blogikin kommentoi laajemmin ongelmaa yhteiskunnassa ja ymmärsin, ettei blogin ainoa tarkoitus ole vain hakea myötätuntoa omaan tilanteeseen, vaan avata silmiämme huomaamaan senkin mitä ei näy.
Ei nyt viedä hyvää blogia sivuun enempää. Pohditaan blogistin tavoin, mitä voisimme itse tehdä.
Riipaiseva kirjoitus äidiltä. Mutta niin alhaalla ei kukaan kulje etteikö siellä Toivoa ois, alhosta mustimmasta voi lapsesi päästä pois!
Lopetin itse alkoholinkäytön 35 vuota sitten ja onnekseni niin ajoissa etten ollut ehtinyt pahemmin vaurioitua. Mutta paljon paljon pohjemmaltakin on noustu, eräs keskikoulun käynyt lähes roskisdyykkari toimii nykyään akateemisesti koulutettuna tuomarina. Näitä tarinoita on paljon.
Apuna toimii usein hyvin tuloksin vertaistukiryhmä , jonka yhteystiedot ovat puhelinluettelon ensimmäisellä sivulla ensimäisessä hakusanassa. Jos saat tyttäresi itse tahtomaan tätä vertaistukea, mahdolisuuksia on. Apu on yhtä lähellä kuin lähin puhelin.
Voimia ja jaksamista sinulle ja kiitos että uskalsit tulla taakkaasi jakamaan. Seppo Heinola kirjoitti hyvin ?
Kiitos Marja kirjoituksesta.
Päihdeongelma jo sinällään on aina jonkinasteinen mielenterveysongelma. Kaksoisdiagnoosi tekee asiasta hankalamman, mutta ei lainkaan mahdottoman. Vertaistukiryhmä on tutkitustikin tehokkain alkoholismin hoidossa – niitä löytyy Lahdestakin runsaasti. Niissä on myös viikoittain avoimia kokouksia/palavereita, joihin kuka tahansa – ja erityisesti alkoholistin läheinen – on lämpimästi tervetullut toimintaan tutustumaan.
Voimia sinulle. Sanoja lohtuun ei löydy, mutta tiedän Erään, joka on apu ja lohtu.
Eräs viime aikojen näkyvyyttä saanut kirjauutuus ’Happotesti’ on karu ja kaunistelematon kuvaus alkoholistin todellisuudesta. Se antaa myös toivoa selviämiseen, vaikka sieltä alimmasta aallonpohjasta… silloin, kun ihminen itse on kyllästynyt omaan tilaansa ja haluaa muutosta.
http://kirsinbookclub.com/kirjat/kalle-lahde-happotesti-avaa-alkoholistin-aivoitukset/