Olemme lähteneet asioille Hämeenlinnaan. Miten rakastankaan tätä kaupunkia! Täällä nimittäin tuntuu lapsuus : vanhojen puutalojen kodikkuus, omenapuiden vaahtoavat oksat keväisin, Ahveniston eli Apparan uimarantojen kuumat kesät. Entäs lapsuuden aikainen tori 1950- luvulla : värikäs ja täynnä elämää , vossikat eli hevosajurit kärryineen odottelemassa asiakkaita torin laidoilla. Siinä kirkon lähellä puiston penkillä jäätelötötterön syöntiä, suihkulähteen solistessa kivasti vieressä.
Tänään, 60- vuotta myöhemmin noista lapsuusajoista, vanha autoparkamme jumpsuttaa mukulakivisiä katuja pitkin ja pianhan tuo jo näkyykin, Hämeen jykevä linna.
Minun lapsuudessani tuo monta sataa vuotta vanha linna toimi vankilana. Naisvankilan puolella työskenteli lastentalon johtajattarena perhetuttumme Saima-täti. Hän vei usein minua ja pikkusiskoani Liisaa yökylään kotiinsa. Saima asui vankilan kivijalassa ja siinä pienessä asunnossa ei ollut vessaa eikä peseytymistiloja. Täten täti vei meidät vankilan lastentalon saunaan ja vieläkin tunnen ison saunan desinfiointiaineen hajun nenässäni. Ulkovessaan piti kipittää jonkin matkaa puutarhapalstan perälle ja siellä ulkotöissä työskenteli usein naisvankeja. Minut Saima -täti otti monta kertaa mukaansa lastenosastolle apulaisekseen.
Muistan kuinka naisvangit tulivat tuolloin harmaissa vanginpuvuissaan lapsiaan syöttämään ja hoitamaan tiettyinä kellonaikoina. Vaihtoivat ensin valkoiset hoitotakit. Vankiäidit olivat äitejä ihan samalla tavalla kuin muutkin äidit. Mitään rettelöitä en muista. Enkä vartijoitakaan. Taisi Saima-täti olla sen verran tiukka kurinpitäjä, ettei muuta tarvittukaan. Ainakin meillä kotona, jos me lapset olimme tuhmia, ei tarvinnut sanoa kuin, että Saima tulee, niin johan olimme kiltisti.
Saima oli pieni, tiukkailmeinen, uskovainen naimaton täti-ihminen. Mutta hän oli tavattoman hyväsydäminen. Polkupyörällään hän kiersi auttamassa suurperheen äitejä ja otti kasvattilapsikseen useita kovia kokeneita nuoria.
Näiden vankiäitien lapset saivat olla vankilan lastentalossa kaksivuotiaiksi. Nykyään erikoisluvalla kolmivuotiaiksi. Tänä päivänä myös naisvangeilla on paljon paremmat edellytykset ja olosuhteet hoitaa lapsiaan vankeusaikana kuin tuolloin vuosikymmeniä sitten.
On todella tärkeää, että vankeusaikana tuetaan kaikin tavoin lapsen ja äidin suhdetta.
On myös tutkimuksissa huomattu, miten naisvangeilla on todella huono itsetunto ja sen kohentamiseksi onkin vankiloissa tehtävä kovasti töitä. Nimittäin alistettu nainen on alttiina herkästi väkivallalle.
Suomen vankiloissa istuu kymmentä miestä kohti yksi nainen.
Hämeenlinnan ja Vanajan vankilaan sijoittuvat valtaosa maamme naisvangeista. Kummassakin vankilassa toimii valtakunnan ainoat perheosastot, joissa vanhempi voi suorittaa vankeusrangaistustaan pienen lapsen kanssa.
On laskettu, että maassamme olisi jopa 10 000 lasta, joiden jompikumpi vanhemmista kärsii vankeusrangaistusta. Vankien läheisiä on laskettu olevan noin 55 000 .
Tällöin vankiperhetyö on äärettömän tärkeä asia. Useinhan vangeille juuri perhe on se tärkein voimavara jaksaa vankilavuodet sekä motivoitua rikoksettomaan elämään vapautumisen jälkeenkin.
Tulee muistaa, että pienet lapset eivät todellakaan ole osasyyllisiä vanhempiensa rikoksiin millään tavoin. Lapsella tulee olla oikeus tavata vankilassa olevaa äitiä tai isää niin usein kun se on mahdollista. Vangitkin tarvitsevat oikeuden olla vanhempia lapsilleen.
Suuri ongelma on yleinen penseä ja paheksuva asenne vankeja ja vankiperheitä kohtaan.
Entä miten seurakunnat hoitavat omaa osuuttaan vankiperheiden kohdalla?
Oma mielipiteeni on, että seurakuntien tulisi enemmän vielä tehdä työtä vankiperheiden hyväksi. Ottaa enemmän vastuuta niin vangin läheisistä kuin vapautuvan vangin tukemisesta omalla paikkakunnalla.
Vangin yhteydenotto seurakuntaan tapahtuu yleensä vankilapastorin kautta. Tätä yhteyttä tulisi vahvistaa.
Rikoksen sattuessa perheet ovat vielä niin kriisissä kaikesta tapahtuneesta, joten tällöin ihan pelkkä konkreettinen apu on tervetullutta.
Mutta kun aikaa kuluu, niin silloin monet ovat jo valmiimpia ottamaan myös keskusteluapuakin vastaan.
Minun pikkutytön sydämeni silloin varhaislapsuudessa siellä elämää täynnä olevassa lastentalossa oli kovasti äidinrakkauden puolella ja on edellen.
Laitan lopuksin tähän erään vankiäidin kirjeen tyttärelleen.
Tervehdys täältä Nummenkylästä
olit sanellut minulle kirjeen
ja mummo kirjoittanut. Kiitos.
Millaisia sinun päiväsi ovat
esikoulussa? Äidillä on sinun
kuvasi seinällään.
Joka päivä katselen kuvaasi ja
keskustelen sen kanssa
joka päivä olen tykönäsi.
Minä mietin, mitä teemme yhdessä
kun olen kotona. Joka aamu
se päivä on lähempänä.
Piirrä äidille, silloin kun sinulla
ei ole mitään tekemistä ja
pyydä, että mummo lähettää tänne.
Äiti rakastaa sinua . Kun vain sen
jaksaisit muistaa. Se on tärkeintä.
Ollaan urheita.
Minä melkein tiedän, että kestämme eron. Rakkain terveisin äiti.
Marja Vilkama :””Minä melkein tiedän, että kestämme eron. Rakkain terveisin äiti.””
Mitä rikoksiin langenneet ja vankilatuomion rikoksensa vuoksi saaneet mahtavat ajatella meistä ”toisinajattelevista” äideistä? Nuorena ennen oman perheen perustamista yritin todella leikkiä ”teoin ja totuudessa” Mathilda Wredeä, mistä isäni oli minua jyrkästi kieltänyt.
Tutustuin äitiin, jonka poika kärsi ns. mielenterveysongelmista ja oli väkivaltaisuutensa vuoksi kärsinyt vankeustuomion. Kun olin menossa kouluun, hänen äitinsä saattoi tulla vastaan ja pyytää, että menisin sen sijaan hänen lapsensa luokse. Tottelin siihen asti kunnes tuo lapsi kaivoi kengästään esille partakoneen terän ja kertoi, mitä hän aikoi sillä tehdä.
Jonakin yönä tuijotin toisen ”kärsijän” toimesta otsaani suunnattua ladatun pistoolin piippua ja puhuin ”kuin ruuneperi”, että hän ei olisi tappanut heitä, kenet juovuksissa kertoi aikovansa tappaa. Kelo oli n. viisi aamulla, kun hän lopulta luovutti aseen ampumatta ketään.
Mathilda Wrede –leikit todellisten rikollisten kanssa päättyivät noiden tapahtumien jälkeen, ja kun perustimme oman perheen, olen ollut vain ”toisinajatteleva” äiti, joka roikkuu kiinni siinä hyvässä, jonka on vajavaisilla kyvyillään ymmärtänyt.
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta. Paljon on maailmassa asioita, joista itsellä ei ole mitään tietoa, mutta näin sitä saadaan lisättyä, kiitos vielä kerran!