Millaisen kirjeen tahtoisin tänä aamuna lähettää osoitteeseen Suomen evankelisluterilainen kirkko? Huomauttaisinko aivan aluksi, että teidän pitäisi olla jykevä kallio, linnake, joka ei horju eikä petä? Sanoisinko, että olen päässyt siihen käsitykseen, että teitä kiinnostavat vain ”oikeat” mielipiteet, omat kaavanne ja ihmisten sängyt, seksuaalisuus ja avio- ja pappisvihkimyksenne? Sanoisinko, että jykevyys näkyy enää vanhoissa rakennuksissa – onneksi edes niissä?
Ehkä se olisi aika häijy ja surullinen kirje. Pahinta olisi, että kuuluisin itse kirjeen vastaanottajiin. Ikävää olisi sekin, että noissa väitteissä on perää. Omakohtaisesti sen tiedän, olen pappi.
Uskon oppia voisi verrata kirkkorakennukseen. Kirkkorakennus on jyhkeä. Oppi ihmisestä, Jumalasta ja sielun pelastuksesta on samanlainen. Kirkon ovista kulkee kuitenkin kaiken maailman kaikenlaisia ihmisiä. Se on juuri niin kuin pitääkin olla. Samaan tapaan ajattelen Raamatusta. Se on Jumalan jykevä sana ihan kuin kirkko. Sen sisällä vain kerta kaikkiaan on monenlaista elämää. Raamatussa on ajatusten kehityskulkuja, ristiriitaisuuksia. Se ei ole looginen oppikokoelma tekstinä mutta se on Pyhä Jumalan sana ja tahdonilmaisu ihmisen elämän poluilla.
Raamatun tulkinta on kuin kertomus Luvatun kansan vaiheista, luopumisesta ja uudesta lupauksesta, parannuksen tekemisestä ja taas kerran luopumisesta. Tai ajatusten kehityskuluista. Alussa näyttää siltä, että usko ja elämän menestys kuuluvat yhteen. Kun on oikea usko, on myös paljon karjaa ja varallisuutta. Sitten koittaa – Psalmien, profeettojen, Jobin myötä – toisenlainen ajatussuunta. Usko voi olla pelastavana olemassa vaikka ”kaik on mänt”.
Uskon harjoitus ja sen tutkiminen ovat eri asioita mutta on niillä toki yhteinen asia. Teologiassa dogmatiikka, teologinen etiikka ja uskonnonfilosofia kuuluvat samaan systemaattisen teologian tieteenalaan, vaikka ovat keskenään erilaisia tieteelliseltä otteeltaan. Päivittäisessä julkisessa keskustelussa nuo alueet hämärretään yhdeksi ja samaksi mössöksi. Niin saadaan helposti esille oikeita ja vääriä oppeja.
Dogmatiikka tutkii kristillisen uskon oppissisältöä. Teologinen etiikka on puolestaan käytännöllisen filosofian lailla tieteen ala, joka tutkii eettisiä valintoja, oikeaa ja väärää, arvoja ja normeja. Sen sisältä löytyy niin seksuaalisuutta ja bioetiikkaa kuin talouden ja yhteiskunnan kysymyksiäkin. Uskonnonfilosofia puolestaan työskentelee filosofian keinoin. Aiheina voivat olla usko ja järki, uskonnollinen kieli tai uskonnollinen kokemus, esimerkiksi.
Ja samaa uskon maailmaahan nuo kaikki ovat, kukin omalla tavallaan. Tiede ei ole uskoa eikä uskontoa. Tiede tutkii vapaasti kaikkea mitä tässä maailmassa myös uskovaisuuden nimissä liikkuu. Tieteen ja uskon yhdistelmät ovat häpeäksi molemmille.
Olisi hyvä, jos voisimme istua alas ja saada yksimielisyyden siitä, millä uskolla pelastumme. Ja sitten saada rauhan ymmärtää hikeentymättä ja keskustellen tämä ihmiselon rikkaus ja moninaisuus. Yksikään pappi, vihkiminen tai vihkimättä jättäminen ei pelasta ketään.
Joopa joo, sanoo rivikansalainen ja tietää moni paikoin paremmin kuin teologit tätä nykyä, mitä siellä Raamatussa sanotaan asioista. Ei ainakaan niin, ettei Jumalaa kiinnostaisi KAIKKI ihmisten asiat ja valinnat. Mitä kirkon pitäisi tehdä? Seurata lähettämänsä tahtoa, eikä maailman mietteitä. Siis sielujen pelastuksen kannalta.
Kiitosta, psalmit sisältävät usein kehyskertomuksen missä lopulta saa katsoa uutta näkymää. Vrt. Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Psalmin alun käyttö tarkoittaa Jeesuksen lausuneen koko psalmin ajan perinnekäytön mukaisesti.
Kirkkorakennukset ovat hyviä olla olemassa mutta asuuko Jumalan Henki niissä.
Hengen täyteys seurakuntalaisilla olisi varmaan hyvä ajatus, ja tätä olen EnTheos suhteesta yrittänyt tuoda esille minne pyrkiä.
Ovatko tekoarvokkuus ja muotojäykkyys miten totta palautteessa minkä aikanaan kyselyssäni sain. Totta on myös seurakuntalaisten erilaiset tarpeet kirkkoa tai pappia lähestyttäessä, eikä niihin kokonaisvaltaisesti kaikkia tyydyttäen ole aina mahdollisuutta vastata halusta huolimatta.
Jollain tavalla kirkon laitoksena olisi hyvä kasvaa pienemmäksi, ja vastaavasti Hengen asian suurentua.
Uudistuminen Oivaan suuntaan voi olla pienestäkin kiinni. Näin uskon.