”Se kuuluisa Sokea Reettakin ymmärtää, ettei mitään keskushallintoa voida uudistaa ilman, että samalla pohditaan sitä kokonaisuutta, jossa keskushallinto toimii eli sen suhdetta alue- ja paikallishallintoon.” Näin kirjoitin tällä palstalla 5.11.2013. Muistutin silloin, että kirkon ns. Keskushallintotyöryhmän toimeksianto laadittiin tietoisesti vuonna 2010 niin, että pohdittaisiin vain keskushallinnon sisäistä järjestelyä ja piispainkokouksen ja kirkkohallituksen aseman vahvistamista. Hiippakuntataso jätettiin tietoisesti ulkopuolelle, vaikka hiippakuntahallinnon mukaan ottamisesta yritettiin (minäkin kainosti yritin) puhua ennen toimeksiannon laatimista. Asiasta puhuttiin vielä myöhemminkin, kun työryhmätyön työn aikana kävi ilmeiseksi, että tehtäväksianto oli liian kapea. Ei olisi ollut silloin mikään ”amerikan konsti” eikä joustavalle nykyaikaiselle hallinnolle vieras toimenpide täydentää toimeksiantoa ja laajentaa työryhmän kokoonpanoa myöhemmin.
Piispainkokous on nyt Mikkelin piispan aloitteesta päättänyt asettaa työryhmän ”laatimaan selvityksen hiippakuntien ja tuomiokapitulin tulevaisuuteen vaikuttavista tekijöistä ja tekemään toimenpide-ehdotuksia näihin vastaamiseksi”. Piispa Häkkisen aloite ansaitsee kiitoksen. Ilman hänen aloitettaan mitään liikahdusta ei olisi vieläkään tapahtunut.
Mutta, mutta. Ensinnäkin työryhmä koostuu vain ihmisistä, jotka toimivat hiippakuntahallinnossa. Asiantuntemusta on, mutta onko muutosvalmiutta ja onko laajaa näkökulmaa kokonaisuuteen? Toiseksi työryhmällä on vain selvityksen sekä eri toimenpide- ja muutosehdotusten vaihtoehtojen valmistelun kattava toimeksianto. Ja aikaa on annettu kahden (!) seuraavan vuoden verran eli joulukuulle 2015.
Jos siis vaikka jokin muutos tehtäisiinkin, tällä konseptilla ollaan kirkon säädösvalmistelukoneistossa aivan tämän vuosikymmenen lopulla, ennen kuin mitään uutta olisi voimassa. Jos Keskushallintotyöryhmän toimeksianto olisi laadittu alunperin oikein tai sitä olisi korjattu edes kohtuullisen pian, kirkolliskokouksessa olisi tulevassa toukokuussa käsiteltävänä valiokuntamietintö keskushallinnon ja hiippakuntahallinnon kehittämisen kokonaisuudesta. Tai ainakin voisi olla. Nyt ei ole eikä voi olla.
Mutta kuten muuan hyvä ystäväni tapaa tuon tuostakin lohduttavasti sanoa: ”aikaa on ja sitä tulee koko ajan lisää”.
Hyviä pointteja. Myös seurakuntarakenneuudistuksen käsittelyssä on monessa paikassa todettu, että tarvitaan kokonaisuudistusta, jossa tarkastellaan kaikkia hallinnon tasoja.
On tuskallista tyytyä siihen, ettei ”yhteiskuntaa sillä tavalla – kaikkea kerralla – voida uudistaa”. On erinomaista jo sekin, jos osauudistuksia tehtäessä on tiedossa, mihin koko laivaa soudettaessa ja huovattaessa pyritään.
Joka tapauksessa vauhtia on kiristettävä, jotta pysytään todellisuuden muutosvauhdin mukana.
Risto Voipio on harvinaisen oikealla asialla. Supistuvien resurssien kirkossa ei ole varaa reviirikamppailuun. Valitettavasti organisaatioilla on taipumus puolustaa olemassa oloaan sitä enemmän mitä tiukempaan paikkaan ne joutuvat.
Seurakuntarakenteen uudistus nykysuunnitelmilla on uhanalainen hanke. Siihenkin on syynsä, joihin en asioiden tässä vaiheessa puutu. Niin sanotussa keskushallinnossa on sitä vastoin otettava lusikka kauniiseen käteen. Kirkolla yksinkertaisesti ei ole varaa nykyisen kaltaiseen raskaaseen ja kalliiseen päähän. On monenlaisia tapoja organisoida asiat kevyemmit ja edullisemmin.
Modernit organisaatiot ovat kevyitä mutta tehokkaita yläpäästä ja varsinainen panostus laitetaan asiakaspintaan. Kirkossa on johtopäätösten aika.
”Modernit organisaatiot ovat kevyitä mutta tehokkaita yläpäästä ja varsinainen panostus laitetaan asiakaspintaan.” Raimo Turunen
Risto Voipiolta hyvä kirjoitus ja myös kommentoijien näkemyksistä olen täysin samaa mieltä.
”Kirkolla on aikaa”, totesi eräs piispamme aikoinaan. Ja onhan sillä, aina paruusiaan asti.
Mielenkiintoista näissä projekteissa on tosiaan aikaperspektiivi. Kaksi vuotta aikaa laatia selvitys, hmmm. Vähän epäilen, että olennaiset asiat ja kolme tärkeintä toimenpidettä voitaisiin kirjata muutaman kuukauden sisällä. Tässä tuskin tehdään laajoja selvityksiä tai tutkimuksia pohjalle. Toki tulessa ovat ihmiset, joilla on paljon duuneja, mutta silti tulee mieleen vaikkapa valtionhallinnon projektit, joissa koodataan esim. opetussuunnitelmien perusteita hyvinkin tiukoilla aikatauluilla. Kirkossa on vielä jäljellä sitä kulttuuria, jossa aikaa palaa sen pohtimiseen, ”josko tähän kuitenkin liittyy jokin riski…”
Moskovan patriarkka Kirill, jota Paavi kutsui Putin kuoripojaksi, avasi Venäjän motiiveja. Venäjä taistelee perinteisten perhearvojen puolesta länsimaista hapatusta vastaan. Erityisesti hän mainitsi lännen halun edistää LGBT-agendaa eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa.
Lausunto saattaa olla ongelmallinen myös suomalaiselle konservatiiviselle kentälle. Urkupillien kireimmät äänet ovat tyypillisesti myhäilleet tyytyväisinä tämän kaltaisille lausunnoille. Lausunnot ovat tarjonneet konservatiiveille vahvan liittolaisen.
Nyt kun Venäjä käy homosotaansa tykeillä ja konekivääreillä, Moskovan patriarkan lausunnoista ei ole yhtä helppo riemastua. Väistämättä joutuu pohtimaan, kenen joukoissa seisoo.
Tästä ei saa mitenkään siltaa Raamattu uskoville, koska oikeat uskovat ei käy hengellistä sotaa miekalla, vaan sanalla. Ihan turha on vääntää tästä Venäjän ja sen ortodoksien hyökkäyksestä yhteyttä minnekään muualle, suorastaan alhainen heitto.
Käsittääkseni sekä ns. konservatiivit että liberaalit Suomessa ovat tyrmistyneitä Kirilin lausunnoista.
Ei pidä tästä tehdä ”keppihevasta” ns. konservatiivien luokittelemiseksi tai leimaamiseksi venäjä- tai Kiril-mielisiksi. Populismi on populismia, harrasti sitä konservatiivi tai liberaali; sen taito tuntuu somessa toki olevan kovin yleinen.
Ihmetyksen aiheena Kiril lienee kaikille täkäläisille kristityille – niin ns. liberaaleille kuin ns. konservatiiveillekin. Tuollainen ”koplaus”, johon Mikko Nioemisen kommentti viittaa on sekin jotenkoin ”propagansistisen” tuntuinen vaikuttamistapa. Käsittääkseni sekä konservatiivit, että liberaalit ovat täällä ns. lännessä liittolaisia keskenään selkeissä ihmisoikeusasioissa.
Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat? Jakautuneisuuden lisäämisen pyrkimys ihan itsessään sataa Putinin laariin – siitä hän saanee lisää energiaa.
Varmaan jokaiselle on selvää, ettei kukaan järkevä ihminen kannata sotaa tai ihmisten tappamista, olivatpa nämä sitten enemmistön tai vähemmistön edustajia.
Näen kuitenkin tämän foorumin keskusteluissa flirttailua sellaiselle ideologialle, joka äärimmilleen vietynä näkyy patriarkka Kirillin viestissä. Otan vain yhden esimerkin Sleyn kirjoittajasta, jonka mielestä on ”luonnollista vastustaa homoseksuaalisuutta”.
Toki olemme varmasti kaikki sitä mieltä, että on epäluonnollista vastustaa homoseksuaalisuutta pommittamalla lännen homoagendan suuntaan taipuvaista maata ja sen kansalaisia.
Kristittyjen kuuluu seisoa Raamatun takana, käytti sitä samaa sanaa väärin Venäjän ortodoksit tai vaikkapa täällä lännessä omalla tavallaan feminismi. Niin se tässä maailmassa vaan menee.
> käytti sitä samaa sanaa väärin..
En oikeastaan anna minkäänlaista arvoa sellaisille ihmisille, jotka kuvittelevat voivansa monipolisoida Raamatun sanan itselleen ja päättää, kuka käyttää sitä oikein ja kuka käyttää sitä väärin.
Jo Raamattu sanoo: Joka itsensä ylentää, se alennetaan.
Puheet oikeista uskovista ovat itserakasta omaan napaan tuijottamista. Meidän tehtävämme ei ole arvioida toistemme uskon oikeellisuutta. Tuomari on taivaassa.
Mikko Nieminen,
Minusta mainitsemasi ”flirttailu-näkökulma” on outo. En tietenkään osaa kenekään toisen syvimmistä motiiveista mitään varmaa väittää, mutta minusta esittämäsi ajatustapa on sekin ”toiseuttamista”: kuka ei kuulu joukkoomme (eli ns. ”hyvisten puolelle”). Mielipide-eroista ja tavoista argumentoida voidaan tietysti keskustella, ja tuoda esille näkökulmia, että kaikkea mitä sanomme voi joku omiin tarkoitusperiinsä käyttää; ja tästä toki voi varoittaakin jos sellaiseen tuntee tarvetta. Mainistsemaasi Sleyn kirjittajaa enkä hänen kommenttejaan tunne, joten niistä en sano mitään.
Esimerkkejä huonosta argumentaatiosta ja asioiden ”vääntämisestä” löytyy – vaikkapa kuuluisa Räsäs-oikeudenkäynti, jossa Räsäsen ”suuhun laitettiin” jotain sellaista, mitä hän ei ollut sanonut. En tässäkään ota kantaa kenenkään syvempiin motivaatioihin. Tämä esimjerkki ei ole kannanotto homoseksuaalisuuteen tms. vaan ainoastaan huolerstuttavaan yhteiskunnalliseen vallanköyttöön. Olisi parempi oikeasti keskujstella kuin väitellä.