Jos ette ymmärtäneet, niin meillä on kyllä aikakone, mutta se on vielä varsin kallis ja hieman epäluotettava varsinkin talviaikaan. InterCity Helsingistä Ouluun kestää seitsemän tuntia. Normaali menolippu maksaa noin 92 euroa.
Stephen Hawking sanoi kerran, että aikakonetta taaksepäin ei voi valmistaa, koska se rikkoisi fundamentaalia kausaliteetin lakia. Kirkkoherrat Oulussa todistavat Hawkingin virheelliseksi. Näin lauantaisin meillä on Helsingistä neljä lähtöä.
Tässä kävi hauskasti, kun yhdessä keskustelussa ystäväni aamulla kertoi kaukaisessa nuoruudessaan kirjoittamastaan kirjasta. Sen nimeksi ei saanut laittaa Etsin itse tieni, koska uskovainen kustantaja sanoi, ettei kristitty etsi itse. Tämä tapahtui hamassa 1980-luvun alussa.
Mennäänpä siis hetkeksi ajassa noin kolme vuosikymmentä taaksepäin! Bästa passagerare, nästa Uleåborg!
Tässä on saumaa moneen. Vapaa-ajattelijoilla olisi nyt hyvä paikka imagokampanjaan. Voisitte järjestää oman agnostikkoillan. Mitä jos Jumala onkin totta? Millä tavalla Jumala voisi olla totta, ja miten sellainen todellisuus ilmenisi? Pankaa otsikoksi Onko elämällä arvoa?
Ottakaa Kari Enqvist, Jaska Heinimäki ja Terho Pursiainen keskustelemaan, millä eri tavoin jokin voi olla totta tai valhetta.
Ja millä tavalla taide on totta? Milloin taide valehtelee? Milloin usko on itsepetosta? Pitäkää kynnys matalana kaikille niille, jotka arkailevat ovat uskonnottomuutensa kanssa, ja pelkäävät, että heidä ajatteluaan kahlitaan niin, etteivät voikaan ajatella vapaasti, mitä jos jokin sittenkin on totta.
Miettikääpä vielä sitä uskoakin siltä kannalta, että koko elämä on talousjärjestelmäämme myöten sen varassa, että ihminen luottaa. Pikku vauva ei valitse, voiko hän luottaa vai ei. Se on hänen ainoa mahdollisuutensa. Ja se, joka vauvana luottaa, luottaa ja pärjää aikuisenakin. Moni uskonnoton on pappejakin parempi teologi siinä, kun tajuaa, että näillä kalvinististyyppisillä evidentialisteilla on hyvin vähän mitään rakentavaa sanottavaa. Jumalatodistusintoilijat ja semmoiset uskovaiset epistemologit niin kovin vähän ovat ymmärtäneet, mistä uskossa ja epäuskossa on kyse. Pieni vauva ymmärtää siitä kaiken.
Helsingissä tämmöinen onnistuisi varmasti seurakunnissakin. Meillä on sen verran porukkaa, että siinä väistämättä on jo muutama sellainenkin, joka tämmöisten päälle ymmärtää.
Teemu Kakkuri kommentoi uutista, ettei mikään ole mustavalkoista, sillä saarnaa tehdessään pappi usein purkaa koko juttunsa osiin ennen kuin kokoaa taas asiansa kasaan. Minä luulen, että seurakuntalaisille pitää suoda sama oikeus purkaa juttunsa osiin.
Jos se on vain saarnavirkaan vihittyjen teologien yksinoikeus, tulevat minulle mieleeni ne ajat, kun hämärässä tykkihallissa purin RK62:n osiin ja kokosin sen taas kasaan.
Fundamentalismi on sellainen uskonlaji, jossa epäillään niin voimakkaasti, että tämän epäilyn pelossa nostetaan ajassa ja paikassa syntyneitä ajatuksia ikuisuuteen kaiken kritiikin yläpuolelle. Missä uskoa on vähiten, siellä fundamentalismi on voimakkainta. Siellä hyökkäykset erilaisia ajattelumuotoja kohtaan ovat aggressiivisimpia. Jos yhteisössä joku kysyy kiinnostavan kysymyksen, hänet vaiennetaan, koska muiden korvat eivät kestä tätä kysymystä siksi, että se on omiaan herättämään jokaisen omassa sydämessä lymyävän epäilyn. Siksi lauletaan, ”älä korva pieni kuule mitä vain…”
Kirkkoherrat siellä aikamatkan pysäkillä Oulussa eivät ymmärrä, että jotkut seurakuntalaiset ovat syvällisempiä kuin he itse. Jotkut seurakuntalaiset ovat miettineet asioita pidemmälle kuin papit. Pelkäävätkö kirkkoherrat asemansa puolesta? Árpád, Päivi, Stiven ja Mikko eivät pelkää.
Helsingissä tällaisen keskustelusarjan järjestäminen on helppoa, koska täällä eletään monikulttuurisessa ja -arvoisessa tilanteessa. Täällä on pakko tulla toimeen. Täällä vapaa-ajattelijoitten pitää sietää Kampin kappelia. Kyseinen kappeli on ollut usean ideologisen iskun kohteena. Mutta vapareittenkin kanssa voidaan puhua myös ihan tolkusti.
Nyt siellä Oulun suunnalla jotenkin luullaan, että tässä on meneillään jokin ideologinen henkien taistelu. Jeesushan puhui, että valtakunta repeää. Ei se Jeesus ehkä silti ollut mikään keskusjohtoinen sosialisti. Täällä Helsingin päässä taas on semmoinen todellisuus, että kun jatkuvasti ollaan tekemisissä jos minkälaisten ajattelumuotojen kanssa, ne ajattelumuodot vaikuttavat toisiinsa. Ymmärretään, että prosessit eivät aina ole ryhmäkuntien välisiä skaboja vaan kunkin omaa, itse käymäänsä kamppailua. Esimerkkinä meillä on niinkin kokeellinen jätkä kuin Tomas von Martens. Hän on hyvin konservatiivisen Kyrkans Tidningin toimittaja ja joutuu tulemaan juttuun sellaisen henkilön kuin Stig Kankkonen kanssa. Von Martens piti jo varmaan viisi vuotta sitten iltamia, joissa oli mukana muslimeja, bahai-uskon edustajia, buddhalaisia ja niin edelleen. Hän myös tuntee hyvin uusateismin ajatuskulkua.
Jos teillä Oulun kirkkoherroilla olisi vähääkään uskoa, te ette pelkäisi niin järjettömästi. Nyt te olette niin kuin ne pelkurimaiset opetuslapset, joita Jeesuksen piti koko ajan patistella.
Árpád, Päivi, Stiven ja Mikko voivat aivan hyvin mennä kapakkaan. Joku paikallinen baarinpitäjä varmasti lähtee projektiin mukaan. Siitä lähtee sana kiertämään, ja netissä mainostaminen on ilmaista. Kapakka saa asiakkaita ja maineen henkisesti ja kulttuurisesti valveutuneena ajattelevien ihmisten paikkana, jossa myös runoiltoja voidaan järjestää.
Kapakoissa on yleensä äänentoistojärjestelmä sellaisenaan. Sinne sitten mahdollisesti vaikka DJ vielä mukaan varmistamaan myöhemmän illankulun musiikkitarjonta. Avointa pelotonta keskustelua, joku yhteinen laulu, alkupuheenvuoro joltain seurakuntalaiselta. Ihmisten ilta. Kenellekään ei jää epäselväksi, että papit, ovat paikalla, että se on siis kirkon ilta, jossa mukana ovat nämä ”agnostikkopapit”.
Pois siis marttyyrimieli, pois kiukku ja kauna kirkkoherroja kohtaan! Heidän puutteelliset ajatuksensa eivät ole sen arvoisia. Siksipä vain, ilo irti! Ja saa tulla kirkkoherrakin, joka ei uskalla kohdata omassa sisimmässään lymyävää epäilyn siementä. Tulisi ihan vain villapaita päällä olemaan ihminen, pois sieltä jalustalta.
Täytyy vähän tarkentaa.
Sain idean agnostikkoiltoihin aikoinaan ystävältäni ja opettajaltani Lauri Haikolalta. Meillä oli muutakin yhteistä kuin pesäpallo.
Eli siis iltoja, joissa oli varaa kyseenalaistaa, etsiä eikä aina edes löytää. Rehellistä ja aitoa vuorovaikutusta ruohonjuuri-
tasolla.
Olin väärässä Lauri Haikolan mahdollisesta suhtautumisesta ”agnostikkoiltoihin.” Pahoittelut.
Tekstissä on virhe. Siis tahaton mutta kiusallinen asiamoka. Tarkoitan puhua Kyrkpressenistä, en ruotsalaisesta lehdestä. Sorry.
Jostain käsittämättömästä syystä tuossa blogikirjoituksessa sivutaan minun kirjoittamaani kommenttia. Olen ilmeisesti jälleen kirjoittanut sen verran epäselvästi, että siitä Juhani Huttunen on saanut noin hienoja ajatuksia irti.
En kommentoinut uutista, vaan ystäväni Panu Saarelan pettymystä. Kommentissani on lainaus panulta, ja sen perässä oma pohdintani. Oulun kirkkoherroihin en ole paneutunut.
Panu kirjoitti muun muassa seuraavasti:
Papit voivat jatkaa saarnaamista hyvillä mielin tyhjissä kirkoissa, mutta vuoropuheluun ja vaikeiden kysymysten (siis ihmisten) kohtaamiseen eivät rahkeet riitä.
Minä kommentoin sitä seuraavasti:
Niin, onneksi asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jokaiseen saarnaan liittyy valmisteluvaiheissaan vaikeiden kysymysten kohtaamista. Ilman sitä ei synny saarnoja. Joka kerta ei tietenkään tarvitse repiä auki koko vakaumusta alkutekijöihinsä, mutta pääsääntöisesti eivät epäilykset ja epäusko jätä juuri koskaan rauhaan. Niillä on prosesseissa oma tehtävänsä, vaikka ei aina pääroolia.
Tarkoitin sitä, etteivät papit voi jättää vaikeita kysymyksiä kohtaamatta. Tilanne ei ole niin mustavalkoinen, että agnostikkoilloissa vaikeat kysymykset olisi kohdattu, mutta pappien saarnoissa ei.
Jokaiseen saarnanvalmistamiseen kuuluu mielestäni vaikeiden kysymysten kohtaaminen. Muuten ei synny saarnaa. Se koskee myös toimituksia, esimekiksi hautajaisia. Kun puhuu iankaikkisesta elämästä ja jälleennäkemisen toivosta, joutuu painimaan joka kerta näiden asioiden kanssa.
Noita Huttusen purkamis ja kokoamisjuttuja en ymmärrä. Tarkoitin sitä, ettei aivan jokaiseen saarnaansa joudu koko elämänkatsomustaan ja kirkon uskoa purkaa aivan alkutekijöihinsä saakka. Onneksi meillä on kirkossa vaihtuvat tekstit, jotka pakottavat saarnaajan uudistamaan omia ajatuksiaan. Sekin, joka osaa sanoittaa toisten etsintää ja epäilyksiä, sortuu helposti samojen kysymysten jankkaamiseen.
Kiitos Teemu kommentistasi, se vahvisti juuri sen, mitä blogissani kirjoitin ja mitä tarkoitin. On mahtavaa, jos papit aina välillä purkavat omia uskomuksiaan osiin, jos ei alkutekijöihinsä, niin johonkin asti, kootakseen niistä taas uudelleen jotakin, miten kukin pystyykään.
Kun Panu Saarela kommentoi Oulun agnostikkoiltoja, vedin teidän kahden keskustelustanne vain ajatuksen, saisivatkohan maallikotkin purkaa uskomuksiaan vapaasti niin kuin papit tekevät. Agnostikkoillat ovat teemoiltaan tällaisia joidenkin nykyihmisten esittämiä väittämiä, mutta niiden käsittely kirkossa kiellettiin, koska kirkossa ei saa purkaa osiin mitään.
Minusta on mukava ajatella, että on Teemu Kakkurin kaltaisia pappeja, jotka eivät jätä purkamatta vaikeita asioita. Olen ollut vähän epäileväinen, että tämä olisi aivan jokaisen papin hyve. Itse toivoisin, että papit purkaisivat ennakkoluulottomammin näkemyksiään.
Teemun kommentista voi aistia syvän närkästymisen, mutta vakuutan, että Kakkurin kommentoinnin referointi tässä blogissa oli vilpitön, ja arvelin olevani ydinasioissa kiinni, ja luulin myös, että teksti on ymmärrettävää.
Juhani Huttusen ajatus asioiden ”osiin purkamisesta” on hyvä. Puhuttelee ainakin minua.
Kristillisen uskon asiat koostuvat (ihmisten ajattelussa) monenlaisista ajatuksista. Ne eivät ole päässämme valmiin saarnan muodossa tai yksiselitteisten opinkappalaiden muodossa. Ne eivät ole tällaisessa muodossa edes pappien, piispojen eikä todennäköisesti edes paavin ajattelussa. Kun esimerkiksi minä ajattelen erilaisia uskon totuuksia, oppeja tai periaatteita, niin mielessäni pyörii monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia, epäilyjä ja ihmettelyä. Näistä ajatuksista ja tällaisesta jatkuvasta ajatusprosessista ja sisäisestä keskustelusta koostuu minun uskoni.
Uskoani on vahvimmin tukenut sellaiset porukat ja ryhmät joissa olen saanut esittää ja ilmaista näitä ajatuksiani, ilman torjuntaa. Näissä ryhmissä myös muut ovat esittäneet omia ajatuksiaan, epäilyjään jne. On tietysti kiinnostavaa ajatella että miksi nämä ryhmät ovat vahvistaneet uskoani?
Pieni henkilöhistoriallinen kuvio, joka ehkä valaisee asiaa:
Nuorena rippikoulun käyneenä seurakuntanuorena osallistuin ev.lut.seurakuntani nuorisotoimintaan. Ehkä kaikkein tärkein asia oli raamattupiiri, jossa kävin parin kolmen vuoden ajan, ja jota veti kaksi nuorta teologian opiskelijanaista. Kävimme upeita keskusteluita tuossa ryhmässä ja siellä sai sanoa kaikenlaista mitä mielessä liikkui. Ryhmän vetäjät eivät hämmästyneet mistään eivätkä torjuneet mitään, eivätkä sanoneet että ”älä anna tuollaisten ajatusten tehdä pesää ajatuksiisi ja päähäsi”. Tämän neuvon kuulin vasta myöhemmin, erottuani ev.lut.kirkosta ja liityttyäni helluntaiseurakuntaan (eli neuvon siitä, että ei saisi antaa tietynlaisille ajatuksille tilaa omassa ajattelussaan koska tietynlaiset ajatukset ovat ”sielunvihollisen yritystä tuhota uskoni”, eivätkä kuulu uskovaiselle ihmisille).
Todennäköisesti syy siihen, että palasin myöhemmin takaisin ev.lut.kirkkoon johtui paljolti siitä, että mielestäni ev.lut.kirkon vahvuus on siinä, että ihmisen ei tarvitse pelätä (ja ettei kirkossa pelätä ja torjuta) niitä inhimilliseen ajatteluun liittyviä ajatuksia joita uskoon liittyy. Yksi tärkeä syy palaamiseen oli toki myös se, että ev.lut.kirkko hyväksyy naispappeuden.
Minäkin tykkään tästä osiin purkamisen ideasta, mutta minusta juuri se oli T. Kakkurin ilmaisu, jota halusin lainata.
Sen lisäksi kyllä mietityttää tämä vauvana oleminen, koska olen niin liberaali, että olen suorastaan klassinen liberaali, eli minusta 1800-luvun sellaiset teologit kuin FDE Schleiermacher, ovat oikeasti käsittäneet, mitä on usko. Niissä käsityksessä on toki ongelmansa, kun tässä on niin monenlaista uskoa ja uskontoa, mutta yhtä kaikki se perustava vastaanottamisen idea, riippuvuuden sisäsyntyinen, intuitiivinen taju jne., se on sitä uskoa, josta toivon, ettei ainakaan minun itseni tarvitsisi luopua, vaikka mistä tahansa muusta opillisesta jankutuksesta olisin luopunut jo 15-kesäisenä. Ateismi vanhassa merkityksessään ei suinkaan merkitse, että ihmisen tulisi hylätä luottamus, ja toisaalta voi olla niinkin, että nykyaikainen ”uskonnottomuus” juuri tekee tilaa uskolle.
Juhani Huttunen kirjoitti:
”Fundamentalismi on sellainen uskonlaji, jossa epäillään niin voimakkaasti, että tämän epäilyn pelossa nostetaan ajassa ja paikassa syntyneitä ajatuksia ikuisuuteen kaiken kritiikin yläpuolelle. Missä uskoa on vähiten, siellä fundamentalismi on voimakkainta.”
Tiedefundamentalismi on kyllä paha. Samoin meillä on paljon muitakin aikaan ja paikkaan sitoutuneita ajatuksia joita ei saa kritisoida.
Meillä on myös aikaan ja paikkaan ihmisyydessään sitoutunut Jumala.
Kristillisen fundamentalismin määritelmänä tämä ei mielestäni tee oikeutta kristillisyydelle eikä edes fundamentalismille.
Lisäksi en pidä henkilöönkäyvästä, tai johonkin ihmisyhmään (melko mielivaltaisesti rajattuun) käyvästä psykologisoinnista.
Siinä Juhani Huttunen on oikeassa, että pohjimmiltaan tässä on kyse epistemologiasta. Siitä taas (eikä modernista apologetiikasta) ei ole ”klassisessa kristinuskossa” ollenkaan kysymys.
Agnostisismi ei ole yhtään parempi lähestymisrapa näihin asioihin. Se on erilainen, mutta ei yhtään sen parempi.
Nykyisin voi olla varma, että kun kirkollisessa mediassa näkee sanan fundamentalisti, niin sillä ei tarkoiteta The fundamentalismia, vaan vaikkapa ihan semmoista perinteistä mummo ja pappa -uskoa, joka löytyi omilta isovanhemmiltamme. Semmoista joka ei epäillyt, mutta ei oikein tiennytkään, mutta ei myöskään paennut minkään epistemologian taakse.
Markku,
en käsittääkseni mene kehenkään henkilöön. Rakennan tekstin vain niin, että jotkut lukijat hieman hievahtavat paikoiltaan.
Lisäksi keskusteluun fundamentalismin määritelmästä, jota tällä erää tyydyin käyttämään, haluan vain todeta, että puhun ainoastaan ihmisten keksimistä lauseista.
Lopuksi haluan sanoa, että olen samaa mieltä mummo ja pappa -uskosta: ei oikein tiedä, ei oikein epäilekään. Se, minkä minä opin tuon ikäpolven ihmisiltä: ei myöskään räplätä ja ronklata sellaista, mikä on ihmistä isompaa.
Niin. Pappi joutuu kohtaamaan nykyihmisen ja vähän aikaisempienkin aikojen ihmisten väittämiä voimakkaimmin omassa epäuskossaan. Joku toimittaja kirjoitti käyneensä messussa, vaikka ei usko Jumalaan. Minä vastasin blogissa, että käyn messussa, koska en usko Jumalaan. Olen kuin sähkölaite, joka lakkaa heti toimimasta kun töpselin vetää irti. Omaa voimaa ei ole. Uskoni loppuu siihen paikkaan, jos töpselin irroittaa. Töpseli on kiinni siellä messussa. Öisissä pohdinnoissani olen yhtä eksyksissä kuin modernin ajan ihminen aatevirtausten aallokossa.
Toiseksi noihin nykyihmisen ajatuksiin törmää kahdenkeskisissä keskusteluissa. Minä olen koettanut käydä aina tulta päin. Joskus partakarvat on kärähtäneet. Jeesuksen aikana usko oli sitä, että käveltiin veden pinnalla. Nykyään joutuu joskus kävelemään paikoista, joissa ei ole sitä vettäkään.
Schleiermacher on ollut suomalaisessa keskustelussa usein pahis. Ehkä se kertoo vain siitä, ettei häntä ole luettu tarpeeksi ja oikeista kohdin.