”Tapaus Räsäsestä on tulossa merkittävä oikeudenkäynti Suomessa” todettiin HS:ssa (25.7. 2021). Päätöksestä odotetaan ennakkotapausta niin uskonnon- ja sananvapauden kuin viharikostenkin häilyvässä maastossa. Tapauksessa on onnistuneesti sotkettu yhteiskunta laitoksineen ja yksittäinen ihminen tarpeineen, Jumala ja Raamattu sekä Kristus yhteen vyyhteen.
Kansalaiset seuraavat näytelmää hämmentyneinä. He ovat joko puolesta tai vastaan. Osa puhuu oikeustaistelusta, vaikka kysymys tässä tapauksessa on pohjimmiltaan vain herätys- ja kasvatuskristillisyyden välisestä, pohjattomalla suolla käytävästä nahinasta. Nahina on naamioitunut keinotekoisten, ei-persoonallisten henkilöiden, kuten rikostutkinnan suorittaneen poliisilaitoksen, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen, lopuksi armahtavan presidentti-instituutin, teologisten tiedekuntien, Raamattuun vetoavien ja osin verotusoikeuden omaavien kirkkokuntien ja niiden sisällä toimivien ja opiltaan mitä kirjavimpien yhteisöjen loputtomaan maailmaan. Sinä ja minä Kristuksen tavoin jäämme marginaaliin.
Asia tulisi nähdä oikeudenkäyntiä ja Raamatun tulkintaa laajemmin (IL 29.7. Päivi Räsänen: Oikeuden tulee jättää tutkimatta Raamattu-tviittini). Mitä Raamattuun tulee niin tiedämme Jeesuksen yhden ainoan kerran kirjoittaneen jotain ja senkin vain ”sormellaan maahan”. Luomistekokaan ei ole Jumalan yksittäinen vaan päivittäin jatkuva teko. Se ei pysähdy edes Uuteen testamenttiin vaan jatkuu edelleen niin puhutun kuin yhä uudelleenkin kirjoitetun sanan välityksellä. Jeesuksen kirjoitus liittyi kaikkien tuntemaan kehotukseen ensimmäisen kiven heittämisestä. Ajatukset ja sanat ilman tekoja tai oikeaa käyttäytymistä ovat merkityksettömiä. Siksi on varsin kyseenalaista vedota Raamattuun, koska todellinen kohde kirjan sijasta on omatunto yhtä todellisena kuin maa jalkojemme alla.
Evankeliumi tiivistettynä vuorisaarnassa tähtää yhtä vähän Raamattuun kuin Jeesukseen itseensäkään. Sen tähtäyspiste on Jumalan tahdon, oikeudenmukaisuuden eli Hänen valtakuntansa toteutuminen maan päällä. Esimerkinomaisesti Venäjän kansasta (130 miljoonasta) vain noin 60 prosenttia eli 78 miljoonaa pitää toisinajattelija Aleksei Navalnyitä rikollisena. Raamattuun sitoutunut Venäjän ortodoksinen kirkko sen sijaan, joka samanaikaisesti vihkii ohjussiiloja räjähteineen (ks. 13. Omantunnon herkistyminen vai kirjoitettu sana), tuomitsee Navalnyin 100-prosenttisesti. Parempaan eivät toki yllä länsimaiset kirkkokunnatkaan loputtomilta kuulostavine lasten seksuaalisina hyväksikäyttämisineen. Salliipa oma valtionkirkkommekin mukaraamatullisena mitä erilaisimpia jopa häpeällisiä näkemyksiä ja tekoja.
Kristus lyötiin kerran ristille Vanhalla testamentilla. Tänään me lyömme ihmiset ristille Uudella testamentilla. Niin masentavalta kun se kuulostaakin suhteemme Raamattuun palvelee kuitenkin hyvää. Vaikka tiedämme universumin kivi-, kasvi- eläin- ja ihmiskuntineen muodostuvan samoista alkuaineista ja kaikkien niiden reagoivan kaikkeen samankaltaisesti kemian ja fysiikan sekä moraalin lainalaisuuksin, saattaa se olla liian vaikea tajuttavaksi. Sen vuoksi oikeudenkäynti – vaikka käytynäkin vain keinotekoisten henkilöiden eikä todellisten ihmisen tasolla – saattaa pienoiskoossa ja säälittävyydessään silti auttaa tyhmösemmänkin hahmottamaan, että elämä kaikkineen on kuitenkin luotujen lainalaisuuksien alainen. Ylenkatsomalla lainalaisuudet taistelemme ympäristökatastrofiemme ja pandemioittemme kanssa, johtuvat ne sitten ymmärtämättömyydestä tai silkasta ahneudesta ja toistemme riistosta. Pahuus pienoiskoossa saattaa auttaa meitä näkemään kokonaisuuden.
Jos oikein kärjistämällä haluamme ymmärtää luomisteon merkityksen, jota kaikenlaiset tulkinnat oikeudenkäynteineen vain hämärtävät, meidän tulee keskittyä Raamatun välittämään laista suurimpaan, rakkauteen. Vaikka me murhaisimme Hänen ainokaisen poikansa – niin kuin teimmekin – niin Hän rangaistuksen sijasta pelkästä rakkaudesta meihin tarjoaa kristittyjen suurimmaksi kutsumaa lahjaa Helluntaita, herkästi reagoivaa omaatuntoa, jotta me yhdessä ”työtovereina” estäisimme Hänelle niin rakkaiden kanssaihmistemme loukkaamisen ja jopa surmaamisen. Sillä loppujen lopuksi kysymys ei ole kiveen hakatuista laeista, ei edes Raamatusta, vaan omastatunnosta.
Luomisteko, omatunto ja rakkaus välineenä viittaavat uuteen yhteiskuntajärjestelmään Jumalan valtakuntana, jonka tunnemme käsitteenä seurakunta, ecclesia, kansankokouksena. Se vastaa nykyistä kansanedustuslaitosta sillä erotuksella, että päätökset tehdään suoralla demokratialla edustuksellisen demokratian sijasta. Käsityksemme seurakunnasta, demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta ja Jumalan tahdosta ovat vääristyneet tahattomilla tai tahallisilla tulkinnoillamme. Ajan myötä ja oikeudenkäynneistä huolimatta – tai ehkä kiitos niiden – ymmärtämättömyys joutuu väistymään totuuden tieltä.
