Silmiini osui vuonna 1996 julkaistu pieni kirjanen Aikuisten kirkko. Kirjoittaja on teol.tri, fil.kand. Hannu Juntunen, ja kirja on kirkon tutkimuskeskuksen julkaisema. Tartuin siihen kirjan nimen perusteella, ja samalla huomasin erehtyneeni. Kyseessä ei ollutkaan aikuisten seurakuntalaisten rooli seurakunnassa, vaan aivan toinen ja yhtä ajankohtainen. Pieni kirjanen toimii erinomaisena taustana täällä useissa blogeissa käsiteltyyn teemaan tunnustuspykälän paikasta, ja ennen muuta kirkon ja valtion suhteesta.
Aikuisten kirkko syntyi esitöinä Hannu Juntusen valmistellessa piispainkokouksen sihteerinä erästä kirkolliskouksen perustevaliokunnan lausuntoa, ja se käsittelee kirkon ja valtion suhteiden ”periaatekysymyksiä”. Niihin kuuluu myös kysymys siitä mitä on kirkko-oikeus. Nyt kun kirkolliskokouksessa on käsiteltävänä uusi ehdotus kirkkolaiksi, huomaan että siihen liittyvässä keskustelussa olisi mitä hyödyllisintä tutustua juuri näihin periaatekysymyksiin ja sellaisella rauhallisella perusteellisuudella, mitä tieteellinen tutkimus edellyttää ja tarjoaa.
Aikuisten kirkon jälkeen Hannu Juntunen on julkaissut ainakin tutkimukset Oikeuden idean teologiset perusteet (Kauppakaari 2000), Lopussakin on sana, kirkko-oikeus teologisen oikeuspositivismin näkökulmasta (Helsinki 2003) sekä Kirkkolaki ja omatunto (2006). Oikeustieteen tohtoriksi Juntunen on väitellyt vuonna 2013 aiheenaan Demokratian dilemma : oikeusteologinen tulkinta Suomen perustuslain eettisten periaatteiden merkityksestä demokraattisen valtiojärjestyksen perustana ja rajoituksena (Lapin yliopistokustannus 2013). – Seuraavassa muutama nosto Aikuisten kirkosta.
Juntusen mukaan kirkolliskokouksessa oli noina aikoina toivottu kirkon ja valtion suhteiden kokonaisvaltaista ”karttaa” sekä niiden kehtittämisen ”strategiaa”. Kirkkolakiuudistusta oli valmisteltu, ja eduskunnasssa valmisteltiin perustuslakiuudistusta. Mahtaakohan näistä asioista olla vieläkään karttaa tai suunnitelmaa, kun kirkkolakia valmistellaan sakkokierroksen jälkeen eduskunnan hyväksyttäväksi? Johdantosanoissa Juntunen kertoo pohtineensa, ”mikä voisi olla perusasenne, jolta me kristittyinä ja kirkkona lähestymme suomalaisen yhteiskunnan kysymyksiä, omaa asemaamme tässä yhteikunnassa sekä kirkkomme suhdetta Suomen valtioon. Tämä asenne voisi olla itsemme tiedostaminen aikuisiksi kristityiksi ja kansalaisiksi.” Johtolangaksi muodostuu, että ”aikuisten kristittyjen kirkko voi iloisin ja vapain sydämin osallistua täysivaltaisesti kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen”. Samalla aikuinen kristitty tietää, että ”kenellekään ihmiselle tai taholle ei ole annettu ehdotonta valtaa maan päällä”.
Myöskin kirkkona Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on takanaan niin pitkä historia, että se ”voi ujostelematta pitää itseään täysi-ikäisenä ja jatkaa toimintansa ja hallintonsa kehittämistä oman traditionsa pohjalta”. On sekä tiedostettava historia että ymmärrettävä muuttuva aika. ”Luterilainen kirkko on perinteellisesti nojautunut kansallisvaltion ruhtinaaseen, joka on antanut kirkolle suojaa mutta vaatinut siltä myös kuuliaisuutta. Maallisen esivallan ja kirkon suhteet ovat kuitenkin kehittyneet toisenlaisiksi. Kehen oma kirkkomme nyt nojautuu?” (s. 8).
Esimerkki perusteellisuuden tarpeellisuudesta näkyy siinäkin, kun Hannu Juntunen kirjoittaa laajan luvun aiheesta Mikä on valtio? Siinä erotetaan valtio ja yhteiskunta toisistaan, ja se auttaa muutenkin tarkentamaan ajattelua silloin kun kuljetaan täsmällisyyttä edellyttävällä juridiikan maaperällä. Se on tarpeen myös minunlaiselleni juridiikan suhteen oppimattomalle teologille ja yleispohdiskelijalle.
Ajankohtaisesta kysymyksestä tunnustuspykälän paikasta (kirkkolaki vai -järjestys) ei ole Aikuisten kirkossa suoranaista mainintaa. Juntunen on todennäköisesti ollut mukana kirjoittamassa kirkkolain uudistamiskomitean mietintöä vuodelta 1988, joka käsittelee kysymystä sanomalla mm. ”Kirkon näkökulmasta voidaan pitää parhaana, ettei tunnustusta selosteta laajasti valtion lainsäädäntöelinten säätämässä laissa vaan kirkon omassa säädöksessä, lähinnä ehdotetussa kirkkojärjestyksessä.” Kirkko- ja hallinto-oikeuden dosentti Pekka Leino toteaa blogissaan 3.11.2020 (https://www.kotimaa.fi/blogit/pekka-leino-laki-vai-jarjestys/), että tunnustuksen sisällöstä ei nykyäänkään kirkkolaissa kerrota, kerrotaan vain, mistä se tunnustus on löydettävissä eli Raamatusta, kolmesta vanhan kirkon tunnustuksesta sekä luterilaisista tunnustuskirjoista. Uudelleen kirjoitetussa kirkkolaissa tehdään itse asiassa samalla tavalla, viittaus vain on erilainen eli että se löytyy kirkkojärjestyksestä.
Aikuisten kirkossa ei puhuta kirkon tunnustuksesta, sitä enemmän kirkon järjestysmuodosta, joka toisaalta on osa kirkon näkyvyyttä, ja toisaalta se on ”tarkoituksenmukaisuuskysymys eli edellyttää inhimillistä harkintaa”. Kirkon tunnustus on tietenkin jotain aivan muuta. Tekisi mieli ajatella, että se on niin elimellinen osa kirkon olemusta uskon yhteisönä, että se jos mikään on yksinomaan kirkon oma asia ja sen itsensä määriteltävissä oleva asia. Juntusen pienen kirjasen äärellä rohkenen omana mielipiteenä sanoa myös, että täysi-ikäisenä kirkko ei tarvitse minkään tahon tai kenenkään vahvistusta omalle tunnustukselleen. En silti ajattele, että näin sanomalla ratkaisen tällä palstalla tai kirkolliskokouksessa vallitsevan erimielisyyden tunnustuspykälän paikasta. Kysymykseen liittyy laajempi asia kirkon ja valtion kehittyvästä ja muuttuvasta suhteesta, josta kirkolla ei taida vieläkään olla Hannu Juntusen manitsemaa karttaa saati kompassia. Sellaiset olisivat tarpeen juuri nyt, kun uudelleen kirjoitettu kirkkolaki on kirkolliskokouksen kriittisen lähetekeskustelun jälkeen kypsymässä ensi kevään kirkolliskokouksen toiseen ja lopulliseen käsittelyyn.
Tuntematta asiaa riittävästi itselleni tulee vaikutelma, että Hannu Juntunen on ollut tutkijana vähän kuin oman tien kulkija. Paitsi että hän on julkaissut paljon juridiikkaa lähellä olevia tutkimuksia, hän on väitellyt oikeustieteestä ja hän toiminut vuodesta 1999 lähtien Helsingin yliopistossa oikeusteologian dosenttina, dosentuuri jonka ensimmäinen haltija ymmärtääkseni oli TT Mikko Reijonen. Juntuselta on peräisin myös käsite teologinen oikeuspositivismi, johon Risto Voipio mahdollisesti viittasi oman bloginsa keskustelussa.
Kirjoitan tämän blogin vähän kuin varmuuden vuoksi, jos joku ajankohtaisesta kirkkolakikeskustelusta kiinnostunut ei ole aikaisemmin huomannut Juntusen tutkimuksia ja julkaisuja. Aikuisten kirkko ei ole kirkon ja valtion suhteiden kartta, mutta siitä voi hahmotella suhteen perustuspiirustuksia.
Yhdellä tavalla kirkon positioita kirkkolaissa kun tarkempaa katsomista kirkkolaissa voisi auttaa katsomisen seuraavaan sanoihin vaikkeivat ne istu suomalaiseen positivismin itsekullekin tärkeänä huomaamiseen.
Government antaa mahdollisuuden meillä harjoittaa elinkeinon mukaista uskonnonharjoitusta.
Department katsoo edelliseen kuuluvia uskontorauhaan kuuluvia asioita Tunnustuksesta lähtien vapaaehtoisessa jäsenyydessä.
Tarvitseeko tämän moniulotteisempaa olla ellei haluta sitten tehdä.
Hannu Juntunen on hyvin katsonut asiaa.
Kiitos hyvästä blogista.
Tunnustusten sisältö pitää käsitellä ja katsella ensin, ei kai ole tarkoitus, että hoetaan jotain mantraa ja kaikki on sitten siinä.
Ikäänkuin Jumala riippuisi tunnustuksen varassa. Kirkossa voi näin ollakin, mutta todellisuudessa Jumala on luonut myös vaimot, äidit, tyttäret ja sisaret . Meitä naisia on puolet ihmiskunnasta. Miten Jumala olisi meidät unohtanut ” uudessa liitossa.”
Kyllä tyttäret VT:n puolella muistetaan, kuten tästäkin lauseesta huomaa. ” Tuo minun poikani kaukaa ja minun tyttäreni hamasta maan äärestä. ”
Huomaa: ” Minun tyttäreni !”
Tunnustus on kirkon todellinen ongelma, ei niinkään se mihin se sijoitetaan. Tunnustuspykälä antaa kirkolle maskuliinisen identiteetin, mutta Jumala loi myös feminiinisen puolen. ” Kutsu viisaus sisareksesi ja ota ymmärrys ystäväksesi. ”