Ankaran rationaalisesta näkökulmasta Marian palvonta edustaa uskontoa lapsellisimmilaan ja höperöimmillään. Kuinka kukaan järkevä aikuinen voisi laskea naisen varaan, joka eli tuhansia vuosia sitten – jos hän edes oli koskaan olemassa? Kuinka kukaan voi saada lohtua siitä omien toiveidensa synnyttämästä uskomuksesta, että tällä epäitsekkään myötätuntoisella naisella on tahraton sydän ja rajattomasti kärsivällisyyttä?
RR: Tällä tavalla lukijoitaan härnää sveitsiläissyntyinen filosofi ja kirjailija Alain de Botton kirjassaan Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013). Siteeraan tässä postauksessa omasta mielestäni parhaita paloja luvusta Hellyys. Bottonin mielestä ateistien ei kannattaisi heittää yli laidan uskontoihin sisältyvää viisautta, vaikka yliluonnolliset asiat ja dogmit hylättäisiinkin.
Yleisesti ottaen Marian kultti osoittaa, miten kaikesta aikuisuudestamme huolimatta – siis huolimatta kyvystämme järkeillä, kantaa vastuuta ja asettua tiettyyn sosiaaliseen asemaan – lapsuudenaikaiset tarpeet yhä elävät sisällämme. Pitkien ajanjaksojen ajan voimme toki uskoa olevamme kypsiä. Emme silti voi tehdä itseämme immuuneiksi sellaisia katastrofaalisia tapahtumia vastaan, jotka vievät mennessään kaiken järkemme, rohkeutemme ja kykymme asettaa omat pienet draamamme oikeaan mittakaavaansa. Nämä tapahtumat aiheuttavat meissä alkukantaisen avuttomuuden tunteen.
RR: Nuoruudessani hahmotin omaa keskeneräistä elämääni näin: Tahdon löytää elämälleni sellaisen niin vankan pohjan (sisällön, perustan ja päämäärän), että se kestää niin elämässä kuin kuolemassakin. Ja etsivä löytää. Löysin tien, jota tahdon edelleenkin kulkea. Tie Jumalan luokse saattaisi olla suorempikin, mutta kun minä itse olen niin taitava tekemään mutkia.Tunteitten tunnistaminen tuotti minulle nuorena – voisinko sanoa – paljon päänvaivaa. Eli kun minulta kysyttiin, miltä minusta tuntuu, aloitin vastauksen usein:”Mä aattelen, että…”
Aikuisten keskuudessa tällaisista kaipuun tunteista ei juuri puhuta. Uskonnot ovat osanneet herättää ne henkiin ja antaneet niille oikeutuksen. Kristittyjen Maria, muinaisten egyptiläisten Isis, antiikin kreikkalaisten Demeter, roomalaisten Venus ja kiinalaisten Guan Yin, kaikki nämä ovat toimineet väylänä, jonka kautta varhaiset hellyydenkokemukset on voitu elävöittää uudelleen. Usein näille hahmoille pyhitetyt patsaat sijoitetaan hämärään, kohdunkaltaiseen tilaan. Niillä on myötätuntoiset kasvot, jotka antavat meille henkistä tukea. Me voimme istua niiden seuraan, itkeä ja puhua niiden kanssa. Ei voi olla pelkkää sattumaa, että hahmot muistuttavat toisiaan niin paljon. Kyse ei ole hahmoista, jotka ovat kehittyneet yhteisestä kulttuuritaustasta, vaan vastauksesta ihmismielen yleismaailmallisiin tarpeisiin.
RR: Muistisairaitten hoivakodissa käydessäni olen tutustunut rouva NN:ään. Hän on suurimmaksi osaksi omissa maailmoissaan, mutta hänellä on paljon pehmoeläimiä, joita hän tuon tuostakin suukottelee ja halii, puhuu leluilleen mieluummin kuin talon muille asukeille. Hän hoitaa noita mykkiä ystäviään ja saa niiltä varmasti myös lohdutusta osakseen. Voisimme pitää naista vanhana höpsönä, mutta hänpä osaakin näyttää avoimesti sekä tunteensa että tarpeensa.
Yhteiskunnassamme puhutaan hyvästä ja ihmisarvoisesta elämästä, mutta ikävä kyllä rahaa vanhusten hoitoon ei riitä. Kumma, että tätäkin asiaa mitataan rahalla, vaikka läheisyyttä, koskettamista ja välittämistä ei voi ostaa millään hinnalla.
Ateismi sitä vastoin vaikuttaa siltä, että se suhtautuu tarpeisiimme kylmästi ja kärsimättömästi. Marian kultin ytimessä on lohdun ja lohdutuksen kaipuu. Tämä kaipuu voi vaikuttaa vaarallisen taantumukselliselta, ja se vaivoin sopii siihen järkiperäiseen tapaan käsitellä olemassaoloamme, joka ateisteille on suorastaan ylpeyden aihe. Maria seuraajineen on pelkkä oire sen laatuisista yllykkeistä, joista aikuisen ihmisen olisi syytä jo olla vapautunut.
RR: Ihailimme Äiti Teresaa, joka Kalkutan kaduilla ja slummeissa teki laupeudentyötä. Äiti Amman täytyy tulla Intiasta asti halaamaan meitä suomalaisia. Näinkö hellyys on yhteiskunnassamme kortilla?
Murskaavinta ja tappelunhaluisinta puoltaan ateismi on esitellyt silloin, kun se on väittänyt uskontojen olevan sokeita omille motiiveilleen. Uskonnot eivät ole halunneet myöntää, että ne ovat pohjimmiltaan vain ylevöitetty vastaus lapsuudenaikaisiin haluihin. Nämä halut on vain kaunisteltu, kääritty uuteen pakettiin ja projisoitu taivaisiin.
RR: Projisointi on yksi minän monista puolustuskeinoista. Muita defenssejä ovat esimerkiksi kieltäminen, torjunta, regressio, reaktionmuodostus, rationalisointi, älyllistäminen ja kohteensiirto. Siinä on ateisteillekin monia keinoja olla selvittämättä ns. elämän perimmäisiä kysymyksiä (kuka olen, mistä tulen, minne olen menossa , mikä on elämän tarkoitus?)
Kristinuskon näkökulmasta kyky myöntää avun tarve on merkki moraalisesta ja hengellisestä terveydeydestä. Vain ylpeät ja turhantärkeät yrittävät kieltää heikkoutensa. Uskossaan vahvat taas voivat häpeeilemättä myöntää, että he ovat maanneet kyynelehtien jättimäisen puusta tehdyn äitipatsaan juurella. Marian kultti tekee haavoittuvuudesta hyveen. Näin se oikaisee totunnaista tapaamme uskoa, että aikuinen ja papsuusaikainen minuutemme eroavat toisistaan olennaisesti.
RR: Tämä maailma on tuolloin tällöin niin rankka paikka, että aikuiselämä olisi aivan sula mahdottomuus ilman sellaisia hetkiä, joina järki saa luvan olla tehoton ja voimmee vain regressoitua. On omaksi parhaaksemme, että aina aika ajoin joudumme tuntemaan itsemme todella pieniksi.
Marian kultilla on otsaa mennä sanomaan ateisteille, että heistä jopa kaikkein kovasydämisin on sisimmässään haavoittuvainen ja vähemmän rationaalinen kuin luuleekaan. Siksi heidänkin kannattaisi opetella keinoja, joiden avulla he voisivat vapautua synkemmistä tunnetiloistaan. Nämä keinot perustuvat siihen, että he antavat tilaa myös niille persoonansa puolille, jotka ovat ikuisesti alkeellisia ja kypsymättömiä.
RR: Entäpä jos puhe elämän hallinnasta onkin vain haihattelua? Jospa emme olekaan itsemme omat?
Kodissani on kunniapaikalla Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Kuvan katsominen on sekä koskettavaa että rauhoittavaa, koska tajuan, että olen itsekin tuossa kuvassa jollakin tavalla mukana. Ja toisaalta taas en ole siinä ollenkaan.
Mielenkiintoisen dialogin oletkin saanut aikaan! Kun viittaat ikoniin, haluan vain muistuttaa lukijoitasi siitä, että yksi keskeisiä ikonityyppejä, vakiokuvia, on ns. Hellyyden Jumalanäiti. Se on mitä rakastettavin kuva ihmisestä, naisesta, joka on pyhittynyt saamastaan jumalaisesta läsnäolosta ja jonka se inhimillistyneenä kokee läheisekseen.
Tietysti ortodoksisen kuvatulkinnan mukaan hän on siinä Pyhä. En ymmärrä ateistista Maria-vastarintaa muuta kuin siltä osin, että Mariasta on tehty pyhimys. Minusta on suorastaan mahtavaa, että Lutherimme ”maallisti” Marian! Hänessä olemme (emmekä ole) ” haavoinemme paratut”. Miten paljon turhaa melua onkaan yhden nuoren naisen saamasta armosta, tulla pyhitetyksi rakkaudessaan Jumalaan, tulla ”Jumalan synnyttäjäksi” kuolevaisessa lihassaan ja veressään sekä kuolemattomassa hengessään, sielussaan!
Lutherin Magnificat on hienoa, pikkuisen hämmentävääkin luettavaa luterilaisten silmälasien läpi tihrusteltuna.
Muistan, miten nuorena pappina kävin ensimmäisessä Marianpäiväsaarnassani ankaraan taistoon Marian palvontaa vastaan. Yritin kovasti selittää, että me mitään muuta välittäjää Jumalan ja ihmisen väliin tarvitse, kun meillä on välimiehenä Jeesus. Meninpä vielä sanomaan, että jos me olemme näkevinämme jonkun ihmisen pään päällä sädekehän, niin kannattaa muistaa, että ylhäältä päin katsoessaan Jumala näkee pelkän nollan.
Well, lienee varmaan turha edes mainita, että kollegat ymmärsivät minun nollanneen Marian, vaikka tarkoitin tuolla sädekehäjutulla uskovia ihmisiä yleensä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiuru sai perusteellisen höyhennyksen…
Kiitos jälleen RR:lle ajatuksia herättävästä, tällä kertaa vähemmän humoristisesta blogista. Purnaan.
Lainauksesi antavat arvon filosofista sen kuvan, että hän on sutaissut köykäisen ja populistisen kirjan, ja arvatenkin sen jälkeen nauranut koko matkan pankkiin. Lainauksissa piirretään rankka karikatyyri ateistista, joka on uskonnon puutteensa vuoksi pahasti vajavainen ja kyvytön ymmärtämään ihmiselon syvällisempiä puolia.
Otetaan pari esimerkkiä.
”Aikuisten keskuudessa tällaisista kaipuun tunteista ei juuri puhuta. Uskonnot ovat osanneet herättää ne henkiin ja antaneet niille oikeutuksen.”
Kyllä puhutaan. Minun perheessäni ja tuttavapiirissäni puhutaan paljonkin, eikä sille kaivata minkään uskonnon antamaa ”oikeutusta”. Mitä ihmeen oikeutusta tuollainen edes tarvitsisi, ihmisen perusominaisuushan se on?
”Ateismi sitä vastoin vaikuttaa siltä, että se suhtautuu tarpeisiimme kylmästi ja kärsimättömästi. Marian kultin ytimessä on lohdun ja lohdutuksen kaipuu.”
Kenestä muka vaikuttaa? Uskonnoton ihminen on yhtä arvokas, tunteva ja inhimillinen kuin uskonnollinen lajitoverinsa. Hän kaipaa lohtua ja lohduttaa ihan siinä missä muukin.
”Uskonnot eivät ole halunneet myöntää, että ne ovat pohjimmiltaan vain ylevöitetty vastaus lapsuudenaikaisiin haluihin.
Hmm, no joo, ehkä tuossa on vähän järkeäkin…;)
Kristinuskon näkökulmasta kyky myöntää avun tarve on merkki moraalisesta ja hengellisestä terveydeydestä.
Ai ”kristinuskon näkökulmasta”? On varmaan hirrrrveen vaikeeta löytää muita näkökulmia, joista moinen tajunnan räjäyttävä oivallus olisi voinut syntyä.
”Marian kultilla on otsaa mennä sanomaan ateisteille, että heistä jopa kaikkein kovasydämisin on sisimmässään haavoittuvainen ja vähemmän rationaalinen kuin luuleekaan.”
Jep jep. Eihän tyhmä kovisateisti tuollaista voisikaan tajuta, ellei kristitty hieroisi hänen kuonoaan siihen. On se niin mukavaa kertoa muille, miten huono teidän maailmankatsomuksenne on.
Jatkan uskonnottoman elämää (onnellisen) tietoisena siitä, että olen heikko, haavoittuvainen, välillä niin hengen kuin ruumiinkin syistä apua tarvitseva ihmispolo. Silti, minä rakastan.
Kannattaa muistaa, että siteeraukseni ovat kirjan yhdestä ainoasta luvusta ja siitäkin minä olen hompsinut surutta useitten kappaleitten yli. Näin toimien en siis tee täyttä oikeutta kirjalle kokonaisuutena. Sorry.
Kun on kyse ateismista tai Marian palvonnasta, niin on pakko myöntää, että kummankin asian suhteen seikkailen kaukana omilta mukavuusalueiltani.
En oikein osaa sanoa, mikä tämä Botton on miehiään, kun hän tuntuu tuon tuostakin vaihtavan näkökulmaa. Hän voi välillä olla juutalainen, zeniläinen, katolinen tai ateisti. Kyseessä voi ihan hyvin olla keino, jolla estetään lukijan pohjaanpalaminen…
”Kun on kyse ateismista tai Marian palvonnasta, niin on pakko myöntää, että kummankin asian suhteen seikkailen kaukana omilta mukavuusalueiltani.”
Huomattiin kyllä, ainakin ensinmainitun osalta;-D
”Siinä on ateisteillekin monia keinoja olla selvittämättä ns. elämän perimmäisiä kysymyksiä (kuka olen, mistä tulen, minne olen menossa , mikä on elämän tarkoitus?)”
Pitäisikö tuolle itkeä vai nauraa? Molempia?
Jo se että niputtaa kaikki ateistit yhteen nippuun, on jo niin ällistyttävä teko, että on vaikea uskoa että teksti on elämänkatsomuksista kiinnostuneen, ainakin maisterin oppiarvon suorittaneen näppiksestä!
Kun ateisteja sitoo yhteen vain ja ainoastaan kielteinen vastaus kysymykseen ’onko jumalaa/jumalia olemassa?’
Ja mikä saa kirjoittajan kuvittelemaan, ettei ateisti/t pohtisi noita ns. elämän perimmäisiä kysymyksiä?
Miten on ylipäänsä mahdollista että tuo jo pelkästään Suomessa yli miljoonan ateistin joukko ihmisiä on Kiurulle noin täysin käsittämätön joukko? Niitähän on joka puolella ja varmaan myös Kiurun ympäristössä, jos ei nyt, niin varmaan oli runsain mitoin opiskeluaikoina.
Nehän ovat ihan normaaleja pulliaisia joihin ei vaan tule kiinnittäneeksi huomiota kun eivät mitään ulkoisia merkkejä vakaumuksestaan kanna ja kun eivät myöskään pukeutumisellaan erotu uskovista.
Olisiko mitenkään mahdollista luopua edes joistakin ennakkoluuloista heitä kohtaan?
Henrik: voisit päästä itseKIN paljon vähemmällä, jos suostuisit lukemaan tekstejä vähän tarkemmin. Suomen kielessä pääte -KIN laajentaa sanan merkitystä.
Ajatukseni on siis seuraava: ihmiset käyttävät defenssejä välttyäkseen kohtaamasta ja käsittelemästä esimerkiksi kysymystä Jumalasta. Idea voi olla esim.sellainen, että ehtiihän tuon asian hoitaa vaikka kuolinvuoteellaan.
Kun sanon, että ateistitKIN toimivat näin, niin tarkoitan, että defenssejä käyttävät MYÖS monet muut, ateistit mukaan lukien. Tämän kirjoittajallaKIN on omat suojaukset, mutta Jumalaa kohtaan en tietoisesti pidä niitä yllä.
Olisiko sinulla jotakin kommentoitavaa Bottonin näkemyksistä tai peräti blogin otsikosta, vai kohdistuuko missiosi yksinomaan minuun?
”… ihmiset käyttävät defenssejä välttyäkseen kohtaamasta ja käsittelemästä esimerkiksi kysymystä Jumalasta.”
Hannu, tuo on hivenen rohkea olettamus, joskin varmaan ymmärrettävä maailmankatsomuksellista taustaa vasten. Kenties jotkut (varmaankin uskonnolliset ihmiset) tuollaisia defenssejä käyttävätkin. Siinä vaiheessa, kun maailmankatsomuksen perusteet ovat valjenneet, ei kuitenkaan ole enää tarvetta puolustusmekanismeille. Jumalat eivät nimittäin ole ateistille/uskonnottomalle uhka, eivätkä kysymykset jumalista. Ne eivät edes ole näille ihmisille ns. perimmäisiä kysymymksiä.
🙂
Risto: Ehkä olisi pitänyt ottaa esimerkiksi defenssien käytöstä vaikkapa suhtautuminen kuolemaan. Defenssit eivät ole uskonnollisten ihmisten yksinoikeutta: psykologian alaan kuuluvina toimintamalleina ne ”vaanivat” meitä kaikkia rotuun, uskontoon, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Sanot, että Jumalat eivät nimittäin ole ateistille/uskonnottomalle uhka, eivätkä kysymykset jumalista. Näinhän sen pitäisi olla. Miksi täytyy pitää olemattomista asioista niin jumalattoman suurta mekkalaa? Miksi ette vain tyytyisi vaikenemaan Jumalan kuoliaaksi?
Eroakirkosta.fi ilkamoi estoitta, että kymmenen vuoden aikana on aiheuttanut kirkolle puolen miljardin menetyksen. Eikö kyse ole kiusaamisesta, häirinnästä, uskonnonvapauden pilkkaamisesta? Taitaa jumalattomille vahingonilo olla see kaikkein parhain ilo? Missä viipyvät vahingonkorvausrahat?
Pakollinen kevennys:
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288630421531.html
A.Botton on osin lainatuissa ajatuksissa tutustunut mm.ssa Jungin ja Tournierin teoksiin. Mariaa kyllä mielestäni kirkossamme muistetaan liian vähän. Mitä sitten ateistin ja uskovan haasteisiin tulee, niin eiväthän ne niin kovin erilaisia ole. Yksinkertaistettuna voi kysyä, onko ateisti kiinnostunut enemmän käsillä olevasta ja uskova tuonpuoleisesta elämästä. Asia mikä lainatuissa kohdissa jää epäselväksi on se, ovatko omat vanhemmat lapsen ensimmäiset rakkauden kohteet. Eivät yllättävästi ole. Itseänikin kyllä uskonnossamme mietityttää se, miten kastetut vanhemmat voivat saada perisynnin vaivaaman lapsen, kun kaste kirkkoisien mukaan vapauttaa kertakaikkisesti perisynnistä. Uskovat ja ateistit voivat puhelussaan hyvin täydentää ihmisyyden kokemusta. Asiassa ei ole haitaksi muistaa aidon keskustelun sisältämää vuorottelu- ja kuuntelemisperiaatetta.
>> kannattaisi opetella keinoja, joiden avulla he voisivat vapautua synkemmistä tunnetiloistaan. Nämä keinot perustuvat siihen, että he antavat tilaa myös niille persoonansa puolille, jotka ovat ikuisesti alkeellisia ja kypsymättömiä.<<<<
Tätä minäkin tänään tarvitsen.
Eikö se ole lohdullista, että elämäni ei ole omassa hallinnassani?
” Asia mikä lainatuissa kohdissa jää epäselväksi on se, ovatko omat vanhemmat lapsen ensimmäiset rakkauden kohteet. Eivät yllättävästi ole.”
Minulle jäi nyt tämä epäselväksi. Kuka on lapsen ensimmäinen rakkauden kohde?
Pekka. Teet hyviä kysymyksiä, jotka kuitenkin joudun maalin ohi menevinä sivuuttamaan. Bottonin kirja oli minulla vain lainassa kirjastosta, joten en pysty tarkistamaan, puhuiko hän mitään siitä, ketkä ovat lapsen ensimmäisen rakkauden kohteita. Tuskinpa, sillä on hyvä muistaa, että kirjan nimi on Uskontoa ateisteille.
Perisynnistä (original sin) sanon vain sen, että kyse on peritystä ja periytyvästä asiasta. Kasteessa me pääsemme irti perisynnistä johtuvasta syyllisyydestä. Synti taas pysyy meissä kiinni takiaispallojen tavoin koko elämämme ajan. Muistat varmaan Lutherin ajatuksen siitä, että kristityt ovat samalla kertaa sekä syntisiä (jumalalle kelpaamattomia) että vanhurskaita (Jumalalle kelpaavia).
Olenko siis seonnut? En pidä siitä, että Jumalan konttoriin asetetaan joku postineiti välittämään armonanomuksia, kun voimme Isän puoleen kääntyä suoraan. Apostolit eivät sellaista opettaneet.
Olen kai sitten änkyrä, kun olen Marian palvontaa vastaan.
Tiedän toki, että esim. Luther kunnioitti häntä jumalanäitinä ainakin reformaattisen toimintansa alussa. Eihän se ole ihmekään.
Mutta toisaalta Kiurun alustus on erittäin hyvä ja tarpeellinen, ja toivoisin hänen kertovan vaikka omin sanoin – niitä kun hänelle on Herraltamme suotu – jotakin lisää tästä ”syliasiasta”. …
Olen yleensä jumalasuhteessani päässyt eroon hirmuisesta isästä ihmisiä rakastavaan ja huolehtivaan isään, joka on läsnä kaikessa.
jorma ojala :”Olen kai sitten änkyrä, kun olen Marian palvontaa vastaan.”
Huomenta ”änkyrä”. Joku viisas on sanonut, että ”kaikki katoava on vain vertausta” ja sellaisena koen myös ikonitaiteen. En palvo ihmis-Mariaa, vaan ikoni kuvaa mielestäni yhtä rakkauden [agape] laatua, ja sen ihmiselämään muodostamaa ”ristiä”.
Erich Fromm on kirjassa ”Rakkaus on elämä” kuvannut isän- ja äidinrakkauden ilmenemistä ja jos ”kuvattelu” sallitaan, voi varmaankin sanoa, että Frommin kirjassaan kuvaama isänrakkauden polarisoitu ”ideaalityyppi” arvostaa valtiota, lakia, abstrakteja käsitteitä ja on sellaisena vertikaalista kuten esim. ristin pystysuora puuosa ja äidin rakkaus puolestaan sosiaalisia ihmisten välisiä siteitä arvostavana on horisontaalista vaakasuoran puuosan tavoin.
Toisiaan ymmärtämättöminä ja toistensa kanssa ”sukupuolten välisestä tasa-arvosta taistelevina” ne voisivat kuvata myös kahden ryövärin ristiä Golgatan keskimmäisen ristin molemmilla puolilla. Valitettavasti näiden kahden keskenään taistelevan polarisaation jalkoihin jääneinä liian monet lapset ovat vaurioituneet ja päätyneet lopulta sille keskimmäiselle ristille.
Ymmärrän tuon ajatuksen, ei siinä mitään, Tuula Hölttä.
Jossain rahattomuuden ja nälkäkuoleman uhkaamassa tilanteessa juoksin pitkin Etelä-Suomea haastattelemassa ortodokseja. Piti myydä muuatta kirjaa. Pääkonttori oli silloin vielä voimissaan, ja monelaista tarinaa ehdin kuulemaan siitä miten joku ikoni oli tuotu rajan yli Suomeen ja miten ”se oli suojellut” rajanylittäjää. Nooh…
En saa oikein makua siihen maalaustyyliin, kun en hae siitä mystiikkaa.
Jorma: Sekä ortodoksinen että katolinen kirkko suvaitsevat sisällään paljon enemmän ns. kansanhurskauttta kuin protestanttiset kirkot. Venäläisillä metsähautuumailla tuodaan vieläkin vainajille ruokaa. Idän kirkolla ei ollut kiirettä päästä eroon pakanuudenaikaisista pyhistä lehdoista ja uhrauspaikoista toisin kuin Pohjolaan pesiytyneellä protestantismilla.
Katolinen kirkko on niin suuri, että ääripäihin asettuvat erittäin korkeatasoinen teologinen tutkimus ja Maria-ilmestyksiä janoava kansanhurskaus.Toki on todettava, että viime aikoina ihmetystä on herättänyt hämäläiseen ladonoveen ilmestynyt heijastus, jota ladon omistanut suntio kovasti Maria-ilmiönä markkinoi.
Kun olin pieni, ortodoksisen kirkon synonyymeja olivat kreikkalais-katolinen ja Ryssän kirkko. Hävityn sodan jälkeen taidettiin ihan tarkoitushakuisesti puhua, että ikonit olisivat kuvainpalvontaa. Nykyisin ikoneita sopii pitää ikkunoina iankaikkisuuteen.
Joku viisas voisi kertoa, mitä ihan käytännössä noitten vanhojen laitteiden käyttö aiheuttaisi. Käsittääkseni moisten laitteiden kantamat ovat aika lyhyitä, joten kovin laajalle alueelle ne eivät aiheuta häiriötä. Siis mitä tuollainen langattoman mikin käyttö aiheuttaa sille dataliikenteelle ja päinvastoin.. Siis silloin kun ollaan sen langattoman laitteen kantomatkan sisäpuolella. Sen ulkopuolellahan ei pitäisi olla mitään ongelmaa, vai?
En tunnustaudu viisaaksi, mutta käsitykseni mukaan ongelma on se, että mikrofonit toimivat samalla taajuusalueella kuin 4G kännykkäverkko. Ehkä pahin vahinko tapahtuu siinä, jos joku ateisti kuulee puhelimestaan lähiseurakunnan jumalanpalveluksen.
Vakavammin puhuen isompi vahinko voisi syntyä silloin jos ajattelematon laittomaan mikrofoniin huutelu estää hätäpuhelun perillemenon.
Hei. Lisään asiantuntijan kommentin kysymykseenne:
”Häiriöasiasta voisi todeta seuraavaa:
Mikrofonikäyttö samoilla taajuuksilla voi häiritä langattomien laajakaistaverkkojen toimintaa sekä häiriintyä myös itse langattomasta laajakaistasta. Operaattorit alkavat ottaa verkkoja käyttöön heti vuodenvaihteen jälkeen, ja toimiluvissa on peittovelvoitteet. Yhdellä toimiluvan haltijalla on peittovelvoite kolmen vuoden päästä 95 % väestöstä ja viiden vuoden päästä 99 %. Kahdella toimiluvan haltijalla peittovelvoite on 97% viiden vuoden päästä.”
Mukavaa joulun odotusta,
Joni Kallio, radioverkkoasiantuntija Viestintävirastosta.
Erinäisiä kertoja kitaravahvistimesta on kuulunut lähialueen dataliikenne, kun sitä on yrittänyt äänittää. Syynä on yksinkertaisesti ollut naapuritalon kuulokesilmukka. Sen kenttä ulottuu studioon asti ja vahvistin poimii sen muodostamat häiriöt. Tämä on pikkujuttu mutta jos vanhoja langattomia mikrofoneja käytetään muutoksen jälkeen laajasti niin ongelmat ovat vain arvattavissa.
Minusta tuntuu erikoiselta tämä formaatti. Eräänä päivänä kehitetty järjestelmä muuttuu laittomaksi siksi, että joku alkaa takoa rahaa siillä alueella. Tämä muistuttaa kieltolakia, jollin pontikan keitto kriminalisoidaan, vaikka valtio sitä keittääkin.
Vähintä mitä voisi ajatella, olisi sellainen m,enettely, että edunsaaja perustaisi pisteitä, joissa langattomat laitteet viritettääisi ppois häiritsevältä taajuudelta. Tekniikkaa en tunne, mutta sen täytyy olla mahdollista.