“Eikö teitä pelota lähteä lähetystyöhön pienen lapsen kanssa?” Tämä oli kysymys, jonka perheemme sai kuulla toistuvasti ennen lähtöämme ensimmäiselle työkaudelle Kambodzhaan. ”Eikö siellä kaukana ole myös vaarallista ja tarttuvia tauteja?”, oli tästä usein seurannut jatkokysymys. Nämä kysymykset olivat varsin aiheellisia, sillä olimme itsekin pohtineet niitä lähtöä edeltävinä kuukausina. Ensimmäisen äitienpäiväni olin viettänyt kotimaassa, suvun ja ystävien muodostaman tukiverkoston lähettyvillä. Minkälaista lapsiperheen arki olisi uudessa asuinmaassa, maailman toisella puolella, tuhansien kilometrien päässä. Miten voisimme valmistautua ja varustautua tähän merkittävään elämänmuutokseen? Mitä meidän tulisi huomioida uuden arjen keskellä? Miten ottaisimme huomioon kasvavan ja kehittyvän lapsen muuttuvat tarpeet vielä vieraassa ympäristössä? Miltä tuntuisi ensimmäinen äitienpäivä Kambodzhassa?
Itä- ja Kaakkois-Aasiaan erikoistuneina antropologeina olimme puolisoni kanssa asuneet jo ennen Kambodzhaan muuttoa useita vuosia Aasian eri maissa. Perehtyminen alueen kieliin ja kulttuureihin auttoi muuttoon valmistautumisessa, vaikka olimme aiemmin vierailleet tulevalla työalueellamme vain lyhyesti. Tiesimme, mitä me aikuiset pakkaisimme mukaan, mutta nyt matkassamme olisi mukana myös alle yksivuotias poikamme. Lähtöpäivänä kävikin niin, että monet tarkkaan valitsemistani lastentarvikkeista jäivät muutamaa vaippaa lukuun ottamatta kaikki pois matkatavaroista. Hygieenisesti pakatut ja ravitsevat vauvojen purkkiruoat olivat yksinkertaisesti liian painavia. Makoisat maissinaksut kostuisivat tropiikin kuumuudessa ja kosteudessa kelvottomiksi. Olisi luotettava, että paikallisilla eväillä pärjätään.
Saavuttuamme uuteen kotikaupunkiimme Phnom Penhiin alkoi myös uusi äitiys. Äidin ja lapsen arjen ilot ja haasteet olivat pitkälti samanlaisia kuin Suomessa: tavoitteena leikin, ruokailun ja unen sopiva rytmitys. Monet arjen asiat olivat kuitenkin erilaisia. Asuimme vartioidussa, kalteri-ikkunoilla ja piikkilanka-aidoilla varustetussa kerrostalossa. Kaduilla ei voinut kulkea rattaiden kanssa huonokuntoisten ja vilkasliikenteisten katujen takia. Ruoka oli ostettava torilta, tinkien erikseen jokaisesta tuotteesta. En tuntenut ketään. Oma perhe oli entistäkin tärkeämpi tuki ja turva, jonka kanssa sai ihmetellä kaikkea uutta kokemaamme ja näkemäämme.
Buddhalaismunkit ja paikalliset perheet ihmettelivät suomalaispoikaa ja –äitiä Phnom Penhin keskustassa sijaitsevassa temppelissä.
Yksi ensimmäisiä yllättäviä havaintoja, että emme olleetkaan yksin! Kambodzhassa asui muitakin lähetystyöntekijäperheitä. Ja näitä perheitä oli yllättävän paljon. Tutustuminen muihin ulkomaalaisiin lapsiperheisiin oli mutkatonta ja etenkin toisista lähettiperheistä muodostui korvaamaton tukiverkosto. Ajan kanssa pääsimme tutustumaan ja ystävystymään myös monen paikallisen perheen kanssa. Mikään ei korvaa kotimaahan jäänyttä ystäväpiiriä ja sukua, etenkään omaa äitiä ja anoppia, mutta uudet ystävät tuovat lähetystyön arkeen olennaisen tärkeää vertaistukea.
Eilen vietin jo kuudetta äitienpäivää lähetyskentällä. Kolmea Kambodzhassa vietettyä äitienpäivää on seurannut kolme Hongkongissa vietettyä äitienpäivää. Katsoessani näitä vuosia taaksepäin voin todeta, että ruuhkavuosia voisi rämpiä kenties helpommallakin tavalla. Kuitenkin lähetysäitiys on ollut rikasta ja unohtumatonta aikaa. Nyt kahden pienen maailmanmatkaajan seurassa olemme vauhdikkaasti mukana paikallisessa elämänmenossa, mutta silti samalla ”tavallinen suomalainen perhe.”
Lämpimät äitienpäivätoivotukset kaikille äideille!
Upu Leppänen
Kiinalaisen työalueen tiedottaja
