Tänään äitienpäivän iltana istun kotonani ja mietin äitiyttä, naiseutta ja sukupolvien ketjua. Olen juuri palannut omaan kotiini vanhempieni luota, jossa juhlin äitienpäivää oman rakkaan äitini (ja muun perheen kanssa). Sosiaalinen mediani on täyttynyt ystävien kuvista, joissa näkyy lapsia, raskausvatsoja, äitejä ja mummeja. Kuvien ohessa on kauniita pohdintoja ja sanoja äitiydestä. Muutama teksti viittaa myös eiliseen, lapsettomien lauantaihin, jota viime vuosina on alettu viettää. On hyvä muistaa juhlahumun keskellä, että äitiys ei ole itsestäänselvyys, vaan etuoikeus ja lahja. Lapset eivät tipahda taivaasta, vaan heitä saadaan, tehdään ja toivotaan. Äidiksi (ja isäksi) tullaan lasten kautta ja äitiyttä on monenlaista. Biologista, adoptiovanheemmuutta, sijaisvanhemmuutta, äitipuolena olemista, isoäitiyttä, tukivanhemmuutta. Kaikki yhtä tärkeitä rooleja.
Minä en ole kenenkään äiti. Enkä ole ollenkaan varma, haluanko koskaan ollakaan, ainakaan biologisesti. Äitiyden pohtiminen on ollut suurin ikääni liittyvä kysymys, jota olen joutunut pohtimaan. Kysymys on herkkä ja monelle arka. Siksi kaikki oletukset ja kysymykset siitä, että (tietyn ikäisellä) naisella on lapsia tai hän niitä haluaisi tai aikoo haluta, kannattaa jättää tekemättä. Meitä vapaaehtoisesti lapsettomia on monia. On myös monia lapsettomia, jotka toivovat lasta. Itselleni lapsista tai lapsettomuudesta puhuminen ei ole tabu, mutta tiedän monia, joille aihe on arka. Siksi äitienpäivä saattaa olla vaikea käsitellä ja kokea. Samoin saattaa olla niiden kohdalla, joilla on vaikea suhde äitiinsä. Äitienpäivä on siksi juhlana käksiteräinen miekka: toisille suuren juhlan aihe, toisille kipeä muistutus elämän haavoista.
Kaikista ei ole äideiksi, kaikki eivät tule äideiksi vaikka haluaisivat ja osa tulee äidiksi vahingossa. Kaikilta tuntemiltani äideiltä olen kuullut, että äidiksi ei tulla vaan kasvetaan. Lapsi opettaa äitiään ja äiti lastaan. Sama pätee kaikkiin ihmissuhteisiin mutta erityisesti aikuinen-lapsi -suhteisiin. Minä en ole äiti, enkä tiedä tulenko sellaiseksi koskaan, mutta olen onnekas siinä, että elämässäni on ystävien kautta lukuisia lapsia, jotka kasvattavat ja opettavat minua jatkuvasti. En ole äiti, mutta voin olla turvallinen, tärkeä ja tuttu aikuinen. Pidän tästä ajatuksesta. Jokainen lapsi tarvitsee luotettavia ja turvallisia aikuisia elämäänsä, olivat he sitten äitejä, isiä, äiti- ja isäpuolia, kummeja, isovanhempia, bonusvanhempia, tätejä, setiä tai muita läheisiä.
Kristillisen kirkon vaalimassa naiskuvassa äitiys on historian saatossa mielletty naiseuden ainoaksi oikeaksi ilmenemismuodoksi. Naisen rooli ja arvo määritellään äitiyden kautta. Onneksi tämä tulkinta on avartunut. Äitiys on tärkeää, arvokasta ja upeaa mutta naiseuden arvottaminen äitiyden kautta on absurdia. Eihän miehisyydenkään mittari ole isyys.
Äitiys ei ole itseisarvo, vaan etuoikeus. Se ei ole naisen elämän onnistumisen arvottaja tai kaikkien naisten unelmien täyttymys. Monelle naiselle äitiys on elämässä tärkeintä, mutta pelkästään äidin rooli ei määritä heitä ihmisinä. Äidit ovat myös naisia, puolisoita, ammattilaisia, asiantuntijoita, tyttäriä, siskoja, ystäviä, kummeja ja monia muita. Äidin rooli on yksi monista. Ainutlaatuinen mutta ei ainoa.
Monesti pohdin, että kerran vuodessa juhlittava äitienpäivä on aika turha juhla. Varsinkin, jos se pelkistyy siihen, että äiti saa yhtenä päivänä vuodessa aamiaisen vuoteeseen ja ”vapautuksen” kotitöistä. Kaikkina muina vuoden päivinä äidit sitten ahertavat perheensä arjen pyörittäjinä. Äitienpäivän ja äitien arvostamisen tulisi olla päivittäistä. Toivottavatsi mahdollisimman monen äidin kohdalla asia on näin.
Äitiyden juhliminen on hienoa ja tärkeää, samalla tavalla kuin isyyden juhlistaminen. Toivoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa ei juhlittaisi pelkästään äitiyttä ja isyyttä, vaan voisimme viettää yhteistä vanhemmuuden juhlapäivää. Se olisi omistettu kaikille niille, jotka koveat olevansa vanhempia tavalla tai toisella. Äitien- ja isänpäivä pelkistyy liian usein (mutta ei aina) biologisen vanhemmuuden ympärille. Vanhemmuutta on kuitenkin monenlaista pelkän biologisen roolin lisäksi ja siksi vanhemmuudelle tarvittaisiin mielestäni oma juhlapäivä.
Omistan tämän tekstin molemmille vanhemmilleni, jotka ovat opettaneet minut elämään itseni näköistä elämää ja uskomaan itseeni. Äitienpäivän kunniaksi kiitän ja haluan muistaa tänään erityisesti omaa äitiäni, jolta olen oppinut diplomatiaa, kärsivällisyyttä, iltarukouksen ja maailman parhaiden korvapuustien reseptin. Kiitos äiti, olet maailman rakkain!
Olen hyvin pahoillani Analogi-lehden lopettamisesta. Lehti on ollut minulle tärkeä, ja olen pitänyt lehden rohkeasta keskustelevuudesta. Meidän kirkossamme keskustelua ei ole liikaa. Mielestäni hiippakuntalehti on liian massiivinen kokonaisuus. Tuskin se on kiinnostava. Ihmettelen, miksi metropoliitta Ambrosius vähättelee Analogi-lehteä.
Äitiyttä tai isyyttä ei varmaankaan voi oikein arvottaa, jollei ole sitä itse kokenut. Kunkin kokemus on yksilöllinen ja siihen vaikuttaa moni asia. Isänä koen kasvaneeni aikuiseksi sen vastuun kautta jota lapsistani olen kantanut. Varsinaisesti isyyden löysin vasta, kun opin käsittelemään sitä surua, jota varhaisessa lapsuudessani asti jouduin kokemaan. Silloin omat lapset olikin jo isoja . Isyys ja äitiys tuo mukanaan paljon hyvää. Sitä ilman jääneet eivät voi edes kuvitella mitä kaikkea siihen sisältyy. Kokemus on niin ainutlaatuinen, ettei sitä voi edes sanoiksi muotoilla. Varsinkin nuo lastenlapset ovat merkittävä osa elämää, nyt kun suurin osa siitä on jo takana. Oma vauhti on hiljentynyt ja väsyy jo pelkästään siihen, kun heidän vauhtiaan katselee. Väsyttävää, mutta miten samalla kuitenkin voimaannuttavaa. Muistan omat isovanhempani jotenkin ihmeellisinä ja nyt voin olla omille lapsenlapsille se yhtä ihmeellinen ukko.
On totta, ettei vanhemmuudesta voi tietää, jollei itse ole lapsen tai lapsien vanhempi. Lapsista osattomat, eivät voi vanhemmuutta syvällisesti ymmärtää, joka on tietenkin aivan selvää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsien asia voi olla yleisesti hyvinkin lähellä ihmisen sydäntä.
Kysyttäessä vanhemmilta, mikä on heidän elämänsä merkittävin ja tärkein asia, niin he sanovat yksikantaan: ”Lapset.” Tämä on yleismaailmallinen vastaus.