Kaikkia ihmisiä yhdistää halu olla onnellinen. Augustinus uskoo, että tätä toivetta ei poista ihmisestä mikään. Antiikin aikana näkemys onnellisuudesta ihmislajin yhteisenä päämääränä oli varsin yleinen, ja taitaisi sen moni voida allekirjoittaa nykyaikanakin.
Augustinuksen mukaan ihmiset haluavat luonnostaan elää ikuisesti onnellista elämää, koska se on mahdollista. Sellaiseen elämään Jumala meidät tarkoitti – elämään iäti hänen kanssaan täydellisessä onnen tilassa. Syntiinlankeemus rikkoi paratiisin onnellisen olon, muttei poistanut ihmisen kaipausta elää elämää, jota varten hänet oli luotu.
Ajallisessa elämässä ihminen ei voi tavoittaa onnesta kuin väläyksiä. Augustinuksen mukaan ihminen voi mielellään kevyesti koskettaa Jumalaa, joka on ikuisesti onnellinen, ja sitä kautta kokea onnen läikähdyksen. Ne asiat, jotka meille tarjoavat maailmassa tyytyväisyyttä, ovat toki Jumalan hyviä lahjoja. Niistä on syytä olla kiitollinen ja arvostaa niitä, mutta nekin kalpenevat sen rinnalla, mitä todellinen onnellisuus on. Ne eivät näet ole pysyviä – koti voi palaa, tavarat kadota, terveys mennä ja rakkaat kuolla. Oikea autuus on Augustinuksesta pysyvää.
Augustinus uskoo, että todellinen onnellisuus on saavutettavissa vasta taivaassa. Siellä pelastetut katselevat Jumalaa kasvoista kasvoihin. Emme enää näe häntä vaillinaisesti, kuten täällä maassa, vaan täydellisesti. Taivaassa Jumala on kaikki kaikessa.
Augustinuksen mielessä ihmiskunnan historia on matka yhteydestä eroon ja jälleen palautettuun ykseyteen. Paratiisissa ihmisen ja Jumalan välinen yhteys, kuten myös yhteys ihmisten välillä, oli rikkumaton. Synti sai aikaan eriytymisen – pyrkimyksessään itsenäisyyteen ihminen joutuikin eroon Jumalasta ja lajitovereistaan. Yhteiset päämäärät muuttuivat yksilöiden päämääriksi, jotka olivat yhtäkkiä ristiriidassa toistensa kanssa. Moinen tila on Augustinuksesta täysin luonnoton ja surkea, onnellisuuden vastainen.
Kristus yhdistää sen, minkä synti on erottanut. Augustinuksen mukaan Kristuksen ruumis, kirkko, kokoaa ihmisiä yhteen ja muodostaa heistä rakkauden yhteisön. Kristuksen ruumiin jäsenet kasvavat yhdessä rakkaudessa kohti kärsivän Vapahtajan esimerkkiä ja matkaavat toinen toistaan tukien kohti todellista kotimaataan.
Taivaassa on ikuinen onni. Augustinus korostaa, että siellä eivät ihmisen mieltä vaivaa samanlaiset asiat kuin maan päällä, sillä ne ovat mahdottomia. Ei ole enää kuolemaa, syntiä tai kiusauksia. Ei voi enää menettää onnellisuuttaan millään tavalla. Vaikka ihmiset säilyvätkin yksilöinä myös taivaassa, heidän yhteytensä Jumalan kanssa on täydellinen. Sitä on onnellisuus.
—
(Tämä ei ole mielipidekirjoitus. Teen väitöskirjaa Augustinuksesta ja tarkoitukseni on näiden blogitekstien avulla avata hänen ajatteluaan nykyihmiselle ymmärrettävällä tavalla.)
50 vuotta on jo niin pitkä ajanjakso, että siinä on perspektiiviä arvioida työn hedelmää. Hedelmä näyttää olevan hyvää ja pysyvää. Evankeliumi on mennyt eteenpäin sinne, missä sitä ei vielä ole kuultu aiemmin.
Kantakoon OPKOn työ edelleen satoa Jumalan laareihin!
Juuri näin. Mielenkiintoista oli myös nähdä niin messussa kuin Opko:n perustajien kavalkaadissa pappissisaria virka-asuissaan. Paikalla oli myös kaksi em. piispaa (Gustav Björkstrand ja Erik Vikström). Ja juhlamusiikki oli kerassaan upeaa (Lasse Heikkilän Simon Kyreneläinen -musikaalin osia).
Näin tästä ”kauko-ohjatusta äärimmäisyysiikkeestä” taitaa olla viidessä vuosikymmenessä kasvanut kirkkoomme syvästi vaikuttanut opiskelijaherätysliike, joka itsekin elää muutoksen ja uuden kasvun murroksessa.
Niin kuin kaikkien elävien yhteisöjen tulee tehdä. Jos ei muutu ja kasva, on jo kuollut.
Minun näkökulmastani herätysliikkeisiin kuulumattomana se liike vieläkin vaikuttaa äärimmäisyysliikkeeltä. Eihän se anna esimerkiksi naispapeille oikeutta toimia pappina tilaisuuksissaan. Vai antaako?
Onnittelen 50-vuotiasta OPKOa ja toivotan sen työlle menestystä ja Jumalan siunausta jatkossakin. Kun yhteiskuntamme on kovaa vauhtia allergisoitumassa kristinuskolle, on tärkeää, että OPKOn kaltaiset järjestöt pitävät rohkeasti ”ristilippua” korkealla.
Osmo Kauppinen, näin herätysliikkeeseen kuuluvana sinun touhusi näyttäytyy minulle äärimmäisyysliikkeeltä. Ai miksikö? No kun pidät luterilaista järjestöä äärimmäisyysliikkeenä.
Kimmo. Sinun näkökulmastasi Suomen evankelis-luterilainen kirkko taitaa olla äärimmäisyyslikke. Oletko kirkon pappi? Minä olen. En jonkin herännäisyysliikkeen.
Olen Suomen ev.lut. kirkon pappi kuten sinäkin Osmo. Voit tarkistaa asian Mikkelin tuomiokapitulista.
Kansanlähetyksestä sen verran, että pikkuserkut hurjassa nuoruudessaan toimivat siellä noissa alkuvaiheessa. Sen tosin sain vasta tietää yhdeksänkymmenluvulla, vaikka toinen pikkuserkkuni asui jopa meillä siihen aikaan talvisin. Ongelmia ei siis meidän äidin kanssa tuonut tuo vaan se, että pojat veivät minut elokuviin Kymmentä käskyä katsomaan. Saivat muuten mahottomat nuhteet, mutta minä nautin ainutlaatuisesta kokemuksesta. Pääsin ensimmäisen kerran elämässä elokuviin. Kaikki on suhteellista.:)
Professori ja myöh. piispa Nikolainen oli vuonna 1963 ihan oikeassa, että Suomessa oli olemassa ”kauko-ohjattu äärimmäisyysliike”, mutta erehtyi kohteesta.
Lämpimät onnittelut 50-vuotiaalle Opkolle. Jotain samanlaista hengellistä raikkautta kuin mitä Ylioppilaslähetys oli 1960-l alkupuolella tarvittaisiin myös tässä ajassa ja kirkon piirissä.
Tiedän, miltä Ylioppilaslähetyksen ’hengellinen raikkaus’ näytti 60-luvulla muun kristillisen ylioppilastoiminnan näkökulmasta. Kärkevimpiä sanoja on jouduttu myöhemmin pyytelemään anteeksi.
Olen kai vähän lapsenmielinen, mutta mihin kirkkomme tarvitsee sellaisia liikkeitä, jotka eivät hyväksy kirkkomme tekemiä päätöksiä esimerkiksi naispappeusasiassa 1986? Itse ajattelen, että kirkon johto on vähän löperö (lievästi sanottuna), kun hyväksyy sellaisia järjestöjä jopa ”virallisiksi” kirkollisiksi järjestöiksi. Muualla maailmassa sellaiset eriseurat potkitaan pois. En ihmettele, että ihmiset eroavat kirkosta. Piispatkin vain hyssyttelevät. Huh huh. Kirkon loppu. Mutta sitä kai tällaiset ”järjestöt” ajavatkin. Kirkko ja sen seurakunnat ovat heille vain rahastuslähde, ei Kristuksen tarkoittama seurakunta.
Höpö höpö.
Nyt Osmo puhut/kirjoitat asiasta, jota et tunne. Olen minäkin kuullut aikalaiskuvauksia 60- ja 70-luvulla, jolloin Ylioppilaslähetyksessä oltiin niin fanaattisia ja suvaitsemattomia lopunajan tehtävässä, niin että heikommat saivat siipeensä. Ei näissä ole mitään puolustelemista, mutta ensi sijassa pitäisi tehdä parannusta omista, oman aikansa synneistä eikä toisten synneistä historiassa.
Herätyksen alkuaikojen ylilyöntien rinnalla yhtä todellista OPKO:n historiaa on oma kokemukseni Oulusta 80-90-luvuilta. OPKO:oon tultiin tavallisesta seurakuntataustasta (herätysliikkeiden ulkopuolelta), körttitaustasta, vapaista suunnista – taisi mukana olla joku viidesläistenkin lapsi… ja OPKOsta lähdettiin Ev.lut.kirkon seurakuntien tavallisiksi jäseniksi (tosin osa lähti lähetystyöhön). Toiminnassa keskeisiin lauantain opiskelijailtoihin siirryttiin paikallisseurakuntien järjestämästä opiskelijoiden ja nuortenaikuisten yhteisestä iltakirkosta, yhteisestä ehtoollispöydästä. Muutoinkin yhteistyö seurakunnan kanssa oli tiivistä ja sunnuntaina osallistuttiin taas seurakunnan jp:hen – ei tosin minään ryhmänä, vaan yksilöinä. Ainakin Oulun paikallisyhdistyksessä oltiin monista asioista lujasti erimielisiä – hyvässä hengessä. Yhdistyksen puheenjohtajina toimi ko. aikana ainakin kolme naista, kahdesti työntekijä oli nainen. Osa yhdistyksen toimijoista oli poliittisesti kovin vihertäviä. Kirkolta tuli jonkin verran taloudellista tukea valtakunnalliselle järjestölle ja seurakunnat antoivat tilojaan käyttöön, mutta usein työntekijät olivat alennetulla palkalla juuri, koska toiminta pääosin oli yksityisten lahjoista riippuvainen. Onko tälläinen toiminta äärijärjestön toimintaa?
OPKO:ssa suhtautuminen naispappeuteen on ollut pääosin kielteistä, mutta ei monoliittisesti. Perustelut ovat olleet vilpittömät, vaikkakaan eivät omasta mielestäni hyviä eivätkä raamatullisia. Mutta, jos OPKO on 1. 50 vuotensa aikana kasvanut pois joistakin alkuajan töppäyksistään, niin eiköhän tuo kirkon yksi virka ja virkateologia ala kelvata seuraavan puolivuosisadan aikana. Toivotaan niin.
Eikö tietty eriseuraisuus ole ollut kirkkomme vahvuus? Jos kirkko kestää vanhoillislestadiolaisuuden, niin pitää sen kestää keski-ikäistyneet viidesläisetkin. Tietysti voi aina palata oikean äitikirkon huomaan tästä luterilaisesta lahkostamme. Johdonmukaisuutta Osmo! Ja onnea OPKO:lle!
Hyvää opetusta.
Augustinus oli oikea Raamatun opettaja.
Autuas (onnellinen) on sellainen ihminen, jonka Jumalan on itse pelastanut.
Hänen sielunsa täyttyy pelastuksen riemulla.
”Minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” Joh.16:33
”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!
Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä! Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani.
Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä. Sela. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ”Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu.
Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla.” Ps.32:1-7