Aivan turhaanko mä kuljen eteenpäin…

Olisikohan jo aika lopettaa taisteluni tuulimyllyjä vastaan. Alkaa jotenkin epäilyttää, että ehkä sittenkään, en niille mitään voi. Monta hyökkäystä olen vuosien mittaa tehnyt. Yksikään niistä ei ole saanut myllyjä hievahtamaan paikoiltaan. Siivetkin pyörivät ihan entiseen malliin. Kaikki nuoleni ovat niistä kimpoilleet ties minne.

Joku ystäväni, jo vuosia sitten yritti toppuutella kirkon toimintaan osallistumisen intoani. Vasta viime keväänä aloin tajuta oman taisteluni turhuutta. Vielä talvella olin hyvin innostunut mahdollisuudestani rippivaarina. Olinhan ollut mukana seurakuntani nuorisotyössä suurella innolla ja odotin kesää ja leiriä.

En tajunnut lainkaan sitä, ettei minulla voi olla mitään omaa agendaa. Siitäkin huolimatta, että sillä olisin ollut halukas tukemaan seurakuntani toimintaa. Roolini voi olla ainoastaan avustava. Mitään muuta kuvioon en voi nostaa.

Siten toimien olisin tukemassa ainoastaan niitä toimintoja, jotka johtavat lopulta nuorten vieraantumiseen kirkon toiminnasta. Osallistumisellani voisin olla pelkästään vahvistamassa, juuri sellaisia luutuneita toimintamalleja, joita nimenomaan haluaisin muuttaa. Niinpä katsoin parhaaksi vetäytyä nuorten toiminnasta kokonaan pois.

Pohdin jatkossa tarkkaan sitä, mihin kirkon toimintaan jatkossa osallistun. Sama kaavahan niissä muissakin on. Ehkä joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Kriisiksi nämä huomioni muodostuivat siksi että, nuorisotyö on edelleen minulle hyvin rakas.

  1. Oikeastaan tuon käsittämien on suuri helpotus. Ei enää ole tarvetta pyrkiä tekemään sellaista vapaaehtoistyötä, jolla tosiasiallisesti olen tukemassa kirkon sisäänlämpiävää toimintaa. Nyt olen vapaa siitä taakasta. Olinhan ladannut aiemmin sellaiseen, jokseenkin kaikki voimavarani . Innostuksessani en tajunnut lainkaan tätä. On nyt vähän sellainen olo, kuin lapsella, jolta on riistetty rakas (vaarallinen) lelu käsistä, eikä ole annettu mitään tilalle. Siinä sitten katselee ympärilleen ihan uusin silmin. Että, mitäs nyt?

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Vaimon kanssa yhtä matkaa on saatu olla lähes 50v. ja tyttö ja poika. Molemmilla on 2 poikaa ja yksi tyttö. Joten meidän suurena ilona on 6 lastenlasta. Virastomestarina verotoimistossa olin pitkään ja kirkossa olin jonkin aikaa nuoriso-ja lähetystyöasioita hoitamassa. Lapsuudessani ei tunnistettu lukihäiriötä, joten mitään kielitaitoa ei ole, joka rajoittaa nyt paljon elämää. Kirjoittamien sujuu hyvin, kunhan kone muistaa näyttää virheet. Teologiseen pyrin kun sain erivapauden osallistua pääsykokeeseen ilman ylioppilastutkintoa. Eikä sekään siinä auttanut. Tärkeitä sanoja jäi pois vastauksistani. Nyt rukoustyöhön keskittymisestä on tullut pääasiallinen toimenkuvani.