Teemestarin kirja kertoo ajasta, jolloin melkein kaikki on toisin. Meidän aikanamme puhutaan paljon rakennemuutoksesta. Meillä monenmoista puutetta ja epäkohtaa, joista kannamme huolta, mutta Emmi Itärannan maailmallakin kiitetty teos kertoo ajasta, jolloin rakenteet ovat todella muuttuneet, murtuneet.
Elämänehdot keskittyvät tuolloin muutamaan kaikkein tärkeimpään. Rajat ja valta ovat jotain aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet tai joista meidän maailmassamme kiistellään.
Meidän elämämme kulkee totuttuja ja turvallisia teitä. Tyytymättömyyden aiheet ovat toki suuria, mutta itse asiassa mitättömiä verrattuna siihen, mitä voisi olla, ja voi joskus olla.
Kirja kertoo ajasta, jolloin vesi on keskeinen elämän ehto, vallan ja politiikan väline, monin verroin enemmän kuin öljy on ollut sitä meidän aikanamme. Veden kätkeminen on rikoksista suurin, vesihuollon turvaaminen on arkisen elämän keskipiste. Jokainen pisara vettä lasketaan.
Mitään merkkejä demokratiasta ei siinä maailmassa ole, ei oikein uskoakaan. Jokainen yrittää selviytyä arjesta, miten parhaiten taitaa.
Sosiaalista elämää ihmisten välillä on vain vähän, henkensä pitimiksi ihmiset ilmiantavat toisiaan. Ihmisarvo on jotain muuta kuin mitä nyt ajatellaan. Ystävyyttä kuitenkin on ja omatuntokin toimii, vaikka kaikkia ja kaikkea epäillään.
”Utopiaa”? Kyllä, mutta on hyvä ajatella, että asiat voisivat olla aivan toisin. Se avaa huomaamaan muun muassa, että elämme itse asiassa nyt aika hyvää elämää. Tuollainen ajattelu auttaa suhteuttamaan isoja ja pieniä asioita toisiinsa.
Teemestarin kirjan olosuhteet eivät ole siinä mielessä utopiaa, että niin voi hyvin kuvitella voivan tapahtua. Ydinkatastrofi, totaalinen maailmansota, veden loppuminen tai pilaantuminen, suuri epidemia… mahdollisuuksia on.
Kirjassa eletään aikaa, jolloin uuden sukupolven on otettava hartioilleen teemestarien kunniakkaat perinteet ja arvostettu asema. Toisaalta maailman tila on ratkaisevasti huononemassa.
Teemestarin tytär kysyy, ”voiko jossain olla maailma, jossa ihmisten ei tarvitse valita puoltaan, jossa kaikki voivat istua juomassa teetä ilman että valta kuuluu yksille ja pelko toisille?”
Nuoret yrittävät kerätä tiedonmurusia aikaisemmista, ehkä suurta katastrofia edeltäneestä ja sen jälkeisestä ajasta. Se ei ole helppoa, sillä teknologia on muuttunut, kirjoihin tai sähköisiin tallennusmuotoihin tallennetut tiedot ovat pääosin hävinneet.
Emmi Itäranta lainaa vanhan kiinalaisen ajattelijan oivaltavaa ajatusta: ”Vain se mikä muuttuu, voi säilyä”. Sitä voi soveltaa vaikkapa digitaalisen aineiston säilymiseen.
Ihana perinne. Ja niin aidosti suomalainen. Sitä älkäämme koskaan hukatko.
Tulevatkohan ne kellonlyönnit livenä vai nauhalta? Mikä mahtaisi olla jälkimmäisessä tapauksessa nauhoitusvuosi? Menneisyyden kaikuja?
Hah, vastaushan olikin jutun lopussa. Nykyinen äänite on vuodelta 2006 ja edellinen vuodelta 1965. Äänitystekniikkakin on tietysti kehittynyt. Mutta olisihan se toista, jos kellonlyönnit tulisivat livenä nykyhetkessä, ainakin näin spiritistihifistin mielestä.
Hienoa, että otit tämän blogisi aiheeksi, Markku. Itärannan kirja on sekä kauhea että kaunis kuvaus mahdollisesta tulevaisuudesta. Samalla tasolla ympäristöuhkia kuvaa Risto Isomäki, joka on kovaa luokkaa myös tutkijana. Kirjastossa aikanaan hämmästyin lähinnä sitä, että Itärannan kirja oli luokiteltu scifiksi. No mikä ettei mutta ainakin se on vakavasti otettavaa scifiä. Valitettavasti turhan monet ovat täysin välinpitämättömiä tai suorastaan naureskelevat ympäristöuhista puhumiselle. Ei kovin kaukonäköistä puuhaa.