En kulje yhteistä taivasmatkaa vanhoillislestadiolaisen kanssa. Näyttäisi myös siltä että moni viidennen herätysliikkeen edustaja tai vaikkapa Lähetyshiippakunnan elämään osallistuva katselee hyvin toisennäköistä Jumalaa kuin minä, ja jonka Jumalalla on toinen tahto, kuin itse uskon. Tuskin pääsisin kaikkien herännäistenkään kanssa yhteisymmärrykseen siitä, mitkä askelmerkit vievät lopulliseen oikeaan osoitteeseen. Jännittävää, sillä olemme kaikki enemmän tai vähemmän tiiviisti kytköksissä samaan uskontoon, jopa samaan kirkkokuntaan, Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon eli Kirkko Suomessaan.
Miksi tilanne on näin mielipuolinen? Katolisten kanssa me luterilaiset emme edes voi harjoittaa yhteistä uskontoamme polvistumalla samaan ehtoollispöytään. Ja tämä johtuu ennen kaikkea siitä että sedät ovat yksityiskohdista eri mieltä. Viitisentoista vuotta sitten katoliset ja luterilaiset yllättivät Yhteisellä julistuksella vanhurskauttamisopista. Toisin sanoen meinattiin olla samaa mieltä pelastuksen edellytyksistä. Ilmeisen pitkä matka on kuitenkin siihen että raja-aidat ruohonjuuritasolla kaatuisivat.
Herää kysymys, haluaako ihminen lopulta enemmän erillisyyttä kuin yhteyttä toisiin. Maailman kristillistä ja koko sirpaleista uskonnollista kenttää ihmetellessä moiselta ajatukselta on vaikea välttyä.
Toki suuri osa ryhmittymistä pyrkii sulkemaan lisää ihmisiä syliinsä ja levittämään pelastusta. Monet haluavat ikuista elämää kaikille ihmisille. Mutta eivät pelkästään ikuista elämää, vaan juuri ”meidän ikuista elämäämme.” Edellytyksenä on siis yhteneväinen ajattelu kulloisenkin ryhmän kanssa; täytyy olla samaa mieltä. On ilmiselvää että tämä ei tule koskaan olemaan mahdollista. Ehdimme ainakin kuluttamaan maapallon resurssit loppuun ennen kuin tuo yksimielisyyden päivä koittaa.
Liekö siis tyytyminen siihen, että jokainen saa pelastua omine ajatuksineen ja käsityksineen niin kuin parhaiten taitaa? Tietyssä mielessä juuri näin on. Itse asiassa tällainen tyytyminen voi edistää maanpäällistä elämäämme. Kokonaan toinen kysymys onkin, onko pelastus yhtä kuin ajatuksemme pelastuksesta. Tai onko Jumala yhtä kuin meidän käsityksemme Jumalasta.
Mutta jos hetkeksi luopuisimme niistä käsityksistä, joita meillä on Jumalasta tai pelastuksesta, joutuisimme hetkeksi luopumaan myös uskonnosta. Se saattaisi tehdä liian kipeää.
Hyvä Joonas V,
Minusta olet oikeilla jäljillä kun kirjoitat: ”…joutuisimme hetkeksi luopumaan myös uskonnosta. ”
Uskonnosta luopuminen onkin ensimmäinen ja tärkein askel Kristuksen tuntemisessa. Kristinuskossa on kyse Tiestä eli Kristuksen kanssa kulkemista eikä mitään ”uskonnosta”.
Suhtaudut ehkä turhan väheksyen Isien opetukseen ”Ja tämä johtuu ennen kaikkea siitä että sedät ovat yksityiskohdista eri mieltä.” Mielestäni Kirkon Isät ja Äidit ovat pohdiskellet ja selittäneet uskonasioita varsin hyvin.
Voit aloittaa Isien opetuksiin tutustumisen vaikka tästä Jarmo Hakkaraisen opetuspuheesta: http://www.ortodoksi.net/index.php/Pyh%C3%A4t_is%C3%A4t_%28opetuspuhe%29
Jari H,
Kiitos kommentista. Luin linkittämäsi tekstin, se oli mielenkiintoinen ja inspiroiva. Olen ilman muuta samaa mieltä siitä, että uskoa on selitetty ansiokkaasti kautta aikain. Joskus kuitenkin vaikuttaa siltä, että mitä enemmän uskoa selittää, sitä vähemmän ollaan valmiita ymmärtämään muunlaisia näkökulmia tai lähestymistapoja.
Ajattelen samoin, että Jeesuksen seuraamisessa / kanssa kulkemisessa ei ole pohjimmiltaan kyse uskonnosta. Kuitenkin väittäisin, että Jeesuksen ympärille on onnistuttu kasaamaan hämmästyttävä määrä juuri eri tavoin rönsyilevää ”uskontoa”. Yhtenä tämän rönsyilyn hedelmistä voidaan mielestäni nähdä vaikkapa keskustelu siitä, mitä ehtoollisessa nyt tarkkaan ottaen mahtaa tapahtua.
”Yhtenä tämän rönsyilyn hedelmistä voidaan mielestäni nähdä vaikkapa keskustelu siitä, mitä ehtoollisessa nyt tarkkaan ottaen mahtaa tapahtua.”
Tämä(kin) kiistakysymys on mielestäni aika turha. Tällainen näennäisanalyyttinen pohdinta ei johda mihinkään ja on olennainen osa koko ”länsimaisen kristillisyyden” kriisiä. Olennaista on osallistua pyhiin lahjoihin toisten kristittyjen kanssa, ja elää muukin elämä Kristuksen kanssa Jumalan kunniaksi. Koko regimenttien erottelu jne. ovat vain pahaksi. Ihminen elää yhtenä kokonaisuutena uskossa, ei maallista ja taivaallista voi eikä saa erottaa. Koko elämä on oikeastaa yhtä sakramentti.
Oman kirkkoni opetuksen mukaan ihmisen pelastus ei riipu mielipiteistä, vaan Jumalan armosta ja oikeasta, yhteisestä kristillisestä uskosta. Se usko on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa, lyhyimmin apostolisessa uskontunnustuksessa. Joka tämän mukaan uskoo, on kristitty.
Kiitos Joona Vapaavuori kirjoituksesta. Samankaltaisia ajatuksia itsellänikin on…
Ihminen näkee ulkomuodon, mutta Jumala katsoo sydämeen. Kun eri uskovat kohtaavat, todennäköiaesti käy niin, että jo ulkomuoto kertoo kuka on kaveri ja kuka ei.
Jos nyt kuvailisimme sitten miltä kukin näyttää niin erilaisuus panee paulan. Useimmiten negatiivisessa mielessä. Kun näen vaikkapa munkin pitkä tukka ja pitkä parta ja pitkät viitan liepeet, ajattelen, että mitähän tuokin hyödyttää. Jollakin on sokeripala, mutta liperit on jo liikaa. Jos itsellä on kauhtana niin kasukat ja albat ovat teeskentelyä ja prameilua ja voi miten hassuja punpäiset ja pitsimekkoiset kardinaalit.
Jollakin on myllynkiven muotoinen kaulus ja sehän hänelle kuuluu. Joku huutaa pää punasena joko kravatti kaulassa tai ilman kravattia. Joku saarnaa farkuissa ja teepaidassa. On lyhyttä tukkaa ja pitkäätukkaa ja on kitaraa ja rumpalia savukoneita ja letin pyöritystä. Eihän Jumalan valtakunta voi olla näin sekaseurainen.
Emme vielä näiden perusteella tiedä hitustakaan kunkin sisäisestä maailmasta. Olisikohan se hyödyllinen löytöretki tutustua vaikka kuvottaisi?
Niinpä, harmillisesti taidamme usein tehdä erinäisten ulkomuotojen perusteella valmiit johtopäätökset myös ihmisten sisäisistä maailmoista. Ja kai se on niinkin, että oma muotomme kokee helposti itsensä uhatuksi